It's not me, it's someone else

En tiedä miten pukisin näitä kokemuksia, tuntemuksia, pimeitä hetkiä sanoiksi. Jaksan jo paremmin pitää jääkaapin tyhjänä, kävellä ohi tarjoilujen ja pitäytyä saliohjelmassa. Välillä talvi yrittää tehdä väkinäistä paluuta, mutta valo vie voimat kylmyydeltä ja sulattaa tiet yön jäljiltä. Kevät on kaikkien huulilla, kaupat täyttyvät värikkäistä, jalat ja kädet paljastavista kesävaatteista. Tässä keväässä on kuitenkin jotain erilaista, viime keväistä poikkeavaa.

Maaliskuu ja huhtikuu ovat sitä aikaa, kun kaikki keskittävät uudentuntuisen energian laihduttamiseen, kiinteyttämiseen ja kesäkuntoon. Samat asiat hakkaavat itselläni takaraivossa vuoden ympäri, muiden hössötys asiasta saa paniikin syttymään. Aiemmin olen itkenyt kaiken ruoan äärellä, jättäen pois kaiken ylimääräisen. Nyt pelkkä ajatuskin vähäisemmästä vaatetuksesta ahdistuu niin paljon, että aina pahimmalla hetkellä haluaisin syödä niin paljon kuin vatsa vetää. Kun parhaimmastakin yrityksestä huolimatta vaaka ei kiitä aamuisin, (peilistä puhumattakaan!), haluaisin niin paljon luovuttaa. Ihan pelkästä _kiukusta_ epätoivoa ja elämän epäreiluutta kohtaan.

En ole luovuttanut, mutta aiemmin en ole kokenut kaikkien pienienkin takapakkien kohdalla niin voimakasta himoa kaiken pilaamiseen entistä pahemmin. Tunnen, että jokin on muuttunut. Jokin minussa on muuttunut. Jopa minä kokonaan? Kauhu iskee jo jokaisella näläntunteella, taasko se alkaa? Onko tämä nyt häiriintynyttä himoa, saanko, onko tämä normaalia? Eilen tunsin kaiken menevän hyvin, hallitusti, ja kohtuudella, silti suun avaaminen muulloin kuin kuolemanväsymyksellä herätti välittömästi kysymyksia tarpeellisuudesta. Muistutan itseäni muiden lausumista totuuksista, joita olen tästä maailmasta lukenut, "ei ole aikaa, ei huomenna vaan nyt, ryhdistäydyttävä on nyt tästä hengitetystä sekunnista eteenpäin jos haluaa vielä ehtiä!"

Ehdinhän vielä? Minne? Mitä?