Jatkumo ilman jatkoa, toivon

Perjantaina sinnittelin töihin. Siistien suorien housujen sijasta vedin jalkaani farkut ja neuleen, välttelin kaikkia ihmisiä ja istuin hiljaa työpöytäni ääressä. Työuhelin soi, melkein unohdin että sitä ei voi olla täysin huomioimatta niin kuin omaa puhelinta. "Ai olit soittanut, anteeksi en ole huomannut. Facebookin chatin laitoin vahingossa auki, erään tuttavani rasittavia kyselyitä kohdatessani en jaksanut vastata, esitin etten huomannut mitään ja suljin koko selaimen. En jaksanut ajatella, en jaksanut reagoida.

Robottimaisesti oltuani paikalla kahdeksan tuntia, suljin tietokoneen ja lähdin kotiin. En tarkistanut viimeisimpiä meilejä, en laittanut papereitani järjestykseen ennen lähtöä. Otin takkini ja lähdin autoon. Autoon istuttuani katseeni osui treenikassiini. Purskahdin itkuun pelkästä väsymyksestä, lisäksi koska tiesin jo silloin etten tulisi menemään salille vaan ajaisin vain kotiin. En pääsisi tekemään, treenaamaan, suorittamaan, kuluttamaan, en mitään. En vain jaksaisi.

Kotona menin nukkumaan, herättyäni yhdeltä yöllä otin jäätelöä pakkasesta ja tyhjensin rasiaa television ääressä. Avasin viinipullon ja otin lasillisen. Ja toisen. Ja seuraavan. Avasin vielä toisenkin, pian itkin yksinäisyyttä ja elämää. Pidellessäni viinilasia oikeassa kädessäni, sitä läikkyi käden tärinän takia lattialle. Huomasin oikean käteni tärisevän enemmän kuin aiemmin, huomattavasti enemmän. Vasen käsi taas oli puutunut tunnottomaksi, eikä se helpottanut mielessä kytevää ahdistuneisuutta yhtään. Ymmärrystä siitä, että peruuttamatonta vahinkoa tapahtuu koko ajan. Mietin, kuinkahan pitkään pystyn vielä soittamaan pianoa. Kuinkahan pitkään sormet pysyvät edes suunnilleen oikeilla koskettimilla, edes hyvänä hetkenä.

Mietin, koska ihmiset alkavat sääliä näkyvien oireiden takia, koska alan olla selkästi erilainen.

En vielä, varmasti aikoihin, mutta sillä hetkellä en osannut ajatella muuta. Enkä saanut mielestäni ihmisiä, jotka ovat jääneet taakse tietämättä, kukaan ymmärtämättä miksi yhtäkkiä muutuin kylmäksi. Miksi en osannut enää vastata hymyllä, pelkästään etäisyydellä.

En ehkä ikinä pysty selittämään, miksi käännän selkäni ihmisille, vain jotta ehtisin tehdä sen ennen, kuin selät kääntyvät itselleni.

Tänään aamulla avasin viinipullon heti herättyäni. Olen nukkunut, herännyt, syönyt, juonut lisää. Nyt kelloni on mennyt sekaisin ja istun koneeni äärellä kirjoittamassa eilisestä. Eilisestä en kirjoita koska en hahmota aikaa, vaan koska en näe huomista. Se ei ole olemassa minulle, ennen kuin aurinko taas nousee ja paljastaa minun pettäneen jälleen itseni.

Aamulla en halua nousta vaa'alle ja tehdä niinkuin joku muu käskee tekemään, koska olen alistunut kohtaloon joka ei ole omissa käsissäni. Tai niin uskottelen itselleni, koska olen liian väsynyt ottamaan vastuuta.

Haluaisin uskoa, että huomenna jatkan jaksamista, mutta tiedän jo nyt etten tee niin. Tunnen turvonneen mahani, joka ei jätä rauhaan, ja kaikki juoksuhaudat ympärillä. Kuinka uppoan, vaikka tekisin mitä.

Haluaisin meren rannalle. Kävelisin pitkälle veteen, mutta vasta kymmenien metrien jälkeen vesi yltäisi polviin. Aurinko olisi juuri laskenut ja seisoisin katsomassa kaikkialle hitaasti leviävää pimeyttä. Se ympäröisi ajan kuluttua kaikkialla, jopa veden pinnassa joka ei valoa enää heijastaisi. Kaipaan merta, sitä minun mertani jota levottomina, myrskyisinä öinä ajan katsomaan, jota en ole pitkään aikaan nähnyt. Se mereni, joka aina houkuttelee heittäytymään ja uppoamaan ja unohtamaan.

Teitä tullut enemmän, enkä ole mitenkään huomioinut kiitoksin.

Kiitos ja tervetuloa, mutta, lupaattehan lukea vain tehdäksenne toisin?

Olette enemmän, olette vahvoja, varmasti.