kirjoituslukossa

Olen ollut loputtoman väsynyt itseeni. Laajeneviin ja ympäriinsä leviäviin rajoihin. Tarvitsen rajoja, milloin pääni alkoi sallia kaikkea? On hetkiä, jolloin en kykene tekemään toisin ja hetkiä, jolloin ajattelen ettei tarvitse tehdä toisin. Molemmissa tapauksissa tiedän katumuksen hetken tulevan, silti en saa itseäni kuriin.

Vihaan niin paljon tätä. Lannistuneena tyydyn puolihuonoon ja pahoitan mieleni vaa'an äärellä lähes joka aamu. En sentään välttele sitä enää. Poltan sillä silmiäni ja toivon kituvani joka sekunti, toivon totuuden kirvelevän niin paljon että se saisi lopettamaan koko vääryyden. Onhan se väärin, se syöminen?

Pohdin aiemmin, kuinka, miksi, tässä ollaan. Isäni sanoja, yksikantaisia toteamuksia ainoina totuuksina, kuinka olet paras tai et mitään. Voin aina olla parempi. Kukaan ei ole täydellinen, mutta voin aina yrittää enemmän. Voisin olla pienempi, jos vain yrittäisin enemmän. Voisin laittaa hiukseni nätimmin, jos vain yrittäisin enemmän. Tämänkin tekstin olisin voinut kirjoittaa paremmin, mutta olen liian väsynyt välittämään. Jos vain ulkoisesti näytän voivani hyvin, niin sittenhän voin?

Mikä on mennyt niin pahasti pieleen, milloin unohdin, että se kaikki ylimääräinen on väärin? Koska lakkasi huuto kuulumasta päässäni jokaisella aterialla, jokaisella kahviin sekoitetulla maitomillilitralla?

Kauhu iskee varoittamatta iltaisin. Pakosuunnitelmista löytyvät vain lenkille lähtö tai unilääkkeet. Jalkojen lihasten ja nivelten särky saa tarttumaan jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Olinhan aamulla jo tunnin juoksemassa, kyllähän se riittää? Olisi riittänyt, jos olisit pitänyt vain sen jääkaapin oven kiinni. Olen väsynyt istumaan yksin kotona, koska pelkään kaikkien tilanteiden sisältävän syömistä. Houkutuksia, joille en ehkä osaa sanoa ei. Kotiin jääminen ei kuitenkaan pelasta mitään, päin vastoin. Ajatukset kulkevat vain oikealta vasemmalle, ympäri ja takaisin, kohti keittiötä. En saa ajatuksiani enää mihinkään muuhun kuin ruokaan.

Onneksi tänään vain vähän, mutta vain tänään. En tiedä miten estän itseäni huomenna, ylihuomenna ja päivät sen jälkeen. Joka ilta samaan aikaan vannon lopettavani iäksi, pilaten vain seuraavan päiväni epäonnistumisellani. En osaa edes vihata itseäni tarpeeksi paljon siitä, kaikki on vain tunnotonta.

Ajatukseni kääntyvät väkisinkin huonoihin vaihtoehtoihin. Lasken pillereitäni, pohdin kuinka monta iltaa voin nukkua elämästäni ohi unilääkkeillä, jotta en voisi syödä. Kuinka monta päivää, viikkoa, kuukautta voin jälleen kadota katumatta. Alan tuntea, etten enää edes välitä keinoista. En välitä mistään muusta, vaikka samalla en välitä edes numeroista. Haluaisin pois.

Anteeksi, olen kamala huono, en jaksa vastata kommentteihin vielä, olen vain loputtoman väsynyt.

Olen oikeasti pahoillani, jaksan huomenna, lupaan!