Olen vakuuttunut siitä, etten aio jäädä paikoilleni

Tuuli riepottelee ilmassa miljoonia lumihiutaleita ja samalla hiuksiani silmille. Hetken voisin kuvitella asuvani siperiassa, vaikka vain muutama päivä sitten juoksin ulkona aistien kevään kaikkialla. On kylmä, mutta pistelevä, pieni lihasvärinä tuntuu vain hyvältä; toivon elimistöni tuhoavan kaikkea ylimääräistä joka hetki.

Muistelen itseäni ala-asteikäisenä. En ymmärtänyt edes käsitettä "lihava", kunnes joku pilkkasi minua hitauden tai paksuuden takia. Ensimmäistä kertaa tulin edes ajatelleekseni sitä mahdollisuutta, että syömällä voi tulla lihavaksi. Vanhemmat yrittivät aina saada maistamaan kaikkea, ja kiltti lapsi syö mitä eteen tuodaan. Silloin päätin silti laihduttaa, vaikka vain vähän, ja ensimmäistä kertaa jätin syömättä kaiken mitä ei ollut pakko syödä. Paino putosikin muutaman kilon nopeasti ja olin ihmeissäni kuinka helppoa laihduttaminen oli.

Pienen tytön ihmetyksellä mietin, mikseivät kaikki lihavat tee samoin? Lopettaa vain syömisen niin laihtuu.

Vuosia myöhemmin lamput pääni päällä ovat rikkoutuneet, koska olen oppinut jo paljon syömättömyyden vaikutuksista, milloin se aiheuttaa liikasyömistä/ahmintaa, millä aikajänteellä pahoinvointia ja heikotusta. Myös sen, että joskus onnen kanssa useamman päivän jälkeen nälkää ei kunnolla tunne. Enpä silloin, pienenä tyttönä ymmärtänyt, mihin oikeastaan ryhdyn, tai mitä en tulisi osaamaan enää lopettaa.

Tuiskussa käveleviä ohikulkijoita ihmetellessäni tunsin taas itseni siksi pieneksi tytöksi. Kaikkine niine ajatuksineni, etten olekaan hyvä tällaisena. Kauniit tytöt ovat laihoja, eivätkä kauniit tytöt siis syö. Niinhän yksinkertaista se on, ei vain syö niin laihtuu. Kaikesta myöhemmässä elämässä elämässä opitusta huolimatta päässä pyörii vain vuosia sitten aloittamiani käskyjä itselleni; Et saa.