I could hold you for a million years

Lauantaina pyörsin kaikki aiemmat päätökseni ja lupaukseni. Baaritiskillä olin miljönääri, uskoen kaikkeen muuhun kuin halpaan humalaan. Tunsin olevani elossa, tunsin liikaakin. Lopulta näpyttelin liikaa rivejä viestiin vaaleatukkaiselle miehelle, jonka olin jo jättänyt elämästäni. Vastauksesta huolimatta en saanut yhtään vastausta rivien välissä huutamiini kysymyksiin.

Myöhemmin joku ihan muu suuteli kaulaani. Joku, jonka nimeä en tiedä vieläkään. Kaduin etten ollut jättänyt kysymyksiäni rivien väliin, suljin vain silmäni ja yritin unohtaa olevani olemassa.

Aamulla hän halusi pitää minua kainalossaan, selvisi sekin ettemme olleet syntyneet edes samalla vuosikymmenellä. Tiesinhän sen kyllä kovasta kosketuksesta. Tai ehkä se johtui siitä, etten ollut hänelle kukaan. En tosin välittänyt siitä, koska eihän hänkään ollut minulle kukaan. "Sulla on muuten kauniit silmät" hän totesi ollessaan lähdössä. Hymyilin, koska tajusin että se oli ensimmäinen kerta kun katsoimme toisiamme silmiin.

Iltapäivällä kävelin lähikauppaan ja pian istuin sohvalla lusikoiden jäätelöä suoraan purkista. Voitelin leipiä toisensa perään, tuijotin silmät lasittuneina tv:tä enkä saanut viestejä mielestäni. Odotin ruoan tekevän olon paremmaksi, jostain syystä niin ei käynyt. Yritin nukkua ja unohtaa ja toivoin tunteideni muuttuvan unen myötä jääksi. Kaikkiin lihaksiin koski, jokin pieni valo sentään pitkän tunnelini päässä; edellisen päivän salitreeni tuntui kunnolla.

Uusi viikko ei ollut yhtään armollisempi. Töihin menin myöhässä eikä kolmaskaan kahvikuppi tehnyt virkeäksi, vaikka en sunnuntaina tehnyt muuta kuin nukuin (ja söin). Uppouduin töihin ja lopulta lähdin vasta seitsemän aikaan illalla kohtia salia. Piiskasin itseäni minkä pystyin. Adrenaliinin voimalla unohdin nälkäni. Unohdin sentään kaikki kaipaavat ajatukseni.

Tai unohdin hetkeksi. Istuttuani autoon ipodista sattui osumaan Adelen "Make you feel my love". Unohduin kuuntelemaan kappaletta repeatilla puolitoista tuntia. Ajoin päämäärättömästi ja mietin kuinka paljon vihasin sitä, ettei sydämeni ollut enää jäätä. Ei ollut sen jälkeen kun se vaaleatukkainen mies kerran ojensi pehmeän kätensä. Mietin aiempia sanojani, silloisia viimeisiä, sitä kuinka paljon halusin ottaa ne takaisin. Kuinka paljon haluaisin nyt huutaa tunteeni ulos, mutta en pysty.

Miksi et voi lukea sitä kaikkea rivien välistä?

Eilen yksi omena ja raejuustoa, tänään vähän enemmän. Huomenna ehkä tiedän enemmän, toivottavasti tunnen vähemmän.

Maailma on varmasti kaunis. Uskon että näen sen vielä joku päivä.

Ps. 48,7