Can you see the colour of my mind?

Lumessa rämpiessä odotan kevättä, valkoinen värikin jo puistattaa. Haluaisin ruusunpunaista, merensinistä, koivunvihreää ja auringonkeltaista. Tänä aamuna ihanan keväinen aurinko loi uskoa siihen, että joskus tämä talvikin loppuu. Rakastan kevättä, keväällä mikään ei tunnu niin raskaalta. Välinpitämätön minäni pysyy piilossa, kun ilmojen lämmetessä ja päivän valoisan ajan pidetessä en voi piilottaa itseäni enää untuvatakkeihin ja pimeyteen.

Onneksi valo luo aina varjoja, joihin hetkeksi piiloutua.

Eilen en voinut itselleni mitään. Kontrollin menetys tuntui raskaammalta kuin aiemmin, uskoin jumalan sijasta paholaiseen ja yksin siihen totuuteen, että olen vene täysin tuuliajolla. Mietin, kuinka raskasta pahemmin ahmintahäiriöistä kärsivillä on. En varmaan pahemmin oirehtiessa kestäisi hetkeäkään. Painonnousu on yksi sivupuoli, pahempaa on/oli se seikka, että tunsin jonkun täysin toisen olevan ohjaksissa. Joku muu voi ehkä tuntea toisin.

Kolmannen puurolautasen tyhjennyksen jälkeen (don't worry that wasn't all) olisin halunnut viiltää ranteeni auki, tökkiä neulalla reikiä mahaani. Ensimmäistä kertaa kontrollin laskun jälkeen nousin vaa'alle. Illalla vieläpä, mutta totesin totuuden sattuvan veitsiä ja neuloja enemmän. Katso nyt sitä, katso nyt sitä lukemaa ahne sika! Olisin halunnut itkeä, olisin halunnut vuodattaa ahdistusta ulos kyyneleiden avulla, mutta kasvot puutuneina menin vain tupakalle.

Aamuksi lukema oli sentään hiukan laskenut, mutta se ei ole kertaakaan blogin aloittamisen jälkeen ollut niin, niin suuri. Mietin tässäkin kohtaa täysin valehtelematta, kehtaanko kirjoittaa lukua edes näkyviin. 50,7. Pieni paasto sikailuputkessa oli oletettavasti vähän auttanut. Koska tekstit kertovat ehkä enemmänkin mielen häiriöistä syömäpelleilyn ympärillä, en edes yritä paikata kauhun järjettömyyttä. Ei se vähene sanomalla, että tiedän olevani normaalipainoinen. Tuo sana vain vääntää kaiken solmuun, "normaali" on yhtä kuin... Osa ymmärtää asian selventämättäkin, loput voivat arvailla.

En uskalla päästää lupauksia suustani, mutta ajattelen syömättömyyden vaihtoehtoa. Pakkohan se on jaksaa, pakkohan se on pystyä silti urheilemaan. Olen pystynyt ennenkin, en ole voinut niin heikoksi muuttua. Tämä kivilohkare ei ainakaan tuulessa enää taivu...

Olo on terve, ei enää tekosyitä.