Onkohan edes tarpeeksi suurta säiliötä, johon saisi kaiken epävarmuuden lukittua

Kuljen polkua eteenpäin. Olen kulkenut samaa tietä ennenkin. Tunnistan jokaisen rotkoon vierivän kivenlohkareen, jokaisen väärän polun. Olen kierrellyt niitä vääriä polkuja monta kertaa ennenkin, ympäri, takaisin, uudestaan ja toista reittiä aina moneen suuntaan. Toisessa suunnassa on synkkä metsä lehdettömine puineen, toisessa suunnassa valoisa, keväinen keto.

Kuitenkin, polulla joka vie kohti valoa, on iso ja pitkä rotko. En uskalla hypätä, en usko pääseväni toiselle puolelle. Kierrän takaisin kohti metsää, lopulta löydän uudestaan samaan risteykseen. Tällä kertaa halkeama tuntuu leventyneen. Epäusko toiselle puolelle pääsemiseen on edellistä kertaa suurempi. Jatkan taas kohti pimeää.

Aina ratkaisevalla hetkellä, lopetan uskomisen itseeni. Samalla hetkellä, syvimmissä nurkissa kuuluu voimistuva huuto, etten pysty siihen kuitenkaan. Se huuto on niin vahva, niin vakuuttavan varma, etten usko enää mihinkään, kaikkein vähiten itseeni.

Katkeruudessa pohdin kohtaloa ja karmaa. En tiedä miksi, mutta olen aina uskonut olevani ainoa, jolle tämä on rangaistus. Jostain menneistä teoista, pahoista sanoista ja ajatuksista. Nyt jotain maksetaan takaisin. Jokaisella kyyneleellä syytän itseäni, kun tunnen niillä pyhittäväni tekojani. En ansaitse sitäkään.

Ehkä se, joka elää itselleen, pelkälle ulkoiselle kauneudelleen, saa rangaistukseksi tämän. Tämän loputtoman kehän.

Hiivin läpi pimeän asunnon parvekkeelle. Sytytän tupakan, lasken punaviinillä täytetyn lasini pöydälle ja laitan kuulokkeet korviin. Repeatilla soi Feist - How Come You Never Go There. Katuvalojen kellertävä valo saa kaipaamaan viime syksyä, josta muistan vain ne pimeät ja sateiset illat. Jolloin ainoa todellisuuteni oli kylmyyttä ja sinertäviä sormia, vihamielisiä kasvoja hymyjen taakse piilotettuna. Nautintoa siitä kaikesta pienestäkin kivusta ja heikkoudesta, pelkoa kaikesta sumuisen maiseman takana olevasta.

Kaadan lasiin lisää viiniä puuduttaakseni elämänpelosta vapisevan ruumiini. Toivon vain aamun valkenevan edellisten kaltaisina, kaikkien tällaisten ajatusten jääden tähän iltaan.