Tuli juuri mieleeni, ettei taida olla sekuntiakaan pitkä se hetki, kun se tuntuu sen arvoiselta. Annan saatanan riivata mieleni, koska en sekunnin kymmenystäkään pysty miettimään pidemmälle. Kaksi päivää tästä taaksepäin, vain noita hetkiä ilman pelkoa katumuksesta. Se vaan ei jätä tulematta, halusi tai ei. Vaikka kuinka yrittäisin keksiä syitä, ne eivät ikinä ole tarpeeksi hyviä.
Monet naiset väittävät laittautuvansa toisien naisien takia, monet myöntävät kuntoilevansakin sisarkateuden takia. Hienompaa, kuin miespuolisten henkilöiden takia? Omasta kohdastani en osaa oikein sanoa mitään absoluuttista, jokaisen tilanteen kattavaa ajattelumallia. Mutta sen tiedän, että iltaisin sängyssä kun pohdin millaista olisi joku toinen vierellä, kuljettamassa käsiään iholla, en voi olla tuntematta pahaa oloa niistä kaikista kummuista ja poimuista. Niistä, jotka eivät synnyt naisellisesta luustosta, vaan tursuavasta ylimääräisestä.
En haluaisi tosin olla teräväreunainenkaan. Jotain on kuitenkin oltava naulanpäiden ja kohonneen pullataikinan välissä.
Kaksi päivää myös kulkenut loputon määrä nenäliinoja mukana kantaessa. Olen seonnut ajatuksissani jo tuhannen kertaa, kun olen yrittänyt selvittää, pitäisikö vai eikö pitäisikö. Onko se hyvästä, pahasta, olenko liian kipeä, olenko vain laiska? Tänään yritän silti jälleen jaksaa yhden salitreenin. Tunti lihaskuntoa, tunti aerobista. Syön, mutta en liikaa (uskon, tahdon!)
Jaksakaa paremmin, toivottavasti pysytte terveinä♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti