Hymyilen jälleen kukkakuvioille

Selaan kalenteria taaksepäin viime viikolle. Etsin merkinnät kulutuksistani, suorituksistani, tunneistani. Lihaskuntoa 4h, aerobista 4h. Vain kolme kertaa ripustin takkini kuntosalin naulakkoon, kilometrejä ei kulunut juosten tarpeeksi monta. En edes tiedä tarkalleen, mitä tavoittelen, mutta tunnen olevani jäljessä. En ole tehnyt tarpeeksi, en jaksa juosta tarpeeksi monta kilometriä, en ole laiha enkä urheilullinen. Nyt ottaisin kumman vain, vaikka peiliin katsoessa en tiedä, kuinka paljon pidän jälleen erottumaan alkaneista lihaksistani.

Viikon päätän kulkea äärimmäisyyksien reittiä. En pyri vaan kuljen. Merkitsen kalenteriin aamulenkkejä, iltalenkkejä, intervalliharjoituksia ja hiittejä, lihaskuntoaikatauluja ja kilometrejä. Paljon epävarmemmin rustaan kalenterini viimeisille sivuille määriä, grammoja ja ruokia. Jostain syystä sana "ruoka" monikossa saa oloni ahdistuneeksi. Syksyn määriä näkyy selatessa sivuja taaksepäin, ahdistun entistä enemmän.

Ajatuksissani harhaudun katsomaan ulos ikkunasta. Aurinko on sulattanut tiet, ja hivenen kylmemmästä ilmasta huolimassa auringossa paistattelevilla miehillä ovat takit auki. Kohta ei voi piiloutua enää untuvatakkeihin ja kaulaliinoihin. Kohta vyötärön mitta on melkein yhtäläistä päältä ja alta, olenko jo myöhässä? Kiirekiirekiire, tiedän paremmin ja viisaammin mutta en toimi sen mukaan.