Ei muistissani ole vikaa, ei tarpeeksi

Joskus varovaisesti toivon, että heräisin jonain aamuna kaiken unohtaneena. Kun jokin olisi poistanut kaikki muistikuvat siitä vähemmästä, masokistisesta itsestäni, siitä joka on melkein pieni ja silti pirteä. Jos unohtaisin sen kaiken, minkä takia pidän kiinni, muistaisin vain ne yksinäiset itkuiset illat. Ehkä osaisin lopettaa? Nyt muistan ne illat, mutta myös kaiken sairaalloisen riemun vähästäkin vähenemisestä. Kun tunnen, että maailma vastaan minä, pärjään sittenkin. Unohdetaan kaikki valheet ja myönnetään että nälkä on koettelemus, eikä edes niin pieni, mutta minähän voitan sen! Ylitän kaikki esteet, koska olen vahva ja uskon itseeni! Muut luovat ihailevia katseita, koska olen pystynyt siihen, mihin he eivät ole pystyneet!

...pienessä kuplassani. Pienessä päässäni, jossa oikea on vasen ja kuolema kaunista. Muiden sanat eivät kerro mitään, minun päässäni ne kaikuvat paholaisen viesteinä. Kateellisten viesteinä, jotka yrittävät minut murtaa.

On se sääli. Joskus osaan sääliä itseänikin, silloin kun kuvittelen itseni tuon kuplan ulkopuolelle, näkemään sen kaiken niin kuin muut näkevät. Itseni kieroutuneena, itsekeskeisenä, kaikesta todellisesta kauniista luopuvana. Elämästä luopuvana. Kyllä, säälin joskus jopa itseäni.

Silti, en osaa luopua uskomuksesta, että todellisuus on jossain tuossa välimaastossa. Luovun kaikesta heti kun jokin on osoittanut etten mitenkään, millään keinolla voi olla pientä ja onnellista. Riittävän vahva osoitus taitaa olla vain tuhkauurna, mutta hymyilenhän tänäänkin. Tällaisenakin. Se on kevät.