This could be a happy life

Seitsemän aikaan laitoin kahvipuruja keittimeen kahden kupin verran ja napsautin keittimen käyntiin. Sidoin hiukset ponnarille ja vedin hupparin vetoketjun leukaan asti kiinni. Ehdin juoda parvekkeella puolikuppia kahvia ja ennen kuin kiskoin juoksulenkkarit jalkaan. En yleensä ikinä juo kahta kupillista kahvia, silti keitän aina sen verran. Rahan menosta huolimatta olen lakannut pohtimasta miksi.

Hiekka rahisi kenkien alla kun juoksin pitkin metsätietä. Vierellä ruskeansävyistä peltoa, kuivan ruohikon väleistä kasvaa leskenlehtiä. Keltaiset elämänpilkut hymyilyttivät juoksun lomassa. Askel painoi, mutta paljon vähemmän kuin eilen. Ilma tuntui raikkaalta ja hengittäminen helpolta.

Eilen sain tuntea ruoatta jääneen elimistön väsymyksen, kun kilometrien kuluessa jalat nousivat maasta vain vaivoin. Kuudentoista kilometrin jälkeen tunsin itseni voittajaksi, vaikka eniten taisin riemuita kulutuksesta. Kotini eteisessä en päässyt lattialta ylös, koska pahoinvointi iski niin voimakkaasti. Ei tehnyt mieli syödä eikä vesikään ei pysynyt sisällä. Sillä hetkellä olisin ollut mitä kiitollisin iäksi unohtamastani tuoremehusta.

Palaan ajatuksistani tähän hetkeen. Olo on jo kohtalainen aamupalan ja muun turvottavan ravinnon jälkeen. Vaikka vaaka näyttäisi huomenna taas hivenen enemmän, en anna sen häiritä. Ehdin olla vähemmän huomennakin, olin luvannut itselleni jo eilen, että tänään saan syödä. Olen unohtanut hetkiksi ajatella, hymyillyt ystävilleni kahvikupin äärellä ja suunnitellut kesälle tapahtumia. Kaikkien silmät näyttävät kirkkailta ja posket hehkuvat, enkä voi olla tuntematta lämmintä jännittyneisyyttä sisimmässä: ehkä kaikki tulee olemaan vielä okei. Ehkä minä olen vielä joku päivä ihan okei.

Kaikesta väärästä huolimatta, jokin tuntuu tällä hetkellä menevän oikein elämässä.

Aikuinen nainen vs. elämälle keskisormea näyttävä ikiteini

Luulen tietäväni, millainen on sairas ihminen. Siitä ei ole aavistustakaan, millainen on normaali ihminen. En tiedä yhtäkään naispuolista ystävää/tuttavaa, joka ei kesän korvilla ainakin jossain muodossa toistelisi lauseita tyytymättömyydestä itseensä ja kehoonsa. Osa enemmän, osa vähemmän. Osa jättää pastat ja perunat, osa makeiset. Osa yrittelee jättää kaiken mahdollisen, ojan kautta toiselle puolelle ja takaisin.

Todella, tarkoitan todella hoikalta naiselta kysytään, mikä on hänen muotojensa salaisuus. "No siis, eihän sitä voi syödä ihan mitä haluaa. Vähän päälle tuhat ja aktiivista liikuntaa päälle niin paino pysyy aloillaan eikä liho.". Ei tuollaista saa sanoa ääneen, mietin. Vai saako? Onko tuo sittenkin sitä normaalia? Joskus todellisuus näyttäytyy minulle muidenkin heikkoutena, normaalius tekosyinä.

Kaikki pro ana -blogit ovat mielestäni vastenmielisiä, koska tietoisesti itsensä nälkään tappavat ovat jo todella sairaita. Se on sairautta. En myöskään ymmärrä anoreksian henkilöimistä joksikin toiseksi tai jopa nimeämistä. Minusta se vaikuttaa siltä, kun antaisi itselleen oikeutuksen johonkin tai vapauttaisi itsensä vastuusta itsestään. "En minä voi muuta, se joku muu käskee tekemään toisin, pakottaa". Kirjoitelmissani puhun itsekin joskus "äänistä", mutta tarkoitan ihan itseni kanssa käymääni pääni sisäistä taistelua. Ajatuksia vastakkaisiin suuntiin.

Minun "normaalini" olisi ehkä sitä, etten mieti syömistä 75-95% hereilläoloajasta. Jos onnistuisin kääntämään asiat niin, etten vain syö niin paljon. Ei se kuulu minulle, ei enää. Voisin minäkin olla se, joka tekosyitä keksimättä ei vain syö ylimääräistä. En halua olla se, joka ei vain pysty ja itkee asioita onnistumatta missään kunnolla. Voinhan minäkin vain todeta, etten halua olla lihava. Mikä minua oikeastaan voisi edes vaivata, päälle päin voin kuitenkin ihan hyvin.

Monta päivää mennyt vähällä, eilinen vähän enemmällä. Tänään ei mitään ja huomenna jotain, ensi viikolla aion olla jo turvallisemmalla alueella ja ahdistumatta vaatteiden sisällä. Tämän viikkoni paras päivä oli se, kun housut eivät puristaneet yhtään. Joku sanoisi, että aika sad life, mutta eläkööt omansa paremmin.

Paljon yritystä ja vähän onnistumista, mutta luovuttaessa putoaisi entistä nopeammin

Tekisi mieli kirjoittaa, mutta lauseita ei vain kirjaannu tähän. Koskahan keksittäisiin ohjelma, joka jäsentelisi ajatukset suoraan päästä kauniiksi riveiksi ja järkeviksi lauseiksi? Niin monesti tarkoitukset takana ovat hyvät, niin monesti ajatus menee pilalle huonosta ulosannista. Sanoisin että niin tänäänkin, mutta en ole ihan varma ovatko ajatukset ulkoasusta riippumatta huonoja. He!

Viikonlopun voisi tiivistää niihin kaikkien fiksujen sanoihin, kuinka koko päivän syömättömyydellä sortuu vain iltaisin liiallisuuksiin, halusin toki uskoa muuta itsestäni. Kyllähän minä aikuinen ihminen nyt itseni hallitsen, enhän ole mikään nälänhätää kärsivä syöttöporsas joka ruoan ääressä ei pysty kontrolloimaan käsiään ja jääkaapille käveleviä jalkojaan!   ..... ja eipä se mennyt niin kuin omissa iltasaduissani kerrottiin. Koska kokemus on opettanut, että päivällä syömällä koko päivän saldo ei kuitenkaan jää vähäisemmäksi, koska mahani on pohjaton eikä ahneuteni tunne rajoja, olen jatkanut sinnikkäästi silmät kiinni marssimista helvettiin.

Ja kuinka ollakaan, pari päivää harjoittelun ja periksiantamattomuuden jälkeen on mennyt siivillä. Sopivalla vähällä, vaikka olisin voinut olla kokonaankin ilman. Yritän olla lyömättä itseäni maahan muutamasta sadasta, vaikka viimeksi illalla kaduin välittömästi raejuustopurkillisen muhiessa mahassa. Vaa'an lukemat kitkuttelevat sinnikkäästi niissä samoissa numeroissa, joissa ovat pitäytyneet jo useamman viikon. Siinä LIIASSA, jonka takia välillä tekisi mieli repiä hiuksia päästä. Lopulta kuitenkin rauhoituin ajatuksiini, että jossain vaiheessa sen on laskettava. Yritän vaan enemmän ja muistan paremmin.

Olen jo kohtalaisen vakuuttunut, että pystyn kyllä. Jostain perusteettomasta syystä jaksan uskoa itseeni, koska olen vain päättänyt onnistua. Illalla lenkkiä ja lihaskuntoa, onneksi juostuja kilometrejä en ole leikannut, enkä toistoja punnerruksista vähentänyt. Niinä hetkinä kun tunnen askelten painavan ja lihaksia särkevän, kun ajattelen etten yhtään jaksaisi, tiedostan että on kaikista tärkeintä jaksaa, tai edes yrittää. Pettää en voi ketään muuta kuin itseni, ja nyt on aika alkaa arvostaa itseään. Eritoten aika olla sen arvostuksen arvoinen.

Halauksia teille kaikille kauniille neidoille ja kiitos teille jotka olette mukaan matkaan liittyneet!

Sometimes I give myself the creeps, Sometimes my mind plays tricks on me

Greendayn Basketcase on melkein kaikkia aikoja kestävä "hyväntuulen" biisini. Vaikka aamu alkaisi huonosti, ilma olisi harmaa ja pilvinen, kyllä tämä hymyilyttää. Kaikkine muistoinensa. Hymy.

Päivä alkoi aikaisin ja vähän väsyneesti, mutta aamuyön pimeyden kääntyessä varsinaiseen aamuun parempi olo alkaa vallata. Tänään en masistele, murjota ja nyhjötä kotona! Paljon kivoja asioita, onnistuin raapimaan ylleni asukokonaisuuden, joka on ihan kiva jumbomaisuudestani huolimatta. Yleisesti ottaen kahdellakin lisäkilolla näytän mielestäni jokaisessa vaaterievussa totaalisen kamalalta. Aamuni koostuvat puolentoista tunnin minuuteista, jonka aikana yritän keksiä tapaa näyttää ihmiseltä.

Väkisinkin, hyvästä päivästä huolimatta kuulen taas ne lauseet, jos muistaisit tämän ongelman joka kerta safkan äärellä, ei ehkä olisi niin hankalaa! Mieti taas lounastauolla, niin! Ymmärsitkö??

Juujuu ja Äh. Yritän vain kestää itseäni tällä hetkellä. Itsesääli pois ja jääkaapin oveen lukko. Minä hymyilen, minulle hymyillään ja maailma on kaunis. Harmaasta maisemastakin huolimatta, sulkiessani silmäni näen ne tuulessa havisevat vihreät koivut, aurinkoa heijastelevan meren ja kirkkaan keltaiset voikukat.

Cheer up like a cheerio; sugar in my veins

Höttöistä kermavaahtoa, hiilareita kaikelle kansalle. Hetken kihersin kuin pieni lapsi, kaikelle vähäpätöiselle ja typerälle. Vähän väsyin jo, mutta vakasti olen päättänyt hylätä mielestäni kaiken järkevän. Rationaalisuus on niitä varten jotka kykenevät toimimaan sen oikean mukaan, eivätkä ainoastaan järkeilemään oikeita vastauksia.

Kaikki vääryys tuntuu elämältä. Tunnen, hengitän, pienellä pelolla odotan pysäytystä. Näytän keskisormea viisaille teoille ja aikuismaiselle käytökselle.

Kollegani pohtii omenan sokereita, minä päätän olla välittämättä. Hetken kuluttua kuitenkin vihaisena itselleni aamusta ja puolipakotetuista lusikallisista, vannon jättäväni hedelmät ja värit. Harmaata puuroa korkeintaan kerran viikossa. Perinteisen tunnin kestävän ruokakauppatuskailuni sijasta unohdan tarpeet, koska ne ovat vain kuvitteluani. En tarvitse, en mitään. Puristan käteni nyrkkiin ja kynteni jättävät kämmenpohjaani punaiset painaumat

En ole yksin, olen vain näin erilainen yksin. Tai niin tunnen. Enkä taida välittää. Hiukseni ovat kevyesti laineilla, kynsissä pastellinsävyistä lakkaa ja vaatteet eivät sovi yhteen. Sekasorron kruunuksi laitan hiuksiini rusetin. Tupakan tuhkaa on varissut paidalleni, mutta se sekoittuu kukkakuvioihin ja väreihin.

Täytyy olla jotain parempaa

Eilen humalassa sopersin pelottavia lauseita. Tänään olen jäänyt ajatukseen pahimman pelkoni toteutumisesta: Se alkaa näkyä, olenkin jo niin heikko, niin pilalla ja niin pohjalla. Viinipullot piiloon kaappien perälle.

Ensimmäistä kertaa olen huolissani itsestäni. Näen silti valoa vielä, välitän sentään. Kerrankin, välitän siitä millainen se loppu on. Ehkä se on jo liian todentuntuista, ei enää vain yksittäisiä pimeitä iltoja.

Ahdistuen odotan vielä reaktioita, jotka tulevaisuus vain näyttää. Jättävätkö kaksi ystävääni nyt, kun tietävät liikaa? Haluaisin pyytää anteeksi loputtomiin, pyyhkiä pois koko eilisen ja kaikki antamani kuvat elämästäni. Itkeä ja rukoilla unohtamaan, uskomaan etten tarkoittanut. Kaikki lauseet on kuitattu mustilla valheilla tämän päivän paremmasta olosta, mutta pienenpieni toivo heidän uskomisestaan saa olon paremmaksi. On vielä mahdollista, että taikaiskusta tämä vain loppuu. Vaikka palaisinkin vain päiviin, jolloin valossa olen ihminen ja pimeällä jotain muuta, on sekin tätä parempaa.

Haluaisin niin paljon tuntea ansaitsevani hyvät hetket. En osaa sulkea pois sitä tunnetta, että juuri minun olisi pitänyt tehdä paremmin, enemmän. Uskon hetkeäkään kyseenalaistamatta, että jokainen saa olla välillä väsynyt, jokainen ansaitsee hymyn ja onnen, jokainen tehdessään parhaansa tekee riittävän hyvin. Mutta mistään riippumatta, en vain itse ansaitse. En tunne ansaitsevani.

Olen kaikkea mahdollista, enkä siltikään mitään. Vahva ja samalla heikko. Älykäs ja samalla naiivi. Ihminen ja samalla sielutonta saastaa. Kun useampi kuin kaksi kolme miestä elämäni aikana on kokenut tarvetta nöyryyttää faktalla, etten kykene puolustautumaan, käsitän sen olevan poikkeuksetta väärin. Mutta miksi minä enkä muut? Miksi minä enkä se toinen? Ei se ole ollut heille tyypillistä, se johtui minusta, jokin minussa sen aiheutti. Vihaan ajatella noin, koska halua olla noin heikko. Paikalle jäämisellä olen näyttänyt, etten arvosta itseäni edes sitä vähää, jota viimeistään jokaisen pitäisi. Ei se ole ollut rakkautta, pelkkää itsekunnioituksen puutetta. Vihaan myös jokaista kertaa, joka toi kyyneleet silmiin, vaikka se ei ollut edes odottamatonta. Ei ollut odottamatonta vain syystä, etten oleta kenestäkään enää mitään. Luottamus on tästä putiikista loppunut aikaa sitten.

En haluaisi olla joku muu, haluaisin vain olla jotain muuta. Huomenna muutun, huomenna alan kunnioittaa itseäni edes sen vähän verran, etten itsesäälissä lukittaudu kotiin ja ravaa jääkaapilla. En jaksa vihata itseäni enempää, vaikka en tiedä miksi uskon sen tekevän itsestäni mitään parempaa.

Olen ystävien kanssa, on ihan hauskaa. Silti toivoisin kuolevani pois.

Epävarmuus on noloa

Kaiken ajan jälkeen olen päässyt siihen, etten ajattele masennuksen enää olevan lapsellista tai "noloa". Sairaus siinä missä muutkin. Masentunut minäni on kuin joku muu, kuin joku itsestäni erillinen henkilö. Se toistelee lauseita, joita en hyvänä päivänä uskalla edes ajatella, kuin ne ajatuksesta muuttuisivat toteen. Lauseita siitä, ettei kukaan oikeasti pidä minusta, kaikki ovat kanssani säälistä, olen kaikkien silmissä lihava ja ruma, kamala ihminen kaikin puolin. Kun yritän kirjoittaa tähän, että tiedän ettei se ole niin, epävarmuudesta tahtoisin vaihtaa sanan "tiedän" sanaan "uskoisin". Ehkä omituisen kuuloista, mutta vaatiessani todisteina aina kaikelle muullekin, mistä voin tätäkään tietää varmasti? Täysin varmasti?

Se toinen minäni on hallitsematon ja pelottava. Välinpitämätön. Luulen, ettei mikään maailmassa ole niin pelottavaa kuin todellinen välinpitämättömyys ja tunteettomuus. Se näkee, että epäonnistun kaikessa kuitenkin, miksi en samantien luovuttaisi ja jäisi kotiin? Se tietää, etten tee mitään tyhjällä elämällä, samantien voin lopettaa kaiken kokonaan. Koska olisiko sillä merkitystä? Se on niin vakuuttava, että hetkittäin uskon sitä.

Tällä hetkellä uskallan sanoa, että haluan elää. Kirjoitin "varmasti", poistin, kirjoitin uudestaan sanan, lisäsin yliviivauksen, poistin uudestaan turhana.

Oikeastaan halusin kirjoittaa alunperin ihan muusta, mutta johdantona, tuosta se ajatus lähti. Mietin, milloin riitän itselleni. Siis milloin fyysisesti riitän itselleni. Milloin olen tarpeeksi vähän ollakseni tarpeeksi paljon? Yritin hahmottaa, milloin olen mielestäni hoikka, milloin lihava ja milloin käsittämättömän paksu. Tajusin, etten oikeastaan hahmota ollenkaan, miltä näytän milloinkin. Katson vain painokiloja, jotka ovat minulle se todiste. Luuleminen muuttuu vakuuttuneeksi tietämiseksi, kun käsittelen päässäni vitosella alkavia lukemia. Neljäkymmentäkahdeksan on itselleni aina ollut kohtalaisen turvallinen lukema. Ei tarpeeksi, mutta ei niin liikaa, että itkeä tarvitsisi. Yksi päälle ja rintaa puristaa. Yksi vielä lisää enkä osaa käsitellä asiaa enää lainkaan. Yritän sulkea sen mielestäni, koska realistinen minäni käskee olla vihaamatta itseään siitä.

Mutta, olinko silloin lihava? Jos palaan siihen aikaan, kun painoin sen verran, olin mielestäni lihava. Silloinkin, kun painoin siitä vielä kaksi kiloa vähemmän. Olenko nyt siis käsittämättömän iso? Pystynkö nyt hengittämään luulolla siitä, ettei ole syytä hävetä itseään kuoliaaksi, jos onkin? Sitä jotain on tuossa päällä ollut aina, enkä pidä siitä. Se sormiintuntuva löysä on merkki siitä, etten ole tehnyt tarpeeksi, enkä ole tarpeeksi. En yleensä seuraa painoindeksilukuja, nyt kuitenkin käännän alhaisimman painoni ikinä kahdeksi luvuksi ja kahdeksi desimaaliksi. Yksikuusiseitsemänkolme. No oliko ihmekään että oli löysää, eihän tuo ole edes vähän. Hätkähdän ensimmäiselle ajatukselleni, että ymmärränköhän lainkaan, mikä on vähän ja mikä paljon.

Tämä selittelyä sen ympärille, että toivon raskaan lihaskuntoharjoittelun olevan painoa ylläpitävä syy. Samalla vain tajusin, etten hahmota itseäni ollenkaan. Lukemia, todisteita, en uskalla luottaa peiliin yhtään, koska pelkään neuroottisesti silmieni valehtelevan kuitenkin.

Ihan alunalkaen tämä kaikki lähti selattuani sekalaisia "Tips and Tricks" -sivustoja keskellä yötä. Samalla ajattelin aidosti, etten halua sellaiseksi. Mietin, kuinka noloa on lukea niitä, kuinka noloa on kirjoittaa edes tätä tekstiä, kuinka noloa on koko syömishäiriö. Ensimmäistä kertaa toivoin todella vahvasti, että voisin olla jotain muuta. Silläkin uhalla, että painoni alkaisi vitosella olisi viisikymmentäpilkkujotain. Olen niin vihainen itselleni ja kaikille, jotka antavat painokilojen määrittää itseään. Kieltäydyn silti häpeämästä itseäni, edes tätä osaa itsestäni. Eikai ole sitä "jotakuta muuta" minua, kaikki se on minua. Ehkä pystyn silti muuttumaan.

ps. Eräs ystäväni sanoi pari viikkoa sitten minun näyttävän aiempaa terveemmältä. Vasta nyt pystyn tuonkaan lauseen kirjoittamaan, vasta nyt pystyn edes harkitsemaan, jos pitäisinkin sitä hyvänä asiana.

And he did not realize, how he made my day

Lasia pitkin valuvia räntäpisaroita, ympäröivä puheen sorina ja hymy ystävälle, jonka posket hehkuvat hänen katsoessaan miesystäväänsä. Katse takaisin viinilasiin, joka heijastelee ravintolan kellertäviä valoja. Tyhjennän lasin toivoen sen vievän mukanaan osan ahdistusta. Asettelen veitsen ja haarukan kello viiteen merkiksi siitä, että enempää en voi/saa/kehtaa/halua jaksa syödä. Lautaselle jätän niin paljon salaatistani kuin kehtaan, merkiksi hukkaan heitetyistä rahoista ja voitokkaasta itsekurista. Merkiksi loputtomasta taistelustani itseäni vastaan. Keskustelu ystävieni kesken käy vilkkaana ja iloisena, eikä kukaan onneksi kiinnitä asiaan huomiota.

Tunnustelen vaivihkaa ranteideni luita, kuin peläten niiden kadonneen viinilasin ja salaatin myötä. Kaikki ystäväni vaikuttavat onnellisilta. Katsellessani heitä aidosti onnellisena heidän puolestaan, silmät yhtäkkiä kostuvat. Kyllä, olen hivenen kateellinen. En saavutuksista, suorituksista, avomiehistä tai pankkitilien saldoista. Niistä aidoista hymyistä, niistä suunnitelmista ja toivosta, joihin he kykenevät. Siitä, etteivät he edes mieti, etteivät pystyisi. Ohimennen vain, pian nauran vatsalihakset helliksi erään ystäväni hivenen epätoivoiselle naistarjoilijan iskuyritykselle.

Ravintolan ulkopuolella halaan kaikkia ja jatkan matkaani yksin kotiin. Kävellessäni bussipysäkille vesipisarat tippuvat takkini hupusta. Harmittelen jatkuvaa kylmyyttä ja kesän kaukaisuuden tunnetta, kuin pitkittyvä lopputalvi olisi suora yritys lannistaa omat ilonyritykseni. Jalkoja särkee, mutta bussipysäkin penkkikin on kastunut katoksesta huolimatta. Katuvalon alla seisoessani tunnen olevani yksin. Loputtoman yksin.

Yhtäkkiä joku tarttuu minua kädestä ja musiikin soidessa nappikuulokkeista säikähdys valauttaa kasvoni valkoisiksi. Käteeni tarttunut ystäväni nauraa kippurassa ilmeelleni ja huudan syytöksiä murhayrityksestä sydänkohtauksen aiheuttamalla. Hän on tulossa juhlista, jotka hänen mukaansa olivat käyneet liian pitkästyttäviksi, ja vaatii kanssaan lasilliselle. Intän vastaan, koska kello lähestyy puolta yötä ja aamulla pitäisi herätä lenkille. "Mitä ihmettä, kevät on elämisen aikaa! Mutta jos sä vaadit, niin otan mä toki vastaan viinitarjouksen sunkin luona. Tarvitseehan tuollainen ruipelo jonkun suojelemaan matkalle.". Irvistän vastaukseksi ja valittelen sotkuista kotiani, mutta taivun lopulta (tai siis kieltäytymiseen ei annettu vaihtoehtoja).

Kotona asettelen takkiani kuivumaan ja huudan ystävälleni hänen pilaavan parkettini juoksemalla asuntoa ympäri kengät jalassa. Totean, että hänen pitäisi vihdoin ottaa se nainen pitämään hänet ruodussa ja opettamana käytöstapoja. "Ehei, rakkaus ja muut löpinät on muijien juttuja! Mä aion vielä elää ja nauttia vapaudesta, kyllähän se tiedetään että eukko on yhtä kuin pallo jalkaan ja hyvästi elämän nautinnot". Hymyilen ystäväni varmuudelle ja omalle varmuudelleni siitä, että joskus hänkin vielä muuttaa mieltään.

Ystäväni kaappaa kuohuviinipullon jääkaapistani ja poksauttaa korkin irti. "Nää on taas nää naisten jääkaapit, ei mitään ruokaa, tai ei ainakaan mitään syömäkelpoista. Noh, onneks sulla on sentään tää juomapuoli aina kunnossa.". Mihinkäs se tiikeri juovistaan pääsisi tai alkoholisti juomistaan, totean. Viime syksynä minulle saarnaa alkoholinkäytöstäni pitänyt ystäväni luo minuun hivenen vakavamman katseen, joskin onneksi jättää vastauksensa sanomatta.

Istumme tyynyjen päälle lattialle ja utelen mitä juhlitaan kun kerran kuohuvakin tuli avattua. Ystäväni alkaa luetella suosikkijalkapallojoukkueensa otteluvoittoja, mainitsee myös lähenevän kesän ja terassikauden, uudet autonvanteet ja naisten vähenevät vaatteet. "Ja tietty sitä, että mulla on vieressä maailman mahtavin nainen ja frendi, joka kiitos Jumalan ei halua mun kanssa lapsia tai naimisiin.". Naurahdan lauseelle, ja pian kerrommekin kilpaa kaikkia ilonaiheita tästä hetkestä ja elämästä.

Uskokaa tai älkää, niitä tuli paljon enemmän kuin kymmenen!

Tyhjää, liian tyhjää

Olo on vetämätön, jos vedänkin kohta juoksukengät jalkaani, tuntuu se vähintään alkuun pakolta. Tai jos pakkaankin treenivaatteet ja suuntaan salille, on sekin pakon sanelemaa. Mutta täytyyhän minun, muuten lihon ja löysistyn ja, ja, ja! Järkeilen ja mietin miten muotoilen asian itselleni oikeammin, en niin sairauden sanelemasti.

... ..

Ehkä keksin hyvän kannustuksen kohta! Tällä välin, kun positiivisuus on kiven alla, taivas harmaa ja väsyttää, aion kirjoittaa kymmenen asiaa, mistä olen tälläkin hetkellä iloinen.

...

Tai siis AIOIN, kunnes huomasin, ettei tämä allekirjoittanut negatiivisuuden perikuva keksi yhtäkään. Tekisi mieli haukkua itseään angstiseksi kakaraksi joka ei osaa arvostaa elämässä mitään, mutta sehän ei vie mihinkään. Kaikessa kiukussa tekisi mieli myös listata ylös kaikki asiat, mitkä ovat pielessä aina laiskuudesta sotkuisiin hiuksiin ja liuskottuneisiin kynsiin, mutta nyt jätän senkin väliin (niinkuin en olisi jo aloittanut).

Puhelu ystävälle ja vaatetta päälle, urheilla ja siivota ehdin myöhemminkin. Varmastikin tärkeän ihmisen hymy saa muistamaan, mistä olla iloinen ja mikä on tärkeää.

Seinästä seinään

Voisin kirjoittaa toissapäivän kyynelistä, mustansävyisinä valuneista ripsiväreistä. Eilisen puutuneisuudesta ja välinpitämättömyydestä. Kerrankin syömiseen liittymättömistä asioista, joiden takia uskoin elämän jälleen kerran olevan itselleni vähemmän merkityksellinen asia. En kuitenkaan osaa mennä asiaan tarkemmin.

Mietin katkeruutta. Asioita joista syytän itseäni, ja asioita joista syytän elämää. Kaikesta huolimatta, on helpottavaa surra kerrankin asiaa, josta en syytä itseäni. Suurin osa aiheista, jotka näissäkin kirjoituksissa pyörivät, ovat itse aiheutettuja. Moni tekijä on edesauttanut, mutta itse olen jäänyt peilien eteen, itse ruokin kaikkea sitä vihaa koko ihmisyyttäni kohtaan. Nyt jäin vain kiinni ajatuksiin, onko millään takaiskulla merkitystä. En ole luovuttanut koko elämäni suhteen, mutta odotukset eivät ole korkealla. En pitäisi ihmeenä, jos en jaksaisikaan enää kymmentä vuotta, tai edes viittä. Epäonnea vaikka riittäisikin, ei se välttämättä muuta lopputulosta. Sitä, että elän vain loppua odottaen. Toivon paljon asioita, mutta en odota asioiden muuttuvan, tai päättyvän muuhun kuin väsymiseen.

Tänään ajatuksissa käy vain häivähdyksiä edellisistä päivistä. Aurinko paistaa, mutta ulkona tärisevät kädet paljastavat kylmyyden ja hermovauriot. Pystyn kuitenkin muuhunkin kuin alistuneisiin ajatuksiin. Vaaka ei liiku ylös eikä alas, mutta loppuelämä ei olekaan tässä päivässä, eikä edes tässä viikossa. Pääsiäisen jälkeen alkaa vappu olla lähempänä, kohta hiirenkorvat ja kesä. Elokuussa puihin tarttuu taas muita kuin vihreän sävyjä, ruskan kääntyessä puuskaiseen tuuleen ja sateisiin, lopulta leijailevaan lumeen, alamme olla tämän vuoden lopulla. Sen jälkeen olemme seuraavassa keväässä. Päivät kulkevat, eikä lopullista tai ikuista ole käytännössä mikään, mitä teen tänään. Jos jokin menikin väärin, voin aina jatkaa tekemällä paremmin. Tärkeää olisi löytää tapa, millä jatkaa läpi elämän, eikä vain seuraavaa seitsemää vuorokautta tai kahtakymmentäneljää tuntia.

Löydän sen vielä, olen varma.

Tänään kauniin ilman kunniaksi lenkille. Pääsiäinen hermostuttaa, koska kaikki puhuvat vain suklaasta ja syömisestä ja juomisesta ja laiskottelusta... Toivon oman pääsiäiseni koostuvan ystävien seurasta, kodin suursiivouksesta ja ulkoilusta raikkaassa ilmassa. Olen ostanut uuden, kirkkaan vaaleanpunaisen juoksutakin kasvattamaan lenkkeilyintoa; haaveilenkin juoksevani vuoden ennätyslenkkini 15kilometriä pääsiäisen aikana. Wish me luck and wish you happy Easter!

Tavoitteita, pakotteita

Eilen illalla makasin sängylläni, tuntien vatsani käteni alla. Kaikkea muuta kuin pienenä ja kiinteänä, vaan pehmeä tuntui kämmentä vasten lonkkaluiden välistä. Täysinäinen vatsa sai haukkomaan henkeä, kuin olisin pelännyt hapen loppuvan ilmasta. Liioiteltu ahdistus syömisestä, vaikka energia-arvo oli painoon nähden olematonta. En ehdi en ehdi en ehdi!

Aloin miettiä itseäni, persoonaani. Aloitan aina kaiken niin hirmuisella tohinalla, että voimat loppuvat pian alun jälkeen, oli kyse mistä tahansa. Neuroottisesti puunaan asunnon pinnoilta pieniäkin tahroja ja imuroin ja tuuletan kuin omaisin astmasta kärsivän sivupersoonan. Muutaman viikon kaikki on hallittua, järjestyksessä ja paikoillaan. Sen jälkeen väsyn ja kotini muistuttaa kahden eletyn vuorokauden jälkeen kaatopaikkaa. Ajatuskin vaatekappailden tai astioiden saman tien paikalleen laittamisesta väsyttää ja ahdistaa melkein kyyneliin.

Sama aivan kaikessa. Laihdutuksessa, urheilussa, töissä... Lista on aika loputon. Juoksulenkillä ystäväni kanssa puhisin tohkeissani intervallitreeneistä, siitä kuinka ensi kerralla jaksaisi jo niin ja niin paljon enemmän, jos ei matkaa niin vauhtia voi ainakin lisätä, ja ja ja.. Pieni räntäsadekin on vain hyvää itsekurin kasvua. Yhtäkkiä ystäväni keskeytti. "Nyt, IHAN oikeasti, relaa vähän välillä! Ei elämä ole ikuinen suoritus. Otat kaiken aina niin tosissasi.". Sad but true, taidan olla ikuinen orjapiiskuri itselleni.

Pahinta oli silti kuulla ystäväni toteavan, että kanssani on välillä raskasta, koska hän itsekin alkaa tuntea tekevänsä liian vähän. Syövänsä liikaa ja epäterveelisesti kun itse kieltäydyn yhdestäkin suklaapalasta. Samalla hän totesi alkaneensa epäillä, voinko oikeasti niin hyvin, kuin mitä annan ymmärtää. Teki mieli parahtaa ja kertoa kaikista niistä hetkistä, kun olen yksin enkä hallitse itseäni yhtään. Kuinka joskus ylisuorittamiseen väsyneenä nukun unilääkkeitä nappaillen kotona ja herätessäni en tee muuta kuin syön, sitä mitä käteen sattuu osumaan. Jätin avautumiset väliin, sen sijaan lupasin vähän hellittää. Ennen kaikkea lupasin itselleni. Ystäväni epäili hetken, mutta vakuuttui kun kerroin, kuinka ymmärrän sen todella olevan omaksi parhaakseni.

Ei, en ole lopettanut laihdutusta. Enkä lopeta urheilua viikoiksi, jos sillä nimenomaisella lähdön hetkellä ei nyt justiinsa huvita. Lopetan, tai siis yritän lopettaa itseni liian henkisen hakkaamisen, jos en aina jaksa. Yritän ymmärtää, ettei tarvitse olla joka aamu 5ltä päivän ensimmäisellä lenkillä. En edes voi olla supermies, joka pitkän työpäivän ja syömättömyyden jälkeen nostelee täysin virkeänä painoja salilla. En voi jaksaa, jos en syö. En voi ihmetellä painojen epätavallista raskautta, jos päivän ateriani on ollut kaksi kuppia kahvia.

KOHTUUS on päivän sanani. Tai viikkoni sana. Ihanteellisimmillaan koko loppuelämäni sana, mutta ei nyt liioitella. Toki pitää yrittää tosissaan ja ottaa vastuuta kaikesta, mutta olla itkemättä ahdistuksesta, jos on jättänyt viimeisen kilometrin juoksematta kun niveliin sattuu. Kaikki liika pakko saa vain itseni luovuttamaan ja pilaamaan kaiken entistä pahemmin. Entinen liian paljoni ja liian vähäni on jatkossa (okei ainakin viikon ajan) sitä kohtuutta. Jonkun mielestä ehkä kyseenalaista, jollekin liikaa jollekin liian vähän, 750 on siis tätä uutta kohtuutta...

Kaikesta huolimatta, hymy tälle päivälle ja kahviin kevytmaitoa! hui!

PS. pienet ihanat prinsessat, kiitos kun olette siellä ja,

olettehan tekin ystäviä itsellenne? Halauksia!♥

Yksi pysäkki eteenpäin

Eilen päivällä olin kirjoittamassa sanoja näkyviin ilosta ja toivosta. Jaksamisesta ja varmuudesta. Illalla jaksaminen kääntyi uneliaisiin silmiin ja varmuus epävarmuuteen. Siksi juuri ja tällöin aina kirjaudun avautumaan kyynel silmäkulmassa. Eilen jätin väliin senkin, siitä epävarmuudesta.

Olen väsynyt olemaan eksyksissä ja yksin. Olen väsynyt unohtumaan pimeään, koska ikinä en ole tarpeeksi tänään. Enkä ehkä ikinä lakkaa toivomasta, että huomenna olisin jotain muuta. Tämä ei vaan voi mennä ikuisesti näin. Eihän?

Eilen puhelin soi. Ystäväni kyseli päivän ohjelmaani, mutisin takaisin jotain siivoamisesta ja salilla käymisestä. "Okei, no jos soitellaan myöhemmin?". Jäin odottamaan jotain pakkoa elämään, jonkun raahaamaan suihkuun ja tekemään itsestäni ihmisen näköisen. Sitä ei pakkoa ei ikinä tullut, lopulta kävin tuntien yrittämisen jälkeen vain salilla. Sielläkin peilit irvistivät ilkeästi, mikään ei sujunut kunnolla koko päivän syömättömyyden takia. Kävin taistelua pääni sisällä vakuuttaakseni itseni kaiken kannattavuudesta.

Illalla halusin vain unohtaa elämättömyyteni, soimattoman puhelimeni ja pimeän, sotkuisen kotini. Seinät pysyvät paikoillaan, piilottavat sisälleen. Yksi kaksi pilleriä, aamulla jatkaisin elämääni.

Aamulla soitti seuraava ystäväni. Vastahakoisia lauseita taas kerran. Halusin hakata itseäni koko puhelun ajan, miksi en saa edes puolinaista iloa ääneeni, miksi vaatteiden päälle pukeminen ja ulos lähteminen tuntuu niin ylitsepääsemättömän raskaalta? En halua olla vain sisällä yksin ajatusteni kanssa, miksi en lähde ulos? Miksi tuntuu, kuin olisin lukittu tänne sisälle?

Tämän on nyt pakko riittää! Tämän kaiken henkisen lukossa olemisen on pakko riittää! Loppua tähän paikkaan! Olen pohjattoman vihainen väsyneelle itselleni, ei se eläminen ole niin raskasta!

Laitan musiikkia soimaan ja pakotan itseni peilin ääreen. Hiukset suoriksi, verrattain suuri neulepaita peittämään liika vyötäröllä ja korkeat nilkkurit jalkaan. Elämä odottaa, tuolla ulkona, enkä aio jäädä itsevihaa ja -sääliä kaikuvien seinien sisälle enää hetkeksikään.

Elämä täältä tullaan!