Just in case someday there is no words to explain

Anteeksi Äiti,

että sait tällaisen kylmän tyttären. Joka ei osaa olla tarpeeksi kiitollinen. Joka ei juossut lapsena ovelle halaamaan, eikä juokse vieläkään. Joka yhtäkkiä kääntää selkänsä ja puhuu vihamielisesti syistä, joita kukaan muu kuin minä itse ei ymmärrä tai tiedä. On hetkiä, kun voin niin pahoin etten vain osaa tai pysty peittämään kipua. Lapsi ei osaa tai halua puhua, mutta pahoittaa mielensä kun muut eivät kuule.
Anteeksi, että apua pyytämättä ja varoittamatta aikanaan yritin lopettaa elämäni. Anteeksi että haaveilen siitä salaa vieläkin liian usein enkä kerro. Laitan pelkäämään, koska tällä syntymästälahjaksi saadulla pilatulla luonteella mennään metsään ihan vain jos nappi ei mene kiinni. Mikään ei ikinä ole varmaa, vaikka haluaisit vain, että olisit saanut vain normaalin lapsen, ja että voisin vain olla normaali. En ole, anteeksi, tekisin mitä vain että olisit saanut jonkun muun, olisit ansainnut jonkun muun.

Anteeksi Isä,

että vaikka ymmärrän kaiken, kieltäydyn hyväksymästä kohtuullisiksi ilkeitä sanoja ja kovia otteita. Anteeksi, että en anna anteeksi, vaikka tiedän että rakastat. Tiedän, ettei ole varaa arvostella, koska itsekään en osaa rakastaa oikein. Itsekin satutan, koska en osaa paremmin. Anteeksi, että sanon takaisin yhtä ilkeästi tai totuudenmukaisesti vielä kipeämmin, koska haluaisin joskus sinunkin tietävän, miltä minusta tuntuu. Vaikka tiedän sinun tietävän paremmin kuin muiden, olen pahoillani isä, aina rakkaus ei riitä. Toivon silti, että olisit saanut jonkun muun. Jonkun, jota voit vihatta ja ilkeyksittä rakastaa. Jonkun, jonka rakastaminen olisi ehkä ollut helpompaa.

Anteeksi, ettei teillä kummallakaan ollut vaihtoehtoa.

Anteeksi K,

ei ole mitään millä voisi kaiken hyvittää. Anteeksi, etten anna mahdollisuutta auttaa. Ei ole mitään mitä et olisi tarpeeksi osaltasi antanut, satutat koska sinuun sattuu monta kertaa enemmän. Anteeksi, etten voi millään tulevaa kipua viedä pois. Enemmän kuin mitään toivon juuri sinun tulevan onnelliseksi. Kaikkein kauneimmat ajatukset juuri sinulle.

Anteeksi X,

että jätän sinut aina yksin asioiden keskelle. Jätän tavaroita ympäriinsä, suljen kaiken ajatusteni ulkopuolelle, koska en välillä muuhun kykene. En tee osuuttani koska en jaksa, vaikka ei se ole kuin tekosyy, pitäisi jaksaa. Sanoja ei löydy usein kummaltakaan, vaikka molemmat tietävät enemmän kuin antavat ymmärtää. Anteeksi, että joudut näkemään jäävuorteni sortumisen ja sen, kuinka en siitä välitä. En osaa enää oikein välittää, mutta se ei johdu sinusta. Tai ehkä johtuukin, koska pelkään sinun tietävän enemmän kuin haluan, mutta kyse ei ole siitä ettei olisi rakkautta.

Anteeksi kaikki muut,

että elämäni on satuttanut niin monia. Anteeksi että sanani ovat satuttaneet niin monia. Olen enemmän pahoillani, kun pystyn ikinä osoittamaan. Toivon, että kaikki antaisivat mahdollisuuden itselleen, että kaikki uskaltaisivat rakastaa itseään ja muita. Rakastakaa myös elämää, vaikka se ei aina rakastaisi takaisin.

Fear for the life, hate for what's on the sight

ahdistus
väsymys
unettomuus

Mistään en saa otetta kunnolla. Kuin hieno hiekka käsissä, kaikki vain valuu sormien läpi.

Oikeasti yritin. No joo en.

Olen paksupaksupaksu. Vihaanvihaanvihaan. Lopettaisin olemassa olemisen ja syömisen ja hengittämisen, jos vain voisin. Jos vain saisin. Lopettaisin tuntemisen, jos nyt saisin sen kerran ainoan päättää. Lakkaisin välittämästä, jopa siitä etten välitä. Leikkaisin sormenpäät, polttaisin silmät umpeen, sitoisin jalat lopullisesti, jäädyttäisin sydämen kesken sykkeen

One, two, three wishes?

Taas ilkeät, pistävät, vihaavat ajatukset lipuvat pääni sisällä. Haluaisin päästä johonkin satamaan, mutta yhtäkään ei ole näkyvissä, eikä ole airojakaan. Veneellä pimeällä suolla, sormiin tarttuu likaisesta vedestä mutaa.

Yksi ilta haaveilin kaiken katkeamisesta. Pelkään suunnattomasti tulevaa ja ennen kaikkea sitä, ettei mikään muutu. Olen yksin paikoillani, se yksinäinen itkevä lapsi lastentarhan pihalla. Sekunnit, minuutit, tunnit kulkevat eteenpäin vaikka kuinka yritän pysäyttää kelloa. Kiskoa virtajohtoja ja pattereita irti, silti jossain aina tikittää. En halua nähdä sitä mitään tulevaa, en halua nähdä sitä kaikkea missä epäonnistun kun väsyn tai en vain yritä tarpeeksi.

En halua nähdä niitä pettyneitä silmiä, kuolleita katseita.

Kun kuolen kaikille, koska en vain ole tarpeeksi

Pitäisi pyytää anteeksi taas kouralliselta rakkaita ystäviä, jotka olen vain sulkenut ulos tämän viikon. Täyttäessä pääni yrityksillä ja ajatuksilla kohdistuen vain ja ainoastaan itseeni, koska muuhun en osaa enää keskittyäkään. En vain voi olla näin kamala. Miten muut jaksavat? Pystyvät, osaavat?

Koin äskettäin suunnatonta himoa kaataa lasillisen vettä näppäimistölle.

En sano että huomenna lopetan. Sanon sen huomenna kunjos olen lopettanut ylimääräisen.

Just a quick note

Söin päivällä muutama tunti sitten lounasta ensimmäistä kertaa viikkoihin. Ihan vain kanasalaattia annoksen, pelkästään amerikansalaattia, kourallinen kanasuikaleita ja tomaattia. Aloin katua syömistä heti aloitettuani, enkä voi sanoa että se olisi ollut mikään nautinto loppua kohdenkaan. Välittömästi kaiken upottua tuli suunnaton himo jumpata. Kuluttaa edes osa pois millä tahansa keinoilla. Aamupäivällä syömäni puolikas banaani kolkutteli myös ajatuksissa, nyt istun työtuolillani totaalisen itku kurkussa.

Onneksi lähes kaikki muut ovat lomilla välipäivät, vältyn sentään pahimmalta julkiselta häpeältä.

Joskus vihaan tätä enemmän kuin pystyn sanoin kuvailemaan.

Olen nainen, eli muutan mieltäni vartin välein

Aloitan tekstin itseni kannustamisella: En suinkaan nyt ole epäonnistunut ja luovuttanut, muutan vain suunnitelmiani. (...tähän jotain uskottavaa jatkoa itselleen valehtelulle)

Arvata saattaa, ruokalakkoni päättyy eiliseen. Meni ihan fine, toisin sanoen päätä särki ja koko ajan oli huono olo. En tiedä miksi, mutta joskus selviän jopa helposti ilman mitään, joskus jo kuuden tunnin väli saa olon sanoin kuvailemattoman sairaaksi. Kyllä siitäkin selviää jos todella haluaa, mutta eilen satuin katsahtamaan peilin kautta mahaani. Hyihyihyi yök yök yök! En oikeasti ole niin painava. Miksi siis olen niin *kolkytneljätuhatta kirosanaa* turpea?

Alan syömään terveellisesti. Syy: Kaikki hyllyvä. Nyt on pakko aloittaa reipas urheilu, eihän tällaista kestä sekuntiakaan. Olen ihan oikeasti omistanut vielä viime keväänä/alkukesänä kiinteän vatsan, vaikka painoin enemmän kuin nyt. Kuten edellisessä tekstissä totesin, on vain pakko syödä jotain jos aikoo liikkua. Tänään menen salille ja laitan hyllyvät katumaan olemassaoloaan.

Terveellinen syöminen on aika suhteellinen käsite, enkä ole ihan vielä täysin kartalla siitä mitä aion. Ainakin palaan takaisin ruotuun ja unohdan kaikki leivät ja pastat ja vastaavat. Olen myös haaveillut useammasta päivästä ilman sokeria niin pitkään kuin muistan, ehkä nyt? Viikko, vain yksi viikko. Lisäksi haaveilen paljon ns. "kunnon" ruoan syömisestä, silläkin uhalla, että mielenterveys kärsii kun en tarkalleen tiedä minkä verran energiaa kaikessa on. Voisin toki laskea, mutta sen kun kerran aloitan niin menetän järkeni pakkomielteisen luonteeni kanssa viimeisen kerran grammojen kymmenyksiä ynnätessä. Kalaa kaksi kertaa viikossa, muuten kokolihaa, salaattia yms vihreitä, kasviskeittoa ja raejuustoa.

Lähinnä haluaisin kokeilla, todennäköisesti ajan x jälkeen palaan itkien takaisin vanhoihin kaavoihin. Mutta jos olen oikeasti rehellinen itseni kanssa enkä lintsaa missään kohtaa, saatan sekä pienentyä että voida jopa hivenen paremmin.

I can do it, right?

Right?

...right?

Mikäpä sen pahan tappaisi, ellei paha itse?

Otsikon sanoma on mielestäni jotenkin hilpeä.

Eilinen ei sitten mennyt ihan suunnitelmien mukaan, ei oikeastaan lähellekään. Ikävän voimakasta pahoinvointia uhmasin syömättömyydellä ilta seitsemään asti, sitten soi ovikello. Rakas ystäväni oli päättänyt tulla piristämään aiemmin kiroamaani siivouspäivääni leffalla ja korillisella eri herkkuja. Allekirjoittaneen eteen ei voi tuoda suklaata, sillä sitä uppoaa tarpeen tullen vaikka kaksi kiloa (en edes liioittele!) eikä nälkäkiukun partaalla olevan eteen muutenkaan mitään ihania ruokia. Viinistä puhumattakaan, lotrattiinhan lopulta glöginkin sekaan vähän kirkasta. Selityksiäselityksiäselityksiä tiedän, mutta en voinut paiskata ovea nenän edestä kiinnikään.

Oli miten oli, tapaninpäivä kääntyi äkkiä yksinäisyysmasistelusta nauruun ja iloisiin ajatuksiin.

...tai siis kääntyi ainakin aamuun asti. Itkuitku nyyh nyyh, tähän taas sama itkuvirsi lihavuudesta ja turpoamisesta kuin aina aiemminkin joten en enää toista.

Vannon, että tuo jäi nyt viimeiseksi tänä vuonna. Ensimmäinen erä tässä taistelussa muodostuu kahden päivän tauolla ruokaan. Tämä ja huominen, ei mitään liian mahdotonta, jaksan kyllä (siis epätoivoisesti yrittää psyykata itseäni). Torstai on reippaasti urheilupainotteinen päivä, joten en voi olla syömättä silloin, mutta pyrin sellaiseen minimiin, jolla selviän vielä oksentamatta tai pyörtymättä. Perjantainkin jaksan ilman, koska olen päättänyt niin, ja lauantaina voi sitten juhlia järjellä ja puolihyvällä omatunnolla uutta vuotta. Sounds like a plan to me, nyt tarvitsee enää toteuttaa se.

Omaa ihannevartaloani ei saavuteta pelkästään kituuttamalla vaan salillekin pitäisi mennä, mutta en voi treenata kunnolla tai edes puolitehokkaasti jos en syö mitään. Ja nyt on vain sulatettava pahimmat kerrokset vyötäröltä mahdollisimman nopeasti, koska en vain kestä niitä, joten treenaaminen alkaa kevyesti ensimmäisellä viikolla ja tehokkaammin heti kun saan painon ja ruoan johonkin tasapainoon (..eli ei ikinä?)

Laput silmille ja täysillä eteenpäin, sillä pääsee ainakin jonnekin. Jos edes johonkin aloituksesta. Viisaaksi en itseäni ikinä ole väittänytkään.

Kiitos kaikki ihanat lukijani kun olette siellä, muistakaa uskoa itseenne♥ Älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niinkuin sanon, olette maailman kauneimpia♥

I'm sorry, I just hate Christmas

Joulu ei vain ole minua varten. En ole sellainen lämmin ja välitön. Tai, olen silloin kun saan olla sellainen ilman pakollisia paineita, ilman sellaista yltiömäisen iloista kuristavaa ahdistavaa painetta.

To be completely honest, en taida kestää mitään liian pehmeää ja hehkuvaa nyt.

Sillä ei ole niinkään väliä, miten hän kuljetti sormiaan hiuksissani viimeisillä minuuteilla ja pyyhki vesipisaroita poskiltani. Miten liian vakavasti hän sanoi kunnioittavansa toiveitani siitä, etten enää sen illan jälkeen halua hänen katsovan tai koskevan minua sillä tietyllä tavalla. Yritti vannottaa minua pitämään huolen itsestäni, johon vastasin väsyneesti hymyillen, ettei ketään voi pelastaa itseltään. Poskelle vierähti kyynel, mutta toivon ettei hän huomannut sitä sateen takia.

"Ei se ole valinta, että huolehdin kuitenkin. Huolehdin, koska välitän enemmän kuin selvästi saan." Pyydän anteeksi ja tunnen fyysistä pahoinvointia itseni takia, koska laitan kaikki läheiseni käymään läpi huolta. Hän suutelee viimeisen kerran ennen kuin kävelee pois jättäen minut seisomaan sateeseen.

En voi olla pohtimatta, että tapoinko taivaaltani viimeisenkin suojelusenkelini.

Tämä juuri ennen joulua, enkä osaa välittää nyt mistään. Tiedän että on oikein, etten altista ketään itselleni. Kun en jaksa, osaa, enkä halua pitää huolta itsestäni. Välillä pelkään elämää ja itseäni yksin ja unohdan, etten saa. Tosin tiedän tälläkin hetkellä, että todellista pelkoa on se, etten osaa luopua itseni henkisestä ja fyysisestä pahoinpitelystä. Koska helpompaa on pitää kiinni kuin irroittaa.

Koska helpompi on luovuttaa kuin yrittää.

Ehkä joku päivä, olen valmis laittamaan muiden hyvinvoinnin edelleni ja piilottamaan paremmin ja syvemmälle pahuuteni, nyt en voi päästää ketään liian lähelle koska läheltä totuus näkyy.

Aamulla vaaka oli armollinen joulusta huolimatta, 47,9kg. Olen vihdoin kotona tyhjääkin tyhjemmän jääkaappini kanssa (jossain vimmassa heitin kaiken yöllä roskiin) ja tästä eteenpäin muistan, että olen loputtomasti liikaa enkä syö enää ikinäikinäikinä rajansa kaikella. Onneksi vanhempani ja muut toteuttivat ainoan joululahjatoiveeni, eli etten saa yhtäkään suklaarasiaa lahjaksi. Kiitos, kerrankin uskoivat etten laskenut leikkiä. Tänään menen salille ja täytän kalenteria treeniajoilla, pullattomilla kahvitreffeillä ystävien kanssa ja millä tahansa, mikä vie ajatukset pois ruoasta ja ihmisestä joka oli liian välittävä.

Nyt piristyn, unohdan miehet ja otan otteen elämästä! En vasta uuden vuoden jälkeen vaan tässä ja nyt. Halauksia teille pienet, toivottavasti teidän joulunne oli ihana ja voitte kaikki hyvin♥

Elämä ei ole pettymyksiä täynnä, itse olen

48,3kg.

Luulin rehellisestikin olleeni vähemmän. No, pitkä itku lyhyestä ilosta, niinhän elo yleensäkin menee.

Note to self: älä skippaa niitä selvitysretkiä aamuisin.

2nd note to self: älä syö joulusuklaita.

Aikuistenoikeasti sellainen ihan oikea postaus tulee vielä joulun aikana ja vastaan kommentteihinne jne. Kiitos ajatuksistanne olette tajuttoman rakkaita, viettäkää ihanista ihanin joulu ja unohtakaa hetkeksi murheet, toivottavasti ette edes lue tätä koska ette käy muistelemassa ikäviä ajatuksia tänään! IHANAA aattoa!

Näen, mutta en tahtoisi

Haluaisin kirjoittaa runoja.
...siis hukkua rytistettyjen papereiden kasoihin.
Tehdä lumeen lumienkeleitä.
Piirtää sydämiä huurustuneisiin ikkunoihin.
Luistella järvenjäällä kuunvalossa.
Laulaa ilman säestystä pilkkopimeässä.
Olla montamontamonta kiloa vähemmän.

Tartun molemmilla käsillä teekupista ja yritän lämmittää kylmää nenänpäätäni höyryssä.

Vannon samalla mielessäni, etten syö enää tänään.

ps. ihanaa viikonloppua teille♥

Vähän perinteisempi kitinävalituspostaus

Lueskelin tässä muiden kirjoituksia. Tuntuu, että tällä hetkellä kaikki pärjäävät niin vähällä. Haluaisin myös, mutta en osaa enkä osaa tuntea huonoa omatuntoa vääristä toimintamalleista.

Jo viime viikosta lähtien, olen unohtanut erinnäiset kaikkein tiukimmassa olleet tapani. Tarkoitan tässä leivän ja pastan välttelyä. Viime viikolla söin melkein joka päivä pastaa, tällä viikolla melkein joka päivä leipää. Viime viikolla yksi pasta-annos suolalla joka päivä ja tällä viikolla esimerkiksi eilen ja toissapäivänä söin neljä leipää joka päivä. Ihan levitteellä, kinkulla ja tomaatilla. Tällaisesta on niin pitkä aika, etten osaa yhtään ajatella niiden sisältämiä energioita. Liikaaliikaa, sopivasti, mitä? Noiden lisäksi olen kuluttanut vain kahvia ja vettä ja ollut varsin hyvillä mielin ajattelematta asioita enempää. Juu turvotus on maailman kuvottavinta mutta olen tuudittautunut siihen, että kyllä se siitä lähtee kun lopetan tämänkin. Mitä jos totun liikaa? Olen kuin pullataikina. Hyi.

Jotenkin on nyt totaalisen epäonnistujan olo. Tai että olen jossain unessani jossa säännöt eivät päde kunnes herään siihen että perskuta olenkin satakoogee.

Ehkä heräsin nyt?

Ja saanko tähän samaan uhota että aloitan säännöllisemmän treenaamisenkin viikonlopusta eteenpäin? Maailmanrauhaa ja rakkautta ja huomenna olen kaunis? Suklaata en myöskään syö enää ikinä.

Good morning new world?

Se särkyi kuin lasi

En ole pariin päivään kirjoittanut, koska teksti olisi ollut sellaista itseinhoista itkuvuodatusta joka ei sovi kenenkään silmille.

Olen niin lamaantunut kun en tiedä mitä ajatella mistään. Itsestäni tai muista. Pitäisikö hävetä kaikkia toimiaan ja kadota jonnekin, olla menemättä enää ikinä paikalle tai olla niin kuin viime viikonloppua ei ikinä olisi ollutkaan. Tiesin jo etukäteen, että tulee tapahtumaan asioita joita ei saisi tapahtua, silti menin ja niin tapahtui ja nyt en voi unohtaa sitä. Haluan unohtaa, koska millään en saa anteeksi tällaista.

Hän puhui niin käsittämättömiä asioita, tunteista ja ihmeistä, kuinka ei pysty vain kääntymään pois. Istuin hänen edessään portailla ja peitin kasvoni käsilläni heiluttaen samalla päätäni sivulta toiselle. Ei näin, ei näin, älä sano enää mitään. Nousin ja yritin lähteä pois mutta hän tarttui molemmin käsin kiinni vyötäröstäni. Tunsin hänen kätensä kylkiluitani vasten ja hänen äänessään kuului säikähdys kun hän kommentoi pienuuttani. Jälkikäteen en osaa kuin hävetä reaktiotani, joka kääntyi ahdistuksesta välittömästi hymyyn. Unohduin ajatukseen enkä varonut enää kun hän tarttui kiinni kasvoistani ja painoi huulensa huulilleni liian moneksi sekunniksi. Enää en edes muista mitä sanoin lyhyesti, nopeasti ja sekavasti ennen kuin käännyin ja lähdin taakseni katsomatta kävelemään pois niin nopeasti kuin pystyin.

Se, mikä aiemmin oli huoletonta ja helppoa puhumista ja yhdessäoloa, hymyä ja yhteisiä ihastuksen ja vihastuksen kohteita, on nykyään kaikkien tunteiden myrskyä. Vihaa, rakkautta, intohimoa ja pelkoa. Vihaa siksi, että hänen takiaan olen pettänyt itseni ja periaatteeni.

Tekee niin pahaa olla minä.

Tällä hetkellä sitten? Olen vähän piristynyt. On pari niin mahtavaa päivää takana, että lapsen askelin olen taas päässyt positiivisuuden puolelle. Olen ottanut etäisyyttä, ollut puhelin kiinni ja tehnyt vain asioita jotka ovat tässä ja nyt. Jättänyt kaiken sivuun mikä on ollut mahdollista ja rauhoittunut. Monet enemmän, vähemmän tai käytännön olemattoman läheiset ihmiset ovat yllättäneet niin ihanilla ja positiivisilla aseenteillaan, etten voi edes kuvailla ihmetystäni. Tai liikutustani.

Nyt yritän ottaa vastuuta itsestäni ja teoistani ja olla mukamas kuin aikuinen. En tosin tiedä vielä mitä se tarkoittaa.

Syöminen on mennyt kohtuullisesti ja sen suhteen psyykkeeni on ollut kasassa tavallista paremmin. Painon kerron perjantaina, toivon että se olisi vähän vähemmän kuin viimeisellä lasisen vihollisen tapaamiskerralla. Huomenna kerron tarkemmin ja paremmin tästä osuudesta!

Halauksia teille kaikille ihanille, olkaa jooko parempia ihmisiä kuin minä♥

Kun olisikin maailmanloppuni, mutta onkin loputon maailmani

En ole uskaltanut kirjoittaa itse asiasta päiviin. Siitä, mitä olen syönyt ja miten olen liikkunut, koska en järjellä pysty sanomaan että mikään on ollut väärin, mutta tiedän minkä ahdistuksen tosiasioiden kirjoittaminen aiheuttaa.

Halusin niin kovasti uskoa, että yrittämällä jaksan hymyillä vaikka olisi mikä. Olenkin hymyillyt, fiilistellyt pieniä jouluisia ja talvisia söpöjä asioita, mutta joka ikinen hetki kun ei ole ollut jotain erityistä ihmeteltävää olen pidätellyt itkua. Syistä, miksi en eilen ollut syömättä loppuun asti, miksi en käynyt lenkillä, miksi en tehnyt punnerruksia. En ole tietoisesti ajatellut niitä, mutta kun turvoksissa oleva vatsanseutu tuntuu, vaikka en edes koske sitä, tiedostan kaikkien noiden syiden olemassaolon.

Tarkoitan !  että miksi leviävä olemus ei riitä rangaistukseksi kaikesta liiasta, miksi pitää tulla mukana halu raapia ranteet verille, kiskoa kaikkea puuduttavaa viinasta lääkkeisiin, kokea mitä tahansa fyysistä kipua joka veisi pois heikomman, mutta sata kertaa kamalamman tunteen sisältä. Sen tunteen kun olet pettänyt itsesi, kun tiedät että kaikki nuo kivun halut ja himot tulevat, koska olet harhautunut heikkoudessa luulemaan, että hetken sokerilla kuorrutettu ilo voisi olla tuon kaiken arvoista. Se on vain sokeria, miksimiksimiksimiksimiksi!

Yrittäminen ei riitä ja olen turhautunut miettimään mitä seuraavaksi. Ajatus kuukausista, vuosista ja vuosikymmenistä tässä kehässä tuntuu lähinnä maahan hakkaavalta.

Silti, en lopeta yrittämistä koska lupasin koko viikon olla antautumatta ahdistukselle kokonaan vaikka tuntuisi miltä. Pitää vaan olla koko ajan kiireinen, yrittää löytää maailmasta jotain pientä ja kaunista jos ei suurta ja hienoa. Vähän jo piristyin kun selasin kaikkia mieltä lämmittäviä kuvia weheartit.comista, nyt askartelen muutaman paperilumihiutaleen.

PS! Huomenna on joulukuun kymmenes päivä. Joku ehkä muistaa, miksi siinä on jotain niin jännittävää. Tai oli, nyt mietin millainen olen, millaista kukaan ei halua, sellaista ihmistä jolla ei päässä liiku muuta kuin päivän, eilisen ja huomisen kalorit.

Paino on heilunut 47yläreunassa ja 48alareunassa.

En tiedä miksi se on niin kammottavaa, ehkä koska se oli jo vähemmän,

niin tunnen joka hetki pettäneeni itseni ja epäonnistuneeni

Ehkä olen, ehkä en

Kävelen päämäärättömästi jo neljännen tupakan verran, ajan yhtä pitkän kuin kylmyydeltä kestää viedä nenänpäästä tunto. Sinertäviä sormenpäitä ihmetellessäni hymähdän: onneksi veri karkaa sormista ennen sydäntä.... Vai? Hitaus saa kylmyyden saavuttamaan nopeammin, ennättämään kiinni kaikkiin jäseniin, mutta välinpitämättömyys kaikkea todellista kohtaan ei anna reagoida mihinkään. Kiireettömyys näkyy jokaisessa askeleessa mutta väliäkö sillä, kun ei ole matkalla minnekään.

Pysähdyn näyttelyikkunan eteen. Ikkunasta on näkymä noin kymmenen neliön kokoiseen huoneeseen, jossa on lämmin valo mutta kalusteina ainoastaan huoneen perällä nököttävät pöytä ja tuoli. Seinillä on epäjärjestykseen ripustettuja maalauksia. Yritän lukea lasin läpi esitettä, mutta lasi höyrystyy hetkessä hengityksestäni.

Noin kolmissakymmenissä oleva mies hieroo parransänkeään ennen kuin kastaa siveltimen veteen ja siitä akvarelliväripalettiin; paperille alkaa piirtyä maisema. Mies nostaa katseensa työstään ja huomaa lasin takaa sisään katsovan tytön. Yhtään häpeilemättä erikoiselta vaikuttavaa käytöstään tyttö vain seisoo, katsoo ja hymyilee. Miestä alkaa itseäänkin hymyilyttää ja hän yrittää viittoa ulkopuolista katsojaa sisään.

 

Olen hetken suorastaan hämmentynyt tosiasiasta, etten olekaan näkymätön. Maailmassa on joku muukin ja se joku muu on huomannut minut. Se joku silmäilee nyt olemustani, jonka yritän unohtaa ja lakata näkemästä. Punertavia pyöreitä poskia ja pöhöttynyttä ruumista. Pieni liikahdus saa hyisen ilman tulvahtamaan takkini sisään säikäyttäen samalla äskettäin pysähtyneet ajatukseni liikkeelle: "Se kaikki näkyy. Kaikki mistä olen liikaa. Kaikki näkevät sen kaiken."

Käännän katseeni maan kautta sivuun ja jatkan matkaani lähes juosten kohti läheistä puistoa. Yritän saada keuhkot täyteen ilmaa, mutta ilman haukkominen saa kurkun sykkimään kivusta. Sytytän jälleen tupakan ja puhallan ilmaa suoraan ylöspäin. Taivas on täynnä tähtiä. Pohdiskelen tähtikuvioita etsiskellessäni, että lakkaavatko katseet ikinä ahdistamasta. Kaivertamasta onkaloita mieleeni ja puristamasta keuhkojani kasaan.

Olikohan tuo Kaksoset?

Päätän jatkaa matkaa kun kylmyys alkaa puuduttaa varpaita. Heti seuraavasta päämäärättömästä askeleestani ja näkemättömästä katseestani minun todellisuuttani on jälleen ainoastaan olemattomuuteni. En ole loputtomasti liikaa ja loputtomasti viallinen. Seikkailuni on matkani ei-minnekään.

En muista olenko ikinä ollut niin helpottunut siitä, etten tunne olevani yhtään mitään tai kukaan.

Muutama iltamyöhäinen ajatus

Joskus elämä on sattunut, olen oikeutetustikin itkenyt, surrut kohtaloa ja lopulta katkeroitunut.

Sen jälkeen ajattelin pitkään, että vahvuus on sitä ettei itke, ettei välitä eikä hymyile kuin näennäisesti. Sellaista kivikovaa ja kylmää vahvuutta. Rohkenin näyttää keskisormea maailmalle ja sen vääryyksille. Vahvuus oli sitä, ettei tarvitse muita eikä tarvitse sellaisia heikkouden määreitä kuin rakkaus, usko ja toivo.

Jos en rakasta ikinä, ei sydämeeni voi ikinä sattua.

Luottamus olikin erikoisempi juttu. Entisen poikaystäväni sanojen totuudenmukaisuutta epäillessäni ymmärsin, jos en usko ikinä en voi ikinä pettyä. Kaikki asiat ovat merkityksellisiä vasta sitten, kun itse luon niille merkityksiä.

Hetkittäin kovempia ravistuksia toivat suorat sanat läheisiltäni, joiden käytös heijasti vain käytöstäni heitä kohtaan. Kaikkein rakkaimpani, joita en enää osannut halata. Yritin kovasti tehdä kaikkeni osoittaakseni kuinka tärkeitä ystäväni minulle olivat, mutta en ikinä pystynyt sanomaan yhtä lyhyttä lausetta: "olet minulle tajuttoman rakas ja tärkeä". Kaikki tuo, halaukset ja lämpimät sanat olivat minulle osoituksia vain ja ainoastaan heikkoudesta, epäonnistumisesta, tulevasta kivusta.

Lopulta aika sulatti suurimman osan sydäntäni ja sieluani peittäneestä jäästä. Aika, lämpimät katseet ja sanat, jotka pääsivät sen kaiken kovuuden läpi. Muutama pehmeä kosketus silloin, kun olin jo unohtanut miltä tunteet tuntuvat.  Käytettyäni tuhansia ja tuhansia tunteja itseni ymmärtämiseen aloin ymmärtää paremmin muitakin. Kuinka ihmiset ovat vain ihmisiä, kaikessa inhimillisyydessään heistä parhaimmatkin tekevät virheitä. Sanovat asioita joita eivät tarkoita ja vaikka tarkoittavatkin, siihenkin voi olla syynsä. Ja tähän päivään mennessä se syy ei ole ollut mikään saatanan luoma yliluonnollinen pahuus vaan yksinkertainen tosiasia, että yksikään meistä ei ole täydellisen virheetön.

Kovuus ja ilkeys vasta heikkoutta ovatkin.

Nykyään siis tiedän paremmin. Ajan, iän ja miettimisen kautta olen ymmärtänyt, että todellista vahvuutta on se, että uskaltaa olla haavoittuvainen. Uskaltaa olla ystävällinen muille, vaikka takaisin tulisi mitä. Joka ikinen päivä hymyillä iloisesti muille, vaikka he vain nyrpistäisivät nenäänsä ja kääntyisivät pois. Kiittää jotakuta pienestäkin teosta ihan vain siksi, että voisi saada hymyn sen toisen kasvoille. Kertoa ja osoittaa muille, kuinka tärkeitä he ovat, vaikka he eivät tekisi samoin. Vain rehellisesti omana itsenään voi olla aidosti ylpeä itsestään, ja kun ei häpeä mitä on, pystyy olemaan vahva. Kun ymmärtää, että kaikki säröt pinnassa ovat vain osa sitä mitä on, eivät osoituksia heikkoudesta tai siitä että on viallinen.

Ei voi olettaa saavansa vastarakkautta, vaikka antaisi mitä. Mutta ei voi ikinä saada mitään, jos ei anna itsestään mitään. Rakkaudella tarkoitan tässä ihan kaikkea romanttisesta rakkaudesta ihan vain muista välittämiseen.

Todellista vahvuutta on rakastaa, vaikka ei ikinä olisi varmuutta vastarakkaudesta.

Kannattaako siis ottaa riskejä elämässä, jolloin voi sattua, mutta voi saada rakkautta omana itsenään, juuri sellaisena kuin on? Mielestäni kannattaa.


Ps. Ihanaa itsenäisyyspäivää ja lämpimiä halauksia teille♥

Pps. Blogger kiukuttelee enkä saa vastattua kommentteihin, mutta huomenna huomenna, en siis ole unohtanut teistä yhtäkään♥:)

One week, seven days

En sanoisi olevani perfektionisti, koska sellaiset ihmiset ovat jotenkin aina järjestyksessä. Kotona tavarat paikoillaan, kalenterissa kaikki siististi viivoilla, elämä järjestyksessä. Ei niin kuin minulla, että haluaisin olla sitä ja tätä ja tota ja järjestelmällinen ja pitää kodin kauniina ja olla jaksava ja aikaansaava ja energinen, hillitty ja hallittu. Haluaisin. Ei niin, että kun johonkin yritelmään tulee pieninkin särö niin istun lattialla itkemässä heikkouttani ja kykenemättömyyttäni ja lamaannuksen vallatessa mieleni en välitä vaikka koko omaisuuteni ja elämäni kasvaisi rikkaruohoa. Perfektionisteilla niitä säröjä ei pääse tulemaan. Ei hermostuksissa rytättyjä muistiinpanoja ja ajatuksia, sotkuisia hiuksia ja poskille valuneita ripsivärejä.

Vai peittävätkö muut säröt paremmin?

Hetkinen, kyllähän minäkin ne peitän, eivät muut niistä tiedä.

Hmmm. Ajatus katkesi.

Palaan alkuun, sinne mistä ajatus lähti.

Perjantaina oli loppujen lopuksi todella kiva ilta. Vaikka viimeisillä minuuteilla harkitsin kotiin jäämistä, ulko-ovella olin kääntymässä takaisin ja perillä olin ottamassa ensimmäisen bussin takaisin, menin ja kyllä se kannatti. Heti perillä ystäväni juoksi halaamaan lujasti ja sanoi että hänellä on ollut kamala ikävä. Niin kuin minullakin, mutta olen ollut liian kiireinen yrittäessäni unohtaa elämäni neljän seinän sisällä. Koko ilta oli juuri sellainen kuin pikkujoulujen pitääkin olla, pipareita, punaviiniglögiä ja kultaisia joulupalloja. Huoneiden täydeltä ihania ihmisiä ja lämpimiä hymyjä, enkä kertaakaan tuntenut olevani liikaa tai ylimääräinen, ihmisenä tai vain jostain kohtaa.

Ymmärsin, että on vain ja ainoastaan typerää antaa koko elämänsä juosta ohitse.

Heräsin lauantaina aika aikaisin, mutta tajusin heti, että koko päivänä en pääsisi/kykenisi millekään hikilenkille. Ajatus kaikista jo ihoni alle syöpyneistä kaloreista kuristi sisintä ja vielä pahemmin ajatus siitä, etten pääsisi tuhoamaan niitä millään. Ystäväni soitti pyytääkseen kahville. Muistin kyllä edellisillan toteamukseni, mutta sanat vain tulivat ulos suustani: "voi olisi todella ihanaa, mutta joudun lähtemään äitini kanssa kauppoihin ja illalla onkin muuta menoa. Todellatodella harmi, soitellaan ehdottomasti ensi viikolla ja yritetään päästä kahville vielä ennen joulua tai viimeistään heti sen jälkeen, käykö?". Lopetettuani puhelun laitoin toiselle ystävälleni viestin, että olin kuumeessa ja ääni täysin poissa, enkä pääsisi illalla juhliin. Pahoittelin vuolaasti, mutta oli vain niin kamala olo.

Ei yhtäkään kokonaista totuutta, en vain kyennyt mihinkään. Harmaa taivas ja vesisade eivät vain saaneet mieltäni enää samaan tunnelmaan kuin edellisenä iltana, enkä jaksanut mennä edes suihkuun. Vietin loppuillan unilääkepurkki vierelläni niitä hetkiä varten, kun heräsin muistamaan, miten paljon vihasin itseäni. Kuinka paljon kaduin jo kaikkia valheita, kuinka pahoillani olin ystävieni puolesta, jotka olivat minulle niin niin rakkaita ja valehtelin heille minkä ehdin. Seuraava pilleri. Sumea hetki, herätys, taas uusi pilleri. Kyllä, tässä jossain välissä ehdin jääkaapillekin. Kyllä, siinä välissä sain taas kymmenen tuhatta syytä vihata itseäni enemmän.

Herättyäni sunnuntaina eli eilen 23:49, laitoin ensimmäistä kertaa päiviin herätyskellon soimaan. Kävin suihkussa ja katsoin itseäni peilistä. Mietin, miten erinomaisesti peitinkään päivisin jälkeni, miten täydellisesti muut uskoivatkaan että elämäni oli ihanaa ja miten jotkut välillä kertoivat oikein kadehtivansa tervettä ja hyvää itsetuntoani.

Sillä hetkellä, silmät turvonneina ja hartiat lysyssä, tajusin kuinka kaikki se valheellinen paska kostautuu vain ja ainoastaan itselleni. Kuinka heikkouksissani teen jatkuvasti karhunpalveluksia itselleni ja mennessäni sieltä, missä aita on matalin, unohdan että matalankin aidan takana voi olla upottava suo. Sitä suota jotkut kutsuvat kohtaloksi, jotkut karmaksi, minä osoitukseksi siitä, ettet oikeastaan ikinä voi tietää missä se suo on. Sattumaa?

Lupasin itselleni, että yritän niin paljon kuin pystyn yhden kokonaisen viikon. Tällä viikolla en yhtäkään kertaa sulkeudu kotiini millään tekosyyllä, yhtenäkään päivänä. Olen kokonaisen viikon rehellinen itselleni. Teen ratkaisuja asioiden puolesta, koska olen päättänyt haluta ne, eikä sen jälkeen ole oikeutta itkeä sitä kipua jota se tuo mukanaan. Kerron ehkä huomenna lisää, mitä tämä käytännössä tarkoittaa, juttuni on yltänyt jo aivan liian pitkäksi.

Anteeksi, jos tekstistäni ei saa mitään tolkkua, ei minusta ihmisenä yleensäkään:) Halauksia teille kaikille♥ ja kiitos pienet tähteni, että olette valaisemassa taivastani.

Haluaisin jättää maailman taakseni, kääntää selkäni elämälleni

Taas vaihteeksi, olen väsynyt. Tauoton loputon kiire saa lamaantumaan, istun vain ja katson kun kaikki sortuu. Ahdistun pelkään panikoin, lopulta lakkaan välittämästä mistään. Tartun johonkin, muistan ja laitan pois. Unohdan ja tartun uudestaan, joskus unohdan muistaa. Joskus en vain välitä, vaikka pitäisi, koska uskon olevani voimaton heikkouteni edessä.

Jos näkisit jäävuoren sortuvan, voisitko tehdä muuta kuin katsoa ja ihmetellä?

Vaikka ei ole mennyt enempää kuin puolituhatta - pari sataa päälle päivässä, on sekin liikaa jos haluaisin olla vähemmän. Pitäisi yrittää enemmän, jaksaa paremmin, mutta kun kaikki muut asiat elämässä heittävät neuloja rintaani, en pysty olemaan vihollinen itselleni vielä siihen päälle. En tosin epäile hetkeäkään, ettenkö ansaitsi sitä kaikkea kipua ja surua. Siltikään en usko, että voisi olla tarkoitettu niin, että lopulta riittää voimia vain pakkasella ulos nukahtamiseen tai pillerimurskan mehuun sekoittamiseen.

Tänään hymyilen ja olen kaikkea mitä en ole vaikka se viiltäisi tuhat viiltoa sydämeen. Laitan hiukseni ja menen ja teen vaikka haluaisin jäädä yksin siniharmaaseen harhaan ja nukkua.

Kyllä mä jaksan. Ja musta tulee vielä vähemmän. Tahdonvoimaa, sitä se on.

Ihanaa viikonloppua teille kaikille♥ life is going to be good.