Muutama iltamyöhäinen ajatus

Joskus elämä on sattunut, olen oikeutetustikin itkenyt, surrut kohtaloa ja lopulta katkeroitunut.

Sen jälkeen ajattelin pitkään, että vahvuus on sitä ettei itke, ettei välitä eikä hymyile kuin näennäisesti. Sellaista kivikovaa ja kylmää vahvuutta. Rohkenin näyttää keskisormea maailmalle ja sen vääryyksille. Vahvuus oli sitä, ettei tarvitse muita eikä tarvitse sellaisia heikkouden määreitä kuin rakkaus, usko ja toivo.

Jos en rakasta ikinä, ei sydämeeni voi ikinä sattua.

Luottamus olikin erikoisempi juttu. Entisen poikaystäväni sanojen totuudenmukaisuutta epäillessäni ymmärsin, jos en usko ikinä en voi ikinä pettyä. Kaikki asiat ovat merkityksellisiä vasta sitten, kun itse luon niille merkityksiä.

Hetkittäin kovempia ravistuksia toivat suorat sanat läheisiltäni, joiden käytös heijasti vain käytöstäni heitä kohtaan. Kaikkein rakkaimpani, joita en enää osannut halata. Yritin kovasti tehdä kaikkeni osoittaakseni kuinka tärkeitä ystäväni minulle olivat, mutta en ikinä pystynyt sanomaan yhtä lyhyttä lausetta: "olet minulle tajuttoman rakas ja tärkeä". Kaikki tuo, halaukset ja lämpimät sanat olivat minulle osoituksia vain ja ainoastaan heikkoudesta, epäonnistumisesta, tulevasta kivusta.

Lopulta aika sulatti suurimman osan sydäntäni ja sieluani peittäneestä jäästä. Aika, lämpimät katseet ja sanat, jotka pääsivät sen kaiken kovuuden läpi. Muutama pehmeä kosketus silloin, kun olin jo unohtanut miltä tunteet tuntuvat.  Käytettyäni tuhansia ja tuhansia tunteja itseni ymmärtämiseen aloin ymmärtää paremmin muitakin. Kuinka ihmiset ovat vain ihmisiä, kaikessa inhimillisyydessään heistä parhaimmatkin tekevät virheitä. Sanovat asioita joita eivät tarkoita ja vaikka tarkoittavatkin, siihenkin voi olla syynsä. Ja tähän päivään mennessä se syy ei ole ollut mikään saatanan luoma yliluonnollinen pahuus vaan yksinkertainen tosiasia, että yksikään meistä ei ole täydellisen virheetön.

Kovuus ja ilkeys vasta heikkoutta ovatkin.

Nykyään siis tiedän paremmin. Ajan, iän ja miettimisen kautta olen ymmärtänyt, että todellista vahvuutta on se, että uskaltaa olla haavoittuvainen. Uskaltaa olla ystävällinen muille, vaikka takaisin tulisi mitä. Joka ikinen päivä hymyillä iloisesti muille, vaikka he vain nyrpistäisivät nenäänsä ja kääntyisivät pois. Kiittää jotakuta pienestäkin teosta ihan vain siksi, että voisi saada hymyn sen toisen kasvoille. Kertoa ja osoittaa muille, kuinka tärkeitä he ovat, vaikka he eivät tekisi samoin. Vain rehellisesti omana itsenään voi olla aidosti ylpeä itsestään, ja kun ei häpeä mitä on, pystyy olemaan vahva. Kun ymmärtää, että kaikki säröt pinnassa ovat vain osa sitä mitä on, eivät osoituksia heikkoudesta tai siitä että on viallinen.

Ei voi olettaa saavansa vastarakkautta, vaikka antaisi mitä. Mutta ei voi ikinä saada mitään, jos ei anna itsestään mitään. Rakkaudella tarkoitan tässä ihan kaikkea romanttisesta rakkaudesta ihan vain muista välittämiseen.

Todellista vahvuutta on rakastaa, vaikka ei ikinä olisi varmuutta vastarakkaudesta.

Kannattaako siis ottaa riskejä elämässä, jolloin voi sattua, mutta voi saada rakkautta omana itsenään, juuri sellaisena kuin on? Mielestäni kannattaa.


Ps. Ihanaa itsenäisyyspäivää ja lämpimiä halauksia teille♥

Pps. Blogger kiukuttelee enkä saa vastattua kommentteihin, mutta huomenna huomenna, en siis ole unohtanut teistä yhtäkään♥:)