Se särkyi kuin lasi

En ole pariin päivään kirjoittanut, koska teksti olisi ollut sellaista itseinhoista itkuvuodatusta joka ei sovi kenenkään silmille.

Olen niin lamaantunut kun en tiedä mitä ajatella mistään. Itsestäni tai muista. Pitäisikö hävetä kaikkia toimiaan ja kadota jonnekin, olla menemättä enää ikinä paikalle tai olla niin kuin viime viikonloppua ei ikinä olisi ollutkaan. Tiesin jo etukäteen, että tulee tapahtumaan asioita joita ei saisi tapahtua, silti menin ja niin tapahtui ja nyt en voi unohtaa sitä. Haluan unohtaa, koska millään en saa anteeksi tällaista.

Hän puhui niin käsittämättömiä asioita, tunteista ja ihmeistä, kuinka ei pysty vain kääntymään pois. Istuin hänen edessään portailla ja peitin kasvoni käsilläni heiluttaen samalla päätäni sivulta toiselle. Ei näin, ei näin, älä sano enää mitään. Nousin ja yritin lähteä pois mutta hän tarttui molemmin käsin kiinni vyötäröstäni. Tunsin hänen kätensä kylkiluitani vasten ja hänen äänessään kuului säikähdys kun hän kommentoi pienuuttani. Jälkikäteen en osaa kuin hävetä reaktiotani, joka kääntyi ahdistuksesta välittömästi hymyyn. Unohduin ajatukseen enkä varonut enää kun hän tarttui kiinni kasvoistani ja painoi huulensa huulilleni liian moneksi sekunniksi. Enää en edes muista mitä sanoin lyhyesti, nopeasti ja sekavasti ennen kuin käännyin ja lähdin taakseni katsomatta kävelemään pois niin nopeasti kuin pystyin.

Se, mikä aiemmin oli huoletonta ja helppoa puhumista ja yhdessäoloa, hymyä ja yhteisiä ihastuksen ja vihastuksen kohteita, on nykyään kaikkien tunteiden myrskyä. Vihaa, rakkautta, intohimoa ja pelkoa. Vihaa siksi, että hänen takiaan olen pettänyt itseni ja periaatteeni.

Tekee niin pahaa olla minä.

Tällä hetkellä sitten? Olen vähän piristynyt. On pari niin mahtavaa päivää takana, että lapsen askelin olen taas päässyt positiivisuuden puolelle. Olen ottanut etäisyyttä, ollut puhelin kiinni ja tehnyt vain asioita jotka ovat tässä ja nyt. Jättänyt kaiken sivuun mikä on ollut mahdollista ja rauhoittunut. Monet enemmän, vähemmän tai käytännön olemattoman läheiset ihmiset ovat yllättäneet niin ihanilla ja positiivisilla aseenteillaan, etten voi edes kuvailla ihmetystäni. Tai liikutustani.

Nyt yritän ottaa vastuuta itsestäni ja teoistani ja olla mukamas kuin aikuinen. En tosin tiedä vielä mitä se tarkoittaa.

Syöminen on mennyt kohtuullisesti ja sen suhteen psyykkeeni on ollut kasassa tavallista paremmin. Painon kerron perjantaina, toivon että se olisi vähän vähemmän kuin viimeisellä lasisen vihollisen tapaamiskerralla. Huomenna kerron tarkemmin ja paremmin tästä osuudesta!

Halauksia teille kaikille ihanille, olkaa jooko parempia ihmisiä kuin minä♥