One week, seven days

En sanoisi olevani perfektionisti, koska sellaiset ihmiset ovat jotenkin aina järjestyksessä. Kotona tavarat paikoillaan, kalenterissa kaikki siististi viivoilla, elämä järjestyksessä. Ei niin kuin minulla, että haluaisin olla sitä ja tätä ja tota ja järjestelmällinen ja pitää kodin kauniina ja olla jaksava ja aikaansaava ja energinen, hillitty ja hallittu. Haluaisin. Ei niin, että kun johonkin yritelmään tulee pieninkin särö niin istun lattialla itkemässä heikkouttani ja kykenemättömyyttäni ja lamaannuksen vallatessa mieleni en välitä vaikka koko omaisuuteni ja elämäni kasvaisi rikkaruohoa. Perfektionisteilla niitä säröjä ei pääse tulemaan. Ei hermostuksissa rytättyjä muistiinpanoja ja ajatuksia, sotkuisia hiuksia ja poskille valuneita ripsivärejä.

Vai peittävätkö muut säröt paremmin?

Hetkinen, kyllähän minäkin ne peitän, eivät muut niistä tiedä.

Hmmm. Ajatus katkesi.

Palaan alkuun, sinne mistä ajatus lähti.

Perjantaina oli loppujen lopuksi todella kiva ilta. Vaikka viimeisillä minuuteilla harkitsin kotiin jäämistä, ulko-ovella olin kääntymässä takaisin ja perillä olin ottamassa ensimmäisen bussin takaisin, menin ja kyllä se kannatti. Heti perillä ystäväni juoksi halaamaan lujasti ja sanoi että hänellä on ollut kamala ikävä. Niin kuin minullakin, mutta olen ollut liian kiireinen yrittäessäni unohtaa elämäni neljän seinän sisällä. Koko ilta oli juuri sellainen kuin pikkujoulujen pitääkin olla, pipareita, punaviiniglögiä ja kultaisia joulupalloja. Huoneiden täydeltä ihania ihmisiä ja lämpimiä hymyjä, enkä kertaakaan tuntenut olevani liikaa tai ylimääräinen, ihmisenä tai vain jostain kohtaa.

Ymmärsin, että on vain ja ainoastaan typerää antaa koko elämänsä juosta ohitse.

Heräsin lauantaina aika aikaisin, mutta tajusin heti, että koko päivänä en pääsisi/kykenisi millekään hikilenkille. Ajatus kaikista jo ihoni alle syöpyneistä kaloreista kuristi sisintä ja vielä pahemmin ajatus siitä, etten pääsisi tuhoamaan niitä millään. Ystäväni soitti pyytääkseen kahville. Muistin kyllä edellisillan toteamukseni, mutta sanat vain tulivat ulos suustani: "voi olisi todella ihanaa, mutta joudun lähtemään äitini kanssa kauppoihin ja illalla onkin muuta menoa. Todellatodella harmi, soitellaan ehdottomasti ensi viikolla ja yritetään päästä kahville vielä ennen joulua tai viimeistään heti sen jälkeen, käykö?". Lopetettuani puhelun laitoin toiselle ystävälleni viestin, että olin kuumeessa ja ääni täysin poissa, enkä pääsisi illalla juhliin. Pahoittelin vuolaasti, mutta oli vain niin kamala olo.

Ei yhtäkään kokonaista totuutta, en vain kyennyt mihinkään. Harmaa taivas ja vesisade eivät vain saaneet mieltäni enää samaan tunnelmaan kuin edellisenä iltana, enkä jaksanut mennä edes suihkuun. Vietin loppuillan unilääkepurkki vierelläni niitä hetkiä varten, kun heräsin muistamaan, miten paljon vihasin itseäni. Kuinka paljon kaduin jo kaikkia valheita, kuinka pahoillani olin ystävieni puolesta, jotka olivat minulle niin niin rakkaita ja valehtelin heille minkä ehdin. Seuraava pilleri. Sumea hetki, herätys, taas uusi pilleri. Kyllä, tässä jossain välissä ehdin jääkaapillekin. Kyllä, siinä välissä sain taas kymmenen tuhatta syytä vihata itseäni enemmän.

Herättyäni sunnuntaina eli eilen 23:49, laitoin ensimmäistä kertaa päiviin herätyskellon soimaan. Kävin suihkussa ja katsoin itseäni peilistä. Mietin, miten erinomaisesti peitinkään päivisin jälkeni, miten täydellisesti muut uskoivatkaan että elämäni oli ihanaa ja miten jotkut välillä kertoivat oikein kadehtivansa tervettä ja hyvää itsetuntoani.

Sillä hetkellä, silmät turvonneina ja hartiat lysyssä, tajusin kuinka kaikki se valheellinen paska kostautuu vain ja ainoastaan itselleni. Kuinka heikkouksissani teen jatkuvasti karhunpalveluksia itselleni ja mennessäni sieltä, missä aita on matalin, unohdan että matalankin aidan takana voi olla upottava suo. Sitä suota jotkut kutsuvat kohtaloksi, jotkut karmaksi, minä osoitukseksi siitä, ettet oikeastaan ikinä voi tietää missä se suo on. Sattumaa?

Lupasin itselleni, että yritän niin paljon kuin pystyn yhden kokonaisen viikon. Tällä viikolla en yhtäkään kertaa sulkeudu kotiini millään tekosyyllä, yhtenäkään päivänä. Olen kokonaisen viikon rehellinen itselleni. Teen ratkaisuja asioiden puolesta, koska olen päättänyt haluta ne, eikä sen jälkeen ole oikeutta itkeä sitä kipua jota se tuo mukanaan. Kerron ehkä huomenna lisää, mitä tämä käytännössä tarkoittaa, juttuni on yltänyt jo aivan liian pitkäksi.

Anteeksi, jos tekstistäni ei saa mitään tolkkua, ei minusta ihmisenä yleensäkään:) Halauksia teille kaikille♥ ja kiitos pienet tähteni, että olette valaisemassa taivastani.