Ehkä olen, ehkä en

Kävelen päämäärättömästi jo neljännen tupakan verran, ajan yhtä pitkän kuin kylmyydeltä kestää viedä nenänpäästä tunto. Sinertäviä sormenpäitä ihmetellessäni hymähdän: onneksi veri karkaa sormista ennen sydäntä.... Vai? Hitaus saa kylmyyden saavuttamaan nopeammin, ennättämään kiinni kaikkiin jäseniin, mutta välinpitämättömyys kaikkea todellista kohtaan ei anna reagoida mihinkään. Kiireettömyys näkyy jokaisessa askeleessa mutta väliäkö sillä, kun ei ole matkalla minnekään.

Pysähdyn näyttelyikkunan eteen. Ikkunasta on näkymä noin kymmenen neliön kokoiseen huoneeseen, jossa on lämmin valo mutta kalusteina ainoastaan huoneen perällä nököttävät pöytä ja tuoli. Seinillä on epäjärjestykseen ripustettuja maalauksia. Yritän lukea lasin läpi esitettä, mutta lasi höyrystyy hetkessä hengityksestäni.

Noin kolmissakymmenissä oleva mies hieroo parransänkeään ennen kuin kastaa siveltimen veteen ja siitä akvarelliväripalettiin; paperille alkaa piirtyä maisema. Mies nostaa katseensa työstään ja huomaa lasin takaa sisään katsovan tytön. Yhtään häpeilemättä erikoiselta vaikuttavaa käytöstään tyttö vain seisoo, katsoo ja hymyilee. Miestä alkaa itseäänkin hymyilyttää ja hän yrittää viittoa ulkopuolista katsojaa sisään.

 

Olen hetken suorastaan hämmentynyt tosiasiasta, etten olekaan näkymätön. Maailmassa on joku muukin ja se joku muu on huomannut minut. Se joku silmäilee nyt olemustani, jonka yritän unohtaa ja lakata näkemästä. Punertavia pyöreitä poskia ja pöhöttynyttä ruumista. Pieni liikahdus saa hyisen ilman tulvahtamaan takkini sisään säikäyttäen samalla äskettäin pysähtyneet ajatukseni liikkeelle: "Se kaikki näkyy. Kaikki mistä olen liikaa. Kaikki näkevät sen kaiken."

Käännän katseeni maan kautta sivuun ja jatkan matkaani lähes juosten kohti läheistä puistoa. Yritän saada keuhkot täyteen ilmaa, mutta ilman haukkominen saa kurkun sykkimään kivusta. Sytytän jälleen tupakan ja puhallan ilmaa suoraan ylöspäin. Taivas on täynnä tähtiä. Pohdiskelen tähtikuvioita etsiskellessäni, että lakkaavatko katseet ikinä ahdistamasta. Kaivertamasta onkaloita mieleeni ja puristamasta keuhkojani kasaan.

Olikohan tuo Kaksoset?

Päätän jatkaa matkaa kun kylmyys alkaa puuduttaa varpaita. Heti seuraavasta päämäärättömästä askeleestani ja näkemättömästä katseestani minun todellisuuttani on jälleen ainoastaan olemattomuuteni. En ole loputtomasti liikaa ja loputtomasti viallinen. Seikkailuni on matkani ei-minnekään.

En muista olenko ikinä ollut niin helpottunut siitä, etten tunne olevani yhtään mitään tai kukaan.