Olen vakuuttunut siitä, etten aio jäädä paikoilleni

Tuuli riepottelee ilmassa miljoonia lumihiutaleita ja samalla hiuksiani silmille. Hetken voisin kuvitella asuvani siperiassa, vaikka vain muutama päivä sitten juoksin ulkona aistien kevään kaikkialla. On kylmä, mutta pistelevä, pieni lihasvärinä tuntuu vain hyvältä; toivon elimistöni tuhoavan kaikkea ylimääräistä joka hetki.

Muistelen itseäni ala-asteikäisenä. En ymmärtänyt edes käsitettä "lihava", kunnes joku pilkkasi minua hitauden tai paksuuden takia. Ensimmäistä kertaa tulin edes ajatelleekseni sitä mahdollisuutta, että syömällä voi tulla lihavaksi. Vanhemmat yrittivät aina saada maistamaan kaikkea, ja kiltti lapsi syö mitä eteen tuodaan. Silloin päätin silti laihduttaa, vaikka vain vähän, ja ensimmäistä kertaa jätin syömättä kaiken mitä ei ollut pakko syödä. Paino putosikin muutaman kilon nopeasti ja olin ihmeissäni kuinka helppoa laihduttaminen oli.

Pienen tytön ihmetyksellä mietin, mikseivät kaikki lihavat tee samoin? Lopettaa vain syömisen niin laihtuu.

Vuosia myöhemmin lamput pääni päällä ovat rikkoutuneet, koska olen oppinut jo paljon syömättömyyden vaikutuksista, milloin se aiheuttaa liikasyömistä/ahmintaa, millä aikajänteellä pahoinvointia ja heikotusta. Myös sen, että joskus onnen kanssa useamman päivän jälkeen nälkää ei kunnolla tunne. Enpä silloin, pienenä tyttönä ymmärtänyt, mihin oikeastaan ryhdyn, tai mitä en tulisi osaamaan enää lopettaa.

Tuiskussa käveleviä ohikulkijoita ihmetellessäni tunsin taas itseni siksi pieneksi tytöksi. Kaikkine niine ajatuksineni, etten olekaan hyvä tällaisena. Kauniit tytöt ovat laihoja, eivätkä kauniit tytöt siis syö. Niinhän yksinkertaista se on, ei vain syö niin laihtuu. Kaikesta myöhemmässä elämässä elämässä opitusta huolimatta päässä pyörii vain vuosia sitten aloittamiani käskyjä itselleni; Et saa.

Onkohan edes tarpeeksi suurta säiliötä, johon saisi kaiken epävarmuuden lukittua

Kuljen polkua eteenpäin. Olen kulkenut samaa tietä ennenkin. Tunnistan jokaisen rotkoon vierivän kivenlohkareen, jokaisen väärän polun. Olen kierrellyt niitä vääriä polkuja monta kertaa ennenkin, ympäri, takaisin, uudestaan ja toista reittiä aina moneen suuntaan. Toisessa suunnassa on synkkä metsä lehdettömine puineen, toisessa suunnassa valoisa, keväinen keto.

Kuitenkin, polulla joka vie kohti valoa, on iso ja pitkä rotko. En uskalla hypätä, en usko pääseväni toiselle puolelle. Kierrän takaisin kohti metsää, lopulta löydän uudestaan samaan risteykseen. Tällä kertaa halkeama tuntuu leventyneen. Epäusko toiselle puolelle pääsemiseen on edellistä kertaa suurempi. Jatkan taas kohti pimeää.

Aina ratkaisevalla hetkellä, lopetan uskomisen itseeni. Samalla hetkellä, syvimmissä nurkissa kuuluu voimistuva huuto, etten pysty siihen kuitenkaan. Se huuto on niin vahva, niin vakuuttavan varma, etten usko enää mihinkään, kaikkein vähiten itseeni.

Katkeruudessa pohdin kohtaloa ja karmaa. En tiedä miksi, mutta olen aina uskonut olevani ainoa, jolle tämä on rangaistus. Jostain menneistä teoista, pahoista sanoista ja ajatuksista. Nyt jotain maksetaan takaisin. Jokaisella kyyneleellä syytän itseäni, kun tunnen niillä pyhittäväni tekojani. En ansaitse sitäkään.

Ehkä se, joka elää itselleen, pelkälle ulkoiselle kauneudelleen, saa rangaistukseksi tämän. Tämän loputtoman kehän.

Hiivin läpi pimeän asunnon parvekkeelle. Sytytän tupakan, lasken punaviinillä täytetyn lasini pöydälle ja laitan kuulokkeet korviin. Repeatilla soi Feist - How Come You Never Go There. Katuvalojen kellertävä valo saa kaipaamaan viime syksyä, josta muistan vain ne pimeät ja sateiset illat. Jolloin ainoa todellisuuteni oli kylmyyttä ja sinertäviä sormia, vihamielisiä kasvoja hymyjen taakse piilotettuna. Nautintoa siitä kaikesta pienestäkin kivusta ja heikkoudesta, pelkoa kaikesta sumuisen maiseman takana olevasta.

Kaadan lasiin lisää viiniä puuduttaakseni elämänpelosta vapisevan ruumiini. Toivon vain aamun valkenevan edellisten kaltaisina, kaikkien tällaisten ajatusten jääden tähän iltaan.

Se ei vain ole löytänyt sanoja

En ole löytänyt sanoja mihinkään, koska olen tunnustellut kaikkea itselleni niin outoa, mitä en osaa oikein hahmottaa. Se outous on elämä ja jaksaminen. Hämmentävästi pelkästään jaksaminen voi tuntua epänormaalilta, tavallisesta poikkeavalta. Herätessäni olen heti virkeä, jaksan tehdä ja mennä ja saada aikaiseksi. Jaksan olla ystävä, tytär, ihminen. Se mikä on yhä kiinni syvällä, on paennut kaukaiseen nurkkaan ja on siellä hiljaisena. Odottaa vuoroaan, mutta nyt en uhraa sille tunteitani.

Nyt jaan vain muutaman kappaleen, joilla tämä aamu lähti käyntiin, ja osittain jonka voimalla jaksan hymyillä edelleen.

RightTheStarsin kappaleen "We Got It All" sanojen "never look back" kohdalla on kyyneleitä alkanut valua monta kertaa. Halauksia teille kaikille, jaksakaa hymyillä.

Pienet hullutukset tekevät elämästä paremman

Aamulla heräsin virkeänä hyvin nukutun yön jälkeen. Napsautin kahvinkeittimen käyntiin ja suoritin pikaisen aamujumpan. Suihkun kautta vielä aamukahvin ääreen ja lehteä lukemaan, päivä ei yksinkertaisesti voisi alkaa paremmin! Kerrankin heräsin ajoissa, eikä ollut tarvetta juosta ympäri asuntoa. Inhoan kiirettä, silti siihen aina päädytään. Elämäntapamuutoksen paikka? Varmastikin, tosin tiedän jo nyt ettei tästä tule tapaa, aamuisin sänky on liian mukava.

Tai huonon fyysisen kunnon takia väsymys liian kova.

Nyt ei voi kyllä heikotuksesta puhua, olen syönyt tiistain ahdistukseen nähden huomattavan paljon. Sekä keskiviikkona, että eilen yhden lämpimän ruoan lisäksi raejuustoa ja yksi omena. Vähän, paljon, en tiedä, mutta molempina päivinä reilusti urheilleena tunsin jostain syystä olleeni siihen oikeutettu. Olinkin? Ehkä? Pienestä epäilyksestä huolimatta, ainakin numeerinen määreeni on pienentynyt tiistain kauhulukemista.

Liian usein (lähes aina) laitan painonlaskun fyysisen hyvinvoinnnin edelle, vähintään ajatuksissani. Tällä kertaa huono omatunto ei jostain syystä vaivaa yhtä paljon kuin ennen, kun tunnen kaikin puolin voivani fyysisesti paremmin. Viimeisinä päivinä olen ymmärtänyt, etten ole nuori ikuisesti. Elämä on täynnä mahdollisuuksia, mutta se ei odota ketään.

Jaksan, jälleen kerran, uskoa että enemmälläkin voi olla vähemmän. Yleensä nämä yritelmät ovat kestäneet pisimmilläänkin noin viikon, mutta vieläkään en suostu luopumaan uskosta siihen, että se on mahdollista. Tänään lähden kävelylle ystävän kanssa, yritelmissä olisi rauhallinen mutta 15km pitkä luontoreitti. Toivottavasti raitis ilma piristää, huomenna on lihaskuntotreenin vuoro.

Pienet ihanat, vastaan kommentteihin vähän myöhemmin, olen yllättäen jälleen kiireessä! Pitäkää huolta itsestänne ja nauttikaa ilmassa olevasta keväästä!♥

Can you see the colour of my mind?

Lumessa rämpiessä odotan kevättä, valkoinen värikin jo puistattaa. Haluaisin ruusunpunaista, merensinistä, koivunvihreää ja auringonkeltaista. Tänä aamuna ihanan keväinen aurinko loi uskoa siihen, että joskus tämä talvikin loppuu. Rakastan kevättä, keväällä mikään ei tunnu niin raskaalta. Välinpitämätön minäni pysyy piilossa, kun ilmojen lämmetessä ja päivän valoisan ajan pidetessä en voi piilottaa itseäni enää untuvatakkeihin ja pimeyteen.

Onneksi valo luo aina varjoja, joihin hetkeksi piiloutua.

Eilen en voinut itselleni mitään. Kontrollin menetys tuntui raskaammalta kuin aiemmin, uskoin jumalan sijasta paholaiseen ja yksin siihen totuuteen, että olen vene täysin tuuliajolla. Mietin, kuinka raskasta pahemmin ahmintahäiriöistä kärsivillä on. En varmaan pahemmin oirehtiessa kestäisi hetkeäkään. Painonnousu on yksi sivupuoli, pahempaa on/oli se seikka, että tunsin jonkun täysin toisen olevan ohjaksissa. Joku muu voi ehkä tuntea toisin.

Kolmannen puurolautasen tyhjennyksen jälkeen (don't worry that wasn't all) olisin halunnut viiltää ranteeni auki, tökkiä neulalla reikiä mahaani. Ensimmäistä kertaa kontrollin laskun jälkeen nousin vaa'alle. Illalla vieläpä, mutta totesin totuuden sattuvan veitsiä ja neuloja enemmän. Katso nyt sitä, katso nyt sitä lukemaa ahne sika! Olisin halunnut itkeä, olisin halunnut vuodattaa ahdistusta ulos kyyneleiden avulla, mutta kasvot puutuneina menin vain tupakalle.

Aamuksi lukema oli sentään hiukan laskenut, mutta se ei ole kertaakaan blogin aloittamisen jälkeen ollut niin, niin suuri. Mietin tässäkin kohtaa täysin valehtelematta, kehtaanko kirjoittaa lukua edes näkyviin. 50,7. Pieni paasto sikailuputkessa oli oletettavasti vähän auttanut. Koska tekstit kertovat ehkä enemmänkin mielen häiriöistä syömäpelleilyn ympärillä, en edes yritä paikata kauhun järjettömyyttä. Ei se vähene sanomalla, että tiedän olevani normaalipainoinen. Tuo sana vain vääntää kaiken solmuun, "normaali" on yhtä kuin... Osa ymmärtää asian selventämättäkin, loput voivat arvailla.

En uskalla päästää lupauksia suustani, mutta ajattelen syömättömyyden vaihtoehtoa. Pakkohan se on jaksaa, pakkohan se on pystyä silti urheilemaan. Olen pystynyt ennenkin, en ole voinut niin heikoksi muuttua. Tämä kivilohkare ei ainakaan tuulessa enää taivu...

Olo on terve, ei enää tekosyitä.

Vatsani on täynnä yöperhosia ja saastaa

Kynnet lohkeilevat ja kämmenpohjan juonteista tihkuu verta ihon kuivuessa. Yöllä en saa unta koska tunnen mahani ja ruumiini turvotuksen. Olo on levoton enkä osaa olla paikoillani. Kuin vatsassa olisi tuhansia, jättimäisiä yöperhosia, jotka pyrähtävät liikkeelle aina kun käännän ajatukseni päivän ruokiin. Niihin massoihin, jotka ovat valuneet kurkustani alas.

Tuli juuri mieleeni, ettei taida olla sekuntiakaan pitkä se hetki, kun se tuntuu sen arvoiselta. Annan saatanan riivata mieleni, koska en sekunnin kymmenystäkään pysty miettimään pidemmälle. Kaksi päivää tästä taaksepäin, vain noita hetkiä ilman pelkoa katumuksesta. Se vaan ei jätä tulematta, halusi tai ei. Vaikka kuinka yrittäisin keksiä syitä, ne eivät ikinä ole tarpeeksi hyviä.

Monet naiset väittävät laittautuvansa toisien naisien takia, monet myöntävät kuntoilevansakin sisarkateuden takia. Hienompaa, kuin miespuolisten henkilöiden takia? Omasta kohdastani en osaa oikein sanoa mitään absoluuttista, jokaisen tilanteen kattavaa ajattelumallia. Mutta sen tiedän, että iltaisin sängyssä kun pohdin millaista olisi joku toinen vierellä, kuljettamassa käsiään iholla, en voi olla tuntematta pahaa oloa niistä kaikista kummuista ja poimuista. Niistä, jotka eivät synnyt naisellisesta luustosta, vaan tursuavasta ylimääräisestä.

En haluaisi tosin olla teräväreunainenkaan. Jotain on kuitenkin oltava naulanpäiden ja kohonneen pullataikinan välissä.

Kaksi päivää myös kulkenut loputon määrä nenäliinoja mukana kantaessa. Olen seonnut ajatuksissani jo tuhannen kertaa, kun olen yrittänyt selvittää, pitäisikö vai eikö pitäisikö. Onko se hyvästä, pahasta, olenko liian kipeä, olenko vain laiska? Tänään yritän silti jälleen jaksaa yhden salitreenin. Tunti lihaskuntoa, tunti aerobista. Syön, mutta en liikaa (uskon, tahdon!)

Jaksakaa paremmin, toivottavasti pysytte terveinä♥

"Varmasti jaksan, olo on jo ihan hyvä!"

Herään aamulla aikaisin, tuntien heti ahdistusta väsymyksestä. Jos en päivien kipeänä makaamisen jälkeen osaakaan enää muuta? Jos väsymys vetää taas sänkyyn heti töiden jälkeen, en jaksakaan puuskuttaa salilla tuntia toisen perään? Ehkä murehdin liikaa etukäteen.

Kävelen keittiöön kahvinkeittimen ääreen. Puruja neljän kupillisen verran, vettä kolmen. Kerta kiellon päälle, niinkuin mummini aina sanoi. Pappani piti kahvista vahvana ja mustana, mummini taas joi aina teetä kermalla. Iltapäivän tee- ja kahvihetkeen kuuluivat oleellisesti kanelikorput ja pikkuleivät. Silloin en välittänyt sokereista tai rasvoista, muiden siirryttyä television ääreen kävin pihistämässä lautaselta vielä ylimääräisen keksin, koska kotona makeaa ei saanut kuin lauantaisin.

Herään tähän hetkeen kun mahasta kuuluu murinaa. Olen kerrankin pitänyt lupaukseni ja vältellyt kaikkia houkutuksia koko edellisen päivän, ja nyt palkintona tuntuu vatsakipuja, päänsärkyä ja pahoinvointia. En muista aiemmin voineeni näin pahoin yhden päivän syömättömyyden jälkeen, mutta toistelen mielessäni, että huomenna saan taas syödä. Ei liikaa mutta pakollisen; ystäviäni on tulossa kylään laskiaspullia leipomaan. Olen ostanut kaupasta valmistusaineiden lisäksi laatikoita, joissa ystäväni voivat viedä kaikki ylitse jäävät pullat avomiehilleen tai perheilleen.

Päiväni ensimmäisenä puhteena istahdan jälleen kerran parvekkeen pehmustetulle tuolille tupakalle. Mukana kuppi vahvaa kahvia rasvattomalla maidolla laimennettuna. Kello näyttää lähenevän puoli yhdeksää ja suunnittelen jo siirtyväni takaisin unimaailmaan. Kahvi on vain pakollinen tapa, en ole päiviin pysynyt sen avulla hereillä hetkeä pidempään. Jospa siirrynkin sohvalle kirjan kanssa ja odotan että silmät eivät pysy enää auki?

Hetken toivon herääväni jostain unesta, ja herättyäni en olisi yksin. Olisin keittänyt kahvia kahdelle, ja se toinen lähtisi kanssani pulkkamäkeen. Ottaisimme mukaamme lämmintä kaakaota, enkä murehtisi kuinka paljon siinä on sokeria. Sääli, ettei unelmissaan voi elää, ainakaan ikuisesti.

Päätän lähteä salille. Ja julkaista tekstin myöhemmin, koska kone ei ole yhteistyöhaluinen. Ehkä ajastuksella toimii?

Ps. Tervetuloa teille muutamalle uudelle seuraajalle♥

Ei sokerihiutaleita teeveteeni

Laitan teeveden kiehumaan ja otan kaapista teepussivalikoiman esiin. Kulhossa on mansikkateetä, egyptiläistä marjateetä, valkoista teetä, kokoelma eri vihreitä teitä, tavallista Earl Grey teetä ja muita englantilaisia klassikoita. Lopulta päädyn nappaamaan pussin Russian Earl Grey -teetä, aiempaa suosikkiani.

Istun parvekkeen pehmustetulle tuolille ja sytytän tupakan. Kohta sitruunan tuoksu väistyy ilmaan puhaltuvien vaaleiden savukoukeroiden tieltä. Pakkanen vie pikkuhiljaa tunnon nenänpäästä, vaikka toivoin ajatusteni joukosta kaikkien ruumiinosien puutuvan nopeammin. Haluaisin tuntea kylmää, jotain pientä rangaistusta edellisistä päivistä. Ensimmäistä kertaa toivoin olevan enemmän pakkasta

Ehkä en kuitenkaan viihtyisi lumista maisemaa ihmettelemässä niin pitkään, jos kurkkua ja sormia alkaisia särkeä nopeammin. Maisema ei kuitenkaan ole yhtään niin kaunis kuin kirpeämmällä pakkasella, kun puiden kaikki oksat ovat kokonaan valkoisen lumihilekerroksen peitossa. Silloin auringonvalo tuntuu kylmästä huolimatta lämpimältä, ja valonsäteisiin osuvat lumihileet näyttävät aivan taivaalta satavalta hopeahileeltä. Silloin ilmassa on taikaa.

Nyt aurinko on pilvien takana ja sää valkoisesta lumesta huolimatta harmaa. Kaikki tuntuu ainoastaan puuduttavalta ja pitkään kaipaamani vapaa vankeustuomiolta. Kuin olisin lukittuna kotiini ja elämä odottaisi ulkopuolella. Kipeänä oleminen on puuduttavaa, lepääminen ahdistavaa. En kuluta yhtään tälläkään hetkellä.

Siemailen sitruunaista teetä, joka on jo vähän jäähtynyt, ja päätän samalla etten syö tänään. Enkä huomenna. Puristan hampaani yhteen ja olen totisempi kuin koskaan.

Levoton sielu ei osaa jäädä paikoilleen

Toinen päivä tyhjäntoimittamista takana. Pelkkää puutumista.

Olen syönyt syönyt syönyt syönyt syönyt. Nukkunut, herännyt ja kävellyt jääkaapille/pakastimelle, syönyt ja mennyt taas nukkumaan. Päivällä kävin jopa ulkona, mutta kurkkua kivisti niin paljon, että palasin jo vartin jälkeen sisälle. Nyt en saa enää unta, ymmärrän kuinka paljon olen kahdessa päivässä laajentunut. Se mikään ei mene pois, enkä pääse edes kuluttamaan sitä pois.

Vihaan saastaista itseäni silloin, kun en osaa lopettaa. Vihaan sitä hetkeä kun kuvittelen, että syöminen tekee olon paremmaksi. Vihaan ennen kaikkea sitä, että jatkan tätä itseni kiduttamista, kun pidä ahneutta kurissa.

Tässä tekstissä ei taida olla mitään järkeä. Yritän vain sanoa, että tuntuu pahalta ja tekisin ihan mitä vain, jotta voisin nyt lopettaa syömisen. En jaksa olla tällainen. Tiedän, että suunta on väärä, miksen jaksa muuttaa sitä? Pakko tehdä jotain tälle mahalle ja turvonneille poskille.

Ahdistaa.

TOP inhokki -listallani ovat Timo Soini ja kipeänä oleminen

Pohdin eilen vielä kahdeksan aikaan illalla, että onko sallittua jättää salikäynti väliin vaikka kuumetta oli 38astetta ja päätä särki. Ajattelin yhden illan levon parantavan jotta pääsisin seuraavana päivänä eli tänään kunnolla treenaamaan, mutta mitä vielä; kuumetta aamulla 38,7astetta. Tuskailin hetken miettiessäni kasaantuvaa työvuorta, mutta lopulta päätin kuitenkin jäädä kotiin. Salille en uskaltanut tänäänkään, vaikka painiskelin tunnontuskien kanssa pitkään. Pääosin toivon liikumattomuuskauhun tulevan kehityksen takapakista, vaikka kieltämättä kaikkein eniten ajatukseni menevät solmuun sen kanssa, mitä nyt tänään saan syödä ja mitä en. Yhtäkkinen päätös jättää iltatreeni väliin ei poista kaikkia päivän aiempia syömisiä, vaikka periaatteessa yhden päivän ei pitäisi tuntua missään.

Entäs sitten tämä päivä? Tiesin jo aamusta, etten tule kuluttamaan oikeastaan yhtään. Silti, aamu starttasi puurolla ja toipa äitikin vielä keittoa ja laskiaspullan lohdukkeeksi. Järjetöntä. Normaalit ihmiset menettävät ruokahalunsa kipeänä, minä taas päin vastoin syön vähintään normisatsin A) koska kärsimyksessä tarvitsen lohdutusta ja olen tunnesyöppö B) olen aina oudosti uskonut että kunnolla syöminen parantaa nopeammin. Tai kunnolla ja kunnolla, en tiedä missä kohtaa laskiaspullat ovat muuttuneet terveysruoaksi. Olisin voinut heittää sen pois, olisin voinut tehdä kaiken toisin, mutta enpä tehnyt.

Nyt yritän levätä maksimaalisella tehokkuudella, jotta pääsen mahdollisimman pian treenaamaan! Ensi viikolla pääsen toivon mukaan jo tekemään tupla-aerobista, jotta saan tämän viikon loppupuolen tappiot kurottua kiinni. Tosin, eihän pieni kävelylenkki huomenna voi pahaa tehdä...

Selviäisinköhän muutenkin huomisesta pelkällä teellä?

Nyt takaisin päivän uurastuksen pariin, eli sohvalle lukemaan naistenlehdistä kevään superdieeteistä. Näihin muotidieetteihin en tosin ole oikein ikinä uskonut, mutta ehkä jokin into tarttuu? Kesäkuntoon 2017!! Eiku....
Kuumehöyryissä en selvästikään kirjoita kuin sekavia, että ehkä parempi nyt luovuttaa. Ihana keskiviikkoa teille♥

Itsekään en ole ollut tänään kovassa huudossa..

PS. Mietin juuri tänään, että minullapas on maailman ihanimmat lukijat. Ihan kaikki anonyymit mukaan luettuna! Ikinä en saa ilkeitä kommentteja, kaikki ovat aina kannustavia. Vaikka identiteettini ei perustu pelkästään tähän blogiin, niin kaikki sananne ja pelkkä olemassaolonne ovat merkinneet minulle aina niin niin paljon. Liikutun melkein kyyneliin kun tuntemattomat ihmiset jaksavat välittää ja kannustaa. Kiitos!♥

Kuinka pitkään uskoa riittää?

Jaan kanssanne parin viimeisimmän päivän ruokailut, urheilut ja painot. Aloitetaan lauantaista

Lauantai: aamupaino 48,7kg
Liikuin: Aamulenkki, lihaskuntotreeni ja kuntopyörä. Kulutus noin 1000kcal
Söin: Puuroannos, yht. 600g raejuusto, kasvissosekeitto

Sunnuntai: aamupaino 48,8kg
Liikuin: 2h lihaskuntotreeni + 50min pyörä/juoksumatto kulutus taas noin 1000kcal
Söin: Raejuusto 100g, uunilohi 200g, avokado-fetasalaattia

Maanantai: aamupaino 48,7kg
Liikuin: juoksumatto 1h20min, kulutus noin800kcal
Söin: Raejuusto yht. 600g, kasvissosekeitto, omena

Tiistai: aamupaino 49,6kg.

Houkutus jättää syömättä kaikki mahdollinen kolkuttelee jokaisen ajatuksen takana. Yritän silti tehdä vielä asiat elimistöni parhaaksi ja syödä mahdollisimman paljon proteiineja.

Jaksan vielä ainakin viikon. Paitsi jos vaaka pojahtaa yli 50kg vedän unilääkkeitä viikon putkeen syömättä ja liikkumatta yhtään.

Kiukku.

Simple things, good feeling

Tähän asti päivä on mennyt urheillessa. Aamulla salitreeni, siitä kotiin puuron ja raejuuston ääreen. Kieltäviä tunteita syntyy viljatuotteista ja hiilareista, mutta olen vain suunnattoman ylpeä selviydyttäni ensin lyhyelle aamulenkille kirpeään pakkaseen ja siitä vielä lihaskuntotreeniä tekemään salille. Siis aamulla, vaikka olisin vaihtoehtoisesti voinut vapaapäivän kunniaksi kuorsata vaikka iltapäivään asti. Lisäksi venyttelin liian pitkän välin jälkeen kunnolla.

Onko aivan sairasta hykerrellä itsetyytyväisyydestä tällaisen asian takia?

Totuudenmukaisesti isompi juttu on se, että olen hyvällä tuulella. Olen ollut päiviä. Montamonta päivää. Ensimmäistä(kai?) kertaa vuosiin, en edes kaipaa sitä pahaa oloa. En kaipaa sitä todella syvää itsevihaa, vain jotta jaksaisin paremmin olla syömättä. Onko tekopyhää fiilistellä näin? Lisäksi itsevihani on aina ollut niin suuri osa minäkuvaani, että monesti olen uskonut esittäväni jotain epätodellista ilman sitä tunnetta.

Nyt vain tunnen, ettei minun tarvitse vihata itseäni pyhittääkseni sillä huonoja valintojani. Ei se vie pois laiskuutta tai vääriä tekoja. Ehkä ymmärrän, ainakin tällä hetkellä, että on ihan ok olla olematta täydellinen. Yritän, ja jos en heti onnistu yritän vain uudestaan kunnes onnistun. Toivottavasti hymyillen ja siinä samalla pienistä asioista iloiten.

Ei ehkä vaikeita valintoja, mutta heikko mieli ei tee aina oikein

Ihmettelen aamulla lumista maisemaa ikkunan läpi. Toppavuoriin hukkuvat kulkijat paljastavat pakkasta olevan reilusti. Hyppään takaisin sänkyyn ja toivon töiden katoavan silmien ummistuksella. Seuraavan kerran avaan silmät kun kello näyttää ihan liikaa ja joudun juoksemaan ympäri asuntoa ehtiäkseni töihin. Ei tuota, saa reidet näyttämään leveiltä. Ei ainakaan tätä paitaa, kiloja tulee heti lisää kymmenen. Eikä tätäkään, pylly näyttää kamalalta. Äh ihan sama paksuus ei poistu vaatteita vaihtamalla!

Väsyttääväsyttääväsyttää huudan tuskaisesti mielessäni ja päivä ei voi olla hyvä tällä naamalla ja keholla. Yritän hahmottaa suurempaa kuvaa, yritän muistaa että elämä on yksi pitkä matka eikä pidä surra hetken takapakkia. Kun vain ei tarvitsisi pahoittaa mieltään itsensä takia joka kerta kun katsoo peiliin. Jos en katso enää peileihin, paraneeko olo?

Töissä oli aivovalmennusta. Oli ihan hauska luento, alkoi pohdinnalla siitä, mitä on pakko tehdä ja mitä ei. Luennoitsija perusteli aukottomasti, kuinka yhtään mitään ei oikeastaan ole täysin pakko tehdä. Ei ole pakkoa, ellei halua saavuttaa teolla jotain. Minun on pakko laihduttaa. Väärin, mikään ei varsinaisesti pakota siihen. Mitään maailmaa mullistavaa ei oikeasti tapahdu, jos en laihduta. Minun on pakko laihduttaa, jos haluan olla kauniimpi/sietää itseäni. Minun on pakko urheilla, jos haluan laihtua. (Tässä kohtaa haluan huomauttaa, että luennoitsija ei käyttänyt ihan näitä lauseita, mutta täysin vertailtavissa olevia).

Yritettiin hahmottaa tavoitteita näiden "pakkojen" takana. Omalla kohdallani on ainakin täysin paikkaansa pitävää, että alan itsekin aina taistella pelkkää "pakko" -sanaa kohtaan. Hitto vie minun ole mitään pakko! Ei olekaan pakko, paitsi jos haluan sillä saavuttaa jotain. Itsestäänselvyyksiä ehkä, mutta pohdittiin ajatuksen kulkua tuon maagisen sanan ympärillä. Painotettiin, kuinka kyse on aina priorisoinnista. Pitää päättää, mitä todella haluaa, jotta valinnan hetkellä parhaan vaihtoehdon valitseminen ei ole niin vaikeaa.

Nyt jään istumaan sohvalle ja syömään, jos haluan viettää rennon illan ja aijai nautiskella suklaasta. Siitä sen pehmeästä mausta, romanttisesta mieltä lämmittävästä komediasta. Oloni on varmasti ihan hyvä, ainakin vartin, tunnin tai parikin.

Tai sitten skippaan suklaat ja lähden salille, jos haluan näyttää paremmalta ja voida paremmin. Olo ei ole niin hyvä ihan heti, mutta myöhemmin selviydyn aamun vaatevalinnasta alle tunnissa. Voin nukkua pidempään ja levollisemmin, kun ei tarvitse unissaankin nähdä painajaisia leviävästä olemuksesta.

Kysymys kuuluukin, kumpaa haluan enemmän? Jos tiedän vastauksen, valinnan pitäisi olla helppo.

Tätä voi käyttää fiksumminkin, esimerkiksi on pakko hakea apua, jos haluaa ratkaisuja ongelmiinsa joihin ei yksin niitä löydä. Muistattehan, ettette ikinä tee tyhmyyksiä niinkuin itse teen vaan olette fiksuja, eikö niin? Se oli sitten lupaus, eikö niin?♥

Ainahan se on helpompi puhua kuin uskoa

Tulee päiviä, aamuja, eritoten iltoja, kun koko maailma painaa harteillasi. Elämäsi on ehkä vankilasi, kehosi vihollisesi. Sinua kohtaan on odotuksia, vaatimuksia, joita et usko pystyväsi täyttämään. Mieti sillä hetkellä, oletko itse kasannut maailman harteillesi. Vaativatko todella muut sinulta enemmän kuin pystyt antamaan, vai vaaditko sitä vain itse?

Jonain hetkenä peilistä ei katso takaisin mitään hyvää. Ei mitään kaunista. Katso sillä hetkellä niihin silmiin ja näe itsesi. Kaikissa elämän toiveissasi on pelkästään kauniita asioita. Kaikki haaveesi ovat olemassa sinua varten, sitä varten että näkisit mitä elämäsi voisi olla. Näe niissä se mahdollisuus, älä sitä mahdottomuutta. Usko, että kun todella olet parhaimpasi, eli oma itsesi, kaikki on mahdollista.

Yhtenä tai useana iltana tunnet olevasi yksin. Voin luvata, ettei se ilta tai ne illat tule olemaan elämäsi viimeisiä. Yksin et todellisuudessa tule miljardien ihmisten keskellä olemaan ikinä. Vain itse ehkä suljet kaikki muut ulkopuolelle. Lupaan, että jos avaat itsesi muille, lopulta sinun arvoisesi ihmiset näkevät hyvän sinussa ja hymyilevät takaisin. Koska olet viimeksi kertonut jollekulle, kuinka tärkeä hän sinulle on? Niinpä niin, ehkä samasta syystä hän ei ole sanonut sitä sinulle. Joskus emme osaa kertoa mitä tunnemme, vaikka se kaikki olisi olemassa.

Kun olet väsynyt, älä itke sitä mitä sinun pitäisi silläkin hetkellä olla tekemässä ja mitä pitäisi jaksaa. Sinun pitäisi ainoastaan hyväksyä tosiasia, että olet väsynyt. Hyväksyä se, että jaksaminen ei ole ihme muuta kuin silloin, jos olet vaatinut itseltäsi liikaa.

Tiedät ehkä, miltä tuntuu kun sydän sirpaloituu. Tai jos et, tulet sen oppimaan. Mikään suru ei ole kuitenkaan pahempaa kuin suruttomuus, koska silloin et ole ikinä elänyt tai tuntenut. Mikään ei ole ilmaista, niin paljon kuin haluaisitkin. Toisaalta, miltä ilo tuntuisi, jos et tietäisi millaista on ilman sitä?

En sano, että luota siihen että elämä kantaa. Elämä ei kanna ketään, sinun pitää kantaa itse itsesi. Sinun pitää tehdä se siksi, että olet sen velkaa itsellesi. Olet velkaa itsellesi ja unelmillesi, että uskot itseesi etkä luovuta ikinä. Usko pois, olet vahvempi kuin ikinä uskotkaan.

Jos nyt voisit sanoa tämän kaiken kenelle tahansa, mieti miksi et sanoisi sitä itsellesi?

I could hold you for a million years

Lauantaina pyörsin kaikki aiemmat päätökseni ja lupaukseni. Baaritiskillä olin miljönääri, uskoen kaikkeen muuhun kuin halpaan humalaan. Tunsin olevani elossa, tunsin liikaakin. Lopulta näpyttelin liikaa rivejä viestiin vaaleatukkaiselle miehelle, jonka olin jo jättänyt elämästäni. Vastauksesta huolimatta en saanut yhtään vastausta rivien välissä huutamiini kysymyksiin.

Myöhemmin joku ihan muu suuteli kaulaani. Joku, jonka nimeä en tiedä vieläkään. Kaduin etten ollut jättänyt kysymyksiäni rivien väliin, suljin vain silmäni ja yritin unohtaa olevani olemassa.

Aamulla hän halusi pitää minua kainalossaan, selvisi sekin ettemme olleet syntyneet edes samalla vuosikymmenellä. Tiesinhän sen kyllä kovasta kosketuksesta. Tai ehkä se johtui siitä, etten ollut hänelle kukaan. En tosin välittänyt siitä, koska eihän hänkään ollut minulle kukaan. "Sulla on muuten kauniit silmät" hän totesi ollessaan lähdössä. Hymyilin, koska tajusin että se oli ensimmäinen kerta kun katsoimme toisiamme silmiin.

Iltapäivällä kävelin lähikauppaan ja pian istuin sohvalla lusikoiden jäätelöä suoraan purkista. Voitelin leipiä toisensa perään, tuijotin silmät lasittuneina tv:tä enkä saanut viestejä mielestäni. Odotin ruoan tekevän olon paremmaksi, jostain syystä niin ei käynyt. Yritin nukkua ja unohtaa ja toivoin tunteideni muuttuvan unen myötä jääksi. Kaikkiin lihaksiin koski, jokin pieni valo sentään pitkän tunnelini päässä; edellisen päivän salitreeni tuntui kunnolla.

Uusi viikko ei ollut yhtään armollisempi. Töihin menin myöhässä eikä kolmaskaan kahvikuppi tehnyt virkeäksi, vaikka en sunnuntaina tehnyt muuta kuin nukuin (ja söin). Uppouduin töihin ja lopulta lähdin vasta seitsemän aikaan illalla kohtia salia. Piiskasin itseäni minkä pystyin. Adrenaliinin voimalla unohdin nälkäni. Unohdin sentään kaikki kaipaavat ajatukseni.

Tai unohdin hetkeksi. Istuttuani autoon ipodista sattui osumaan Adelen "Make you feel my love". Unohduin kuuntelemaan kappaletta repeatilla puolitoista tuntia. Ajoin päämäärättömästi ja mietin kuinka paljon vihasin sitä, ettei sydämeni ollut enää jäätä. Ei ollut sen jälkeen kun se vaaleatukkainen mies kerran ojensi pehmeän kätensä. Mietin aiempia sanojani, silloisia viimeisiä, sitä kuinka paljon halusin ottaa ne takaisin. Kuinka paljon haluaisin nyt huutaa tunteeni ulos, mutta en pysty.

Miksi et voi lukea sitä kaikkea rivien välistä?

Eilen yksi omena ja raejuustoa, tänään vähän enemmän. Huomenna ehkä tiedän enemmän, toivottavasti tunnen vähemmän.

Maailma on varmasti kaunis. Uskon että näen sen vielä joku päivä.

Ps. 48,7

I'm burning inside, it must be the hunger of life!

Yritin palata treenaukseen rauhallisesti. Juoksumatolla hölkätessä tuli lähinnä vastenmielinen olo, vieressä nuori mies teki samalla maratonennätystä tai jotain vastaavaa. Päätin olla välittämättä ja siirtyä salin puolelle kunnon lihastreeniin, vaikka aika pian iski kylmä totuus vasten kasvoja: lihakset eivät ole unohtaneet tai antaneet anteeksi muutaman kuukauden lintsausta. Käsivarren rusinoita ja hyllyvää ahteria peilatessa olen suorastaan järkyttynyt, että olen antanut kaiken löystymisen ja heikkenemisen tapahtua ruumiilleni.

Joskus aiemmin ystäväni aina ihmettelivät lihaksiani ja kehuivat hyvää ryhtiä. Ei pelkoa siitä enää, pahin tosin pahin tapahtui jo viime keväänä syömisongelmien pahennuttua. Raejuusto tai mikään muukaan kunnon ruoka ei ollut enää sallittujen listallani.

Olin mielessäni jo päättänyt, etten syö tänään, mutta peileistä näkyvä ilmestys sai tarttumaan raejuustorasiaan heti treenien jälkeen. Lisäksi on uponnut pari riisikakkua ja vähän vihersalaattia, uskottelen jaksavani sillä koko illan. Ystäväni järjestää illanvieton johon olen päättänyt mennä, koska on A) ihanaa päästä viettämään aikaa tärkeiden ihmisten kanssa ja B) olen kerrankin päättänyt ignoorata täysin vastenmielisen peilikuvan ja ja kaikki sanat päässäni jotka sanovat että olen läskiällörumakamalalehmä jne.  Tavoitteenani oli muutenkin jaksaa kolme askaretta viikonloppupäivinä. Lisäksi olen kerrankin laittautunut ja käynyt suihkussa ajoissa, koska kävin myös harrastustunnillani iltapäivällä.

Gosh, aikuisten oikeasti onnistun kerrankin koko päivän jaksamaan ja olemaan itkemättä väsymystä ja sen jälkeen aikaansaamattomuutta!

Tämä päivä saa luvan olla hyvä alusta loppuun, vaikka kävisi mitä! (Note to self: skippaa kaikki tarjoilut ja eritoten alkoholi, mene autolla ja jätä pankkikortti kotiin.)

Ihanaa lauantaita kaikki pienet!♥

ps. vastaan kommentteihin myöhemmin koska on jo kiire, Freckles ja Louna olette maailman rakkaimmat♥

Joku päivä olen vapaa kaikesta

Kello lyö kahdeksan illalla. Kylmän viileästi suustani tulee piikkejä, toinen toistaan terävämpiä. Lähden kotiin puhisten ja aiemmin tuntunut väsymys on täysin tiessään. Puoli tuntia myöhemmin kotona alkaa tuntua pahalta.

En oikeasti ikinä riitele ystävieni kanssa, edes aiheesta.

Pelkään tämän kaiken väsymyksen ja turhautumisen muuttavan koko persoonaani ajan kanssa. Kyyniseksi, varautuneeksi, joksikin muuksi kuin mitä oikeasti olen. En ole tällainen, en varmasti.

Päivä oli alkuun niin hyvä ja kaikki meni niin hyvin, mutta tapahtuneen jälkeen löydän itseni tekemästä itselleni ruokaa välittämättä yhtään mistään. Miksi välittäisin, kun olen alusta loppuun epäonnistuja kuitenkin? Kaikkein pahintahan on olla epäonnistunut ihmisenä, ystävänä.
Ei yli tuhatta, mutta melkein tuhat liikaa. Hävettää olla tällainen, hävettää edes myöntää että ahdan itseeni kertaistumalta kolmen ihmisen illallisen verran ruokaa.

Nyt ahdistaa ja haluaisin tarttua viinilasiin, mutta en uskalla avata pulloa tai se saattaa upota kokonaan. Yritän unohtaa koko ikävän asian mutta huono omatunto seuraa kaikkialle. Toivottavasti se katoaa yön lumituiskuun.

Huomenna salille. Varmasti menen.

It's freezing outside, but I'm not frozen

Olen ollut hämmentävän tehokas parin edellisen päivän aikana. Tuntuu, että monta asiaa on loksahtanut kohdilleen arjen askareissa, olen jaksanut ja suunnitellut ja innostunut. Nyt en meinaa millään muistaa, mitä kaikkea pitäisi tehdä seuraavaksi, vaikka tiedän että ainakin työjuttuja olisi sadoittain. Otin työkoneenkin kotiin jotta voisin ahertaa duunijuttujen parissa vielä illallakin, mutta sen sijaan olen katsonut telkkaria ja laiskotellut oikein urakalla. Eräs ystävä kävi sentään visiitillä ja lähti juuri, ihanaa oli tuonut pullaakin mukanaan ja vaati syömään kun ei voi muuten itse ottaa.

Minulla on oikeasti ystävä, joka on ihan miniminiminipieni, ja jotenkin hän onnistuu silti aina skippaamaan kaikki tarjoilut. Toteaa ettei vain halua. Missä ne käytöstavat hä, minäkin haluan oikeuden sanoa "Ei" tuntematta huonoa omatuntoa, kun joku on ajatellut kauniisti. Vai onko se vain sitä heikkoutta? Jatkossa harjoittelen kohteliasta kieltäytymistä. Ehkä ei tosiaan tarvitse sanoa mitään syytä, ei vain ota.

Juu iltapäivällä oli vähän huono olo, siksi jäi väliin tänäänkin urheilu.

Äh, hyvä fiilis alkaa kadota kun huomaa kuinka kaikki työn ja touhun ulkopuolella menee päin ...........

Huomenna ei mitään tai hermostun itseeni. En tiedä onko edes syytä tai kannattaako, tarvitsen vain sen tunteen että pystyn, onnistun. Ei kyllä, nyt voin hyvin ja jaksan, jaksan paremmin kuin ikinä ja olen parempi kuin ikinä!

Enhän tipu reunan yli, jos vain kurkistan? Valoa pohjalla, toisellakin puolen?

Pitäkää itsenne lämpiminä pakkasessa♥