Jotenkin en vain osaa enkä pysty ja vihaan sitä

Voisin vannoa, että vähäinen syöminen ei ole aiemmin ollut näin haasteellista. Jo varsin vaihaisessa vaiheessa päivää syömättömyys tuntuu itsensä kiduttamiselta. What is wrong with me?! Tämä menisi, jos se kestäisi vain viikon (niin kuin aina ennen ihania naisten päiviä) mutta tämä on jatkunut jo noin kolme viikkoa. Aletaan liikkua aika vaarallisilla vesillä, jos haluan että mielenterveyteni pysyy vielä vetimissään. Kamoonheiihanoikeesti, se joka pitää nälän tunteesta, on päästään vialla. Varsinkaan sellaisesta loppumattomasta, joka palaa heti kun viimeisen ruokapalan alas menosta on 5 minuuttia. En huijaa, niin käy oikeasti ja kohta alkaa päässä narista. Se narina tulee niistä ruuveista, jotka löystyessään pitävät ruosteisen pinnan aiheuttamaa kirskunaa.

Life is unfair.

Ei tule muuten houkutuksia tuhlata rahojaan vaatekaupassa, kun tietää näyttävänsä kaikessa kauhealta!

WÄÄÄÄÄÄÄ!

Think pink, think pink, think pink. Uusin ase hallitsemattomaan syömiseeni on tasainen syöminen. Jääkaapissa tulee koko ajan olla jotain ruokaa, koska pienempi paha se on salaatin ahtaminen itseensä hallitsemattomasti kuin jonkin vähemmän täyttävän ja energiapitoisemman. Eilisenkin aikana tuhosin kokonaisen jääsalaatin ja melkein kilon tomaatteja balsamicolla. Sen lisäksi upposi purkki ällövesitonnikalaa (se öljyssä oleva on paljon parempaa, mutta allekirjoittaneen forever-kiellettyjä eineksiä) ja kolme piparia (christmas♥). Kävin onneksi sentään 6kilometrin juoksulenkillä. Kokemuksesta tosin tiedän, että kun "laihduttaa" aktivoitumalla liikkumaan enemmän, paino ei alkuun meinaa laskea kirveelläkään ja saattaa jopa nousta. Kaikkein pahin pykälä itselleni onkin sen hyväksyminen, että asiat kestävät. Kaikki mulle heti nyt! Koen suunnatonta himoa lyödä itseäni joka kerta kun jään duunissa tuijottamaan keksejä lautasella.

Joskus hyvin salaisesti toivon, ettei joka aamu sängystä nousun jälkeen tarvitsisi koko päivää raahata mukanaan näitä raskaita kahleita, aina siihen asti kun illalla nukahtaa jälleen.

Vuosien totuuden etsimisen jälkeen, löytyikö vihdoin vastaus?

Väite: Aamulenkki tyhjällä mahalla auttaa laihduttamaan, koska elimistö on yön aikana käyttänyt hiilarivarastot loppuun ja siksi aamulenkillä kulutat puhdasta rasvaa.

No, en ehkä vieläkään usko aamulenkillä kuluvan pelkkää rasvaa, mutta tietysti asiassa on mielessäni ollut jotain järkeä. Pelkkänä ajatuksenakin väite on ollut houkutteleva, vaikka olenkin vannoutunut aamu-urheilun inhoaja. Ei niinkään se itse urheilu, se on monesti ollut mukavaa, mutta aamuisin painan mieluummin torkkua kun juoksen metsässä, varsinkin kun usein olen lukenut siitä, ettei tuo väite todellakaan pidä paikkaansa ja iltaurheilu on täysin yhtä tehokasta.

Löysin (jälleen) netistä artikkelin, jossa vakuutettiin, että tehot alkavat tulla esille jos rasvaprosentti on naisilla noin 19-22 prosenttia. Haa siitä olisi hyötyä siis sittenkin! Kannattaa lukea sivu läpi muutenkin, ihan hyviä vinkkejä siihen, miten "paaston" aikana kannattaa liikkua ja syödä. Fitnessiä harrastavilla / kilpailevilla on kuitenkin lavakunnossa huikean alhaiset ravintoprosentit (joita ei kuitenkaan ihan niin alhaalla voi pitää normaalisti) ja lihaksia silti paljon. Fitnessurheilijan kroppa on aika kaukana omasta ihannevartalosta, mutta hyviä vinkkejä heiltä saa vaikka haluaisikin vain vähän lihasta, mutta vähentää kuitenkin rasvan määrää kehossa.

Ja btw ennen kuin joku ehtii sanoa, ymmärrän kyllä että rasvaprosenttiin vaikuttaa huikeasti sekin, kuinka suuri on lihasmassa. Sehän on vain prosentti, eli rasvan suhteellinen osuus lihaksiin nähden (ja tietysti muihin aika vakipainoisiin elimiin/nesteisiin).

tulee se kesä ensi vuonnakin..

Allekirjoittaneella on tällä hetkellä vaikeuksia elää kahdella omenalla päivässä, joten aika lisätä radikaalisti liikuntaa ja löytää se alkusyksystä kadonnut treenimotivaatio ja urheilun ilo. Treeniohjelmaani kuuluu lenkkeilyä vähintään 30km viikossa ja salitreeniä 3x viikossa. En muista enää yhtään missä oli sanottu, mutta kun jonkun asian toistaa tietyn kertamäärän niin siitä tulee tapa. Siksi tällainen "nollasta sataan" reväytys, mutta yritän olla maltillinen etteivät paikat hajoa. Aamulenkit taas kokeiluun heti ensi viikolla, vähintään kolmena aamuna! (Mikähän tämä kolmosvillitys on?).

Lisäksi menen tänään kauppaan hakemaan turvalliset ja tutut dieettiruokani, eli vihanneksia ja vielä lisää vihanneksia, rasvatonta maitorahkaa, marjoja, raejuustoa ja mehukeittoa. Ja kiitos ylemmät voimat, että teillä oli mahdollisuus pistää duunin lounaskokoukset ja kokouslounaat loppumaan tähän viikkoon.

Jotenkin olo on jo turvallisempi, kun fiilistelen tulevia rutiineja. I feel Good!

Toivottavasti kaikilla muillakin menee hyvin ja ihanaa ihanaa ihanaa viikonloppua ihanat♥
Tehkää jotain kivaa ja nauttikaa elämän hyvistä puolista.

Just another day between other days

Mietin, että mitähän mulle oikeastaan kuuluu. Tulin tulokseen, ettei oikeastaan mitään erityisen huonoa tai erityisen hyvää. Olen ollut jo pari viikkoa niin uppoutuneena töihin ja velvollisuuksiin, etten ole ehtinyt jäädä märehtimään ikäviin asioihin. Hyvä kai sinänsä?

Ihan kuin olisin unessa. En meinaa muistaa mitään tapahtumia, tulevia tai menneitä. Ainoina asioina mielessäni ovat työt ja tehtävät. Siivous. Tiskaus. Pihatyöt. Koko ajan vain, että mitä seuraavaksi? En osaa vain olla. Pää täynnä katkeilevia ajatuksia, puoliääneen sanottuja lauseita ja odottavia katseita. Koko ajan kaikkea tapahtuu, mutta ei oikeastaan siltikään mitään. Voisinkohan sekavammin asioita ilmaista?

Niistä puolikkaista ajatuksista, hetken sävelistä ja syysaamuisesta valosta tulvii muistoja ja tuttuja tuoksuja, ja minua häiritsee kun en osaa yhdistää niitä mihinkään.

Ei kai kuulu oikeastaan mitään. Kaipaan päiviä, kun pääsin kertomaan iloiten kuinka hyvin olin onnistunut vähässä syömisessä tai itkemään sitä kuinka huonosti on mennyt. Kun osasin sanoa jotain, kun tiesin millainen päiväni oli ollut. Totuus on, että huonosti on mennyt. Paino ei ole noussut, mutta lihas on vaihtunut läskiksi muutaman viikon aikana. Varmasti!

En tiedä miten mahdollista, mutta en ole laskenut kaloreita päässäni ainakaan viikkoon. Ruokapäiväkirjani on kateissa, enkä tiedä miten selviän ilman sitä. Jokin muu ei ole sama. Viinirypäleet 100kcal tähän mennessä + pari kuppia maitokahvia.

Luulisi rutiineiden tuovan varmuutta, mutta tuntuu että jonkin niistä uupuessa olen paljon enemmän hukassa kuin jos niitä ei olisi ikinä ollutkaan. Pitää saada salilla käynti taas tavaksi, mutta tänään ainakin lenkille!

Ps. Tuli joku vähän "semihauska" juttu, ja nauraa kiherrän edelleen tippa linssissä, vaikkei juttu oikeasti ollut edes hauska. Väsymystä kenties?

Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista

Syyllisyys kalvaa. Syyllisyys kateudesta tällä kertaa. Inhoan ja häpeän tätä puolta itsessäni niin paljon, vaikka se onkin niin inhimillistä ja yleistä. Mutta en halua olla niin kuin muut, vaan jotain parempaa, valkoisen viatonta ja kaunista.

Näin eilen ystävääni pitkästä aikaa, joka perinteikkäästi valitti lihonneensa. I don't think so, voisin murhata niistä entistä kapeammista reisistä. Farkut roikkuivat jaloissa ja sääret näyttivät pidemmiltä kuin ennen. Olin niin kateellinen ja vannoin samalla hetkellä, etten syö enää ikinä. Samalla tunsin sairaalloista mielihyvää kun ystäväni veti kakkua itseni lipittäessä teetä.

Itse tuntemukset eivät tunnu pahoilta. Haluaisin nähdä tämän ystäväni joka päivä, joka ikinen hetki kun harkitsen edes syömistä. Juuri tällaista poltetta syömättömyyteen kaipasinkin. Se mikä ahdistaa on tosiasia, että hykertelisin mitä nautinnollisemmasta riemusta, jos ystäväni vaikkapa lihoisi ja itse laihtuisin. Ehkä siksi, että olen aina ollut meistä kahdesta laihempi, enkä kestä tätä hetkeä kun hän taitaa olla laihtunut pienemmäksi. Niin sairasta ja niin häpeällistä. Sellainen himo kiellettyyn hedelmään.

Tästä syömishäiriössä en pidä, se tekee minusta jonkun joka en halua olla.

En ole yleisesti ottaen kateellinen, jos joku vaikka pääsee haluamaansa työpaikkaan tai alkaa seurustella tai jotain vastaavaa, silloin olen aidosti onnellinen muiden puolesta. Jostain syystä tällaiset asiat, joita yritän/haluan/joiden takia olen taistellut ja kärsinyt vuosia enkä siltikään saavuta niitä, aiheuttavat poikkeuksetta pistoksen rinnassa. Okei ketä huijaan, tuntuu samalta kuin joku raastaisi sydämeni jäisen piikkirivin läpi.

Onko tavoitteissani vikaa, kun pienuus on suurin niistä? I'm worried to be honest.

Kateus saa minut tähtäämään yhä korkeammalle ja korkeammalle. Pakko olla parempi, pakko olla sitä ja tätä ja tota! Isäni sanoin, olet ykkönen tai et yhtään mitään. Vai siis kunnianhimo? Kunnianhimoisuutta pidetään yleisesti hyvänä piirteenä, mutta miten se oikeastaan eroaa kateudesta? Ehkä kateus lähinnä lisää kunnianhimoa? Vai toisinpäin? Kunnianhimo tosin yhdistetään monesti myös kylmyyteen, periksiantamattomuuteen ja omien etujen ajamiseen muiden kustannuksella. Onko se sitä? Olen perusluonteeltani hyvin kunnianhimoinen ja kilpailuhenkinen ja välillä uskon, että kateus ja kunnianhimo kulkevatkin niin käsi kädessä, että en voi olla yhtä kokonaan ilman toista.

Kilpailu on aina kilpailua, eikä voi haluta samanaikaisesti voittaa ja antaa toisten voittaa. Syö tai tule syödyksi vai miten se meni.. Kilpailun ulkopuolelle jääminen taas on aika mahdottomuus. Vai luuletko ettei joku ole tänäänkin verrannut itseään sinuun?

Mistä tulee se pakonomainen tarve olla jotain muuta kuin muut ja miksi kaikilla ei ole sitä yhtä paljon?

I should drink more (water..?)

Kaikkialla on koko ajan kylmä. Sisälläkin sormet ovat ihan kohmeessa, hrrr! Tosin jos urbaanilegenda aineenvaihdunnan kiihtymisestä pitää paikkansa, niin tämähän on ihan worth the price, vai? Nappaan kaksin käsin kahvikupista joka saa pahimman jääkerroksen sulamaan. I heart coffee.

Kahvin juonnista tuli mieleen, etten juo yhtään tarpeeksi vettä! Melkein aina kahviakahviakahvia tai ehkä batteryä tai teetä. Joskus pepsi maxia, joka sekin sisältää kofeiinia. Tiesittekö että kofeiini on diureetti, eli se saa elimistön poistamaan nesteitä. On sanottu, että kahvikupillinen poistaa yhtä paljon nesteitä kuin siinä onkin, eli elimistö alkaa kuivua jos juo pelkästään kofeiinituotteita. Totta sekin, että liikaa vettä ei saa juoda ja suuren osan vedestä pitäisi tulla ruoasta, mutta välillä syön nestepitoisia ruokia hyvinkin vähän. Hedelmät, salaatit ja keitot mm. sisältävät paljon vettä.

 

Alla onkin artikkeli tohtori.fi -sivostolta, jossa otsikonkin mukaisesti kerrotan veden juonnin hyvistä puolista.

6 hyvää syytä juoda vettä

Vedenjuonti auttaa ylläpitämään nestetasapainoa.

Ihmisen elimistöstä on vettä noin 60 prosenttia painosta. Kehossa vettä tarvitaan muun muassa ruoansulatuksessa ja imeytymisessä, verenkierrossa, syljen muodostuksessa, ravinteiden kuljetuksessa ja kehon lämpötilan ylläpidossa.

Kun elimistössä ei ole tarpeeksi vettä, aivot laukaisevat janon tunteen. Tällöin tätä janontunnetta tulisi kuunnella, paitsi jos käyttää lääkkeitä, jotka lisäävät janoisuutta. Sopivia janon tyydyttäjiä ovat alkoholia lukuun ottamatta oikeastaan kaikki nesteet.

”Alkoholi häiritsee aivojen ja munuaisten välistä kommunikointia ja aiheuttaa liiallista nesteiden eritystä, mikä voi johtaa nestehukkaan”, Kaiser Permanenten munuaislääkäri Steven Guest mainitsee.

Vesi auttaa kontrolloimaan painoa.

Jo vuosia laihduttajat ovat juoneet paljon vettä osana painonpudotusstrategiaansa. Vaikkakaan vedellä ei ole taianomaista vaikutusta painonpudotuksessa, voi suurten kalorimäärien korvaaminen vedellä hyödyttää.

Ruoka-annokset, jotka pitävät sisällään paljon vettä, näyttävät suuremmilta, niitä täytyy purra enemmän, ja ne imeytyvät kehoon hitaammin, mikä taas auttaa tuntemaan olonsa täydeksi. Paljon vettä sisältäviä ruokia ovat esimerkiksi hedelmät, kasvikset, lihaliemiin perustuvat keitot, kaurapuuro ja pavut.

Vesi antaa virtaa lihaksille.

Solut, joissa nesteet ja elektrolyytit eivät ole tasapainossa, näivettyvät, mikä voi johtaa lihasten uupumiseen. ”Kun lihassoluissa ei ole riittävästi nestettä, ne eivät toimi niin hyvin, jolloin suoritukset voivat kärsivät.

Nesteiden juominen on hyvin tärkeää liikunnan aikana. Nesteitä pitäisi nauttia jo ennen fyysisten aktiviteettien alkua, sopiva määrä on noin puoli litraa kaksi tuntia ennen liikkeelle lähtöä.

Vesi auttaa ihoa näyttämään hyvältä.

Iho sisältää huomattavan määrän vettä. Iho myös muodostaa ikään kuin suojamuurin, mikä estää liiallisen nesteiden poistumisen. Ei kuitenkaan kannata odottaa, että ylenpalttisella nesteiden nauttimisella rypyt tai ihon juonteet häviäisivät.

Nestehukka saa ihon näyttämään kuivemmalta ja ryppyisemmältä, mitä voidaan ehkäistä sopivalla nesteytyksellä”, ihotautilääkäri Kenneth Ellner kertoo.

Nesteitä voi myös auttaa pysymään kehossa kosteuttamalla ihoa, jolloin ihon päälle muodostuu fyysinen muuri, mikä pitää kosteuden sisäpuolella.

Tähän lisäisin, että myös hiukset ja kynnet voivat paremmin kun muistaa veden!:)

Vesi auttaa munuaisia.

Kehon nesteet kuljettavat kuona-aineita soluista. ”Munuaiset tekevät uskomatonta työtä puhdistamalla kehoa myrkyistä niin kauan kuin nesteiden saanti on riittävää”, Steven Guest sanoo.

Kun keho saa tarpeeksi nesteitä, virtsa tulee pakottamatta, sen väri on vaalea eikä se haise ollenkaan. Kun keho ei saa tarpeeksi nesteitä, virtsan väkevyys, väri ja haju voimistuvat, koska munuaiset sitovat ylimääräisen nesteen kehon toimintoihin.

Guest myös varoittaa, että jos jatkuvasti juo liian vähän, munuaiskivien riski voi nousta.

Vesi auttaa ylläpitämään normaalia suolen toimintaa.

Riittävä nesteytys pistää tavaran liikkeelle ruoansulatuskanavassa ja ehkäisee ummetusta. Kun keho ei saa tarpeeksi nesteitä, paksusuoli imee vettä ulosteesta ylläpitääkseen nesteytystä, mikä johtaa ummetukseen.

Näin saat tarpeeksi nesteitä

Jos tuntuu siltä, että pitäisi juoda enemmän, tässä muutama vinkki, jotka lisäävät nesteiden nauttimista ja pääset osalliseksi veden hyödyistä.

• Juo jotain joka aterialla ja välipalalla.
• Juo juomia, joista pidät. Juot todennäköisemmin juomia, joiden mausta pidät.
• Syö enemmän hedelmiä ja kasviksia. Niissä on korkea vesipitoisuus. Noin 20 prosenttia nesteistä saadaan ruoasta.
• Pidä juomapulloa mukanasi autossa, työpöydällä tai laukussa.
• Valitse tarpeitasi vastaavia juomia. Jos yrität laihduttaa, nauti mieluiten vettä tai muita kalorittomia juomia.

Tohtori.fi:n lähde: WedMd artikkelissa 6 Reasons to Drink Water

Vinkki: Vedestä saa muuten tosi hyvää, kun laittaa edellisenä päivänä jääkaappiin kannun jossa on jonkin sitrushedelmän viipaleita (sitruuna, lime tai appelsiini). Voit kokeilla myös jotain eksoottisempaa kuten raparperia tai basilikaa.

Tsemppihaleja kaikille, tämä tyttö lähtee nyt lounaalle juomaan vettä!

Tuntuu vain puutumista

Joskus en jaksaisi välittää. En mistään. Haluaisin jaksaa, haluaisin olla väsymättä, mutta en jaksa ja väsyn. Tai tällä kertaa olen lähinnä lopen kyllästynyt. Kyllästynyt välittämään mahastani, joka pitkästä aikaa pursuaa melkein yli housuista. Tällä hetkellä pelkään lähinnä sitä mielenkiinnottomuutta. Munhan pitää välittää, PITÄÄ itkeä ja vihata tätä kaikkea läskiä! Silti tämä ei ole valinta. Ei ole vaihtoehtoja. Tiedän etten pysty muuhunkaan. Tiedän etten pysty ikinä irroittamaan, olenhan jo vuodet yrittänyt. Kohta taas herään ja ymmärrän paremmin.

Dear me myself and I,

STOP eating, please.

Thanks.

Käykö teille joskus niin, että kaikki ruoka menettää makunsa? Oli se sitten suolaista tai makeaa, ei se oikeastaan maistu miltään. Yleensä "hyvä" ruoka aiheuttaa kaikken pahimman itsevihan, nyt tunnen vain puutumista kun kaikki on sitä samaa. Viikonloppuna en maistanut mitään, mutta söin tavallista enemmän. Logiikka kymppi, en tiedä miksi ajattelin, että enemmällä määrällä se ehkä maistuisi jossain kohtaa joltain. No siis, kyllähän ruoan kuuluisi maistua ja tuntua. Ahne lapsi tarvitsee makuja, kaakaota ja marjaa ja kermaa huulille.

Paino on onneksi pysynyt kohtuullisen samana koko ajan, tällä hetkellä 49,4kg. No niin, en tiedä miksi yritän saada sen kuulostamaan jotenkin hyväksyttävältä. Ehkä en haluaisi pyytää anteeksi? Omatuntoni onneksi kertoo että pitäisi. Pitäisi hävetä sitä, että laittaa itsensä kestämään tätä kuvottavuutta pidempään.

Jos jotain hyvää, niin liikuttua olen saanut enemmän. Keskimäärin tunnin lenkki joka päivä. Koleasta ja kosteasta syksyisestä säästä huolimatta, tämä on niitä viimeisiä hetkiä kun keuhkoihin ei satu. Kohta metsäpolku vaihtuu tunkkaiseen saliin ja juoksumattoon. Ja aikaa, vuosia taaksepäin, kaikki on sitä samaa.

Tuntuu kuin joku on pyyhkinyt muististani muutaman vuoden, mutta en muista että yksikään syksy olisi ollut erilainen. Tästä syksystä pitää tulla erilainen, tänä syksynä on pakko onnistua.

I need, meaning I NEED some change

Haluan muutosta. Haluan olla jotain muuta kuin mitä nyt olen. Sitähän se on, pakkomielteinen laihdutus. Nykyhetki on jotain sietämätöntä, miksi? Pystyn katsomaan vaikka ketä suoraan silmiin ja hymyilemään, mutta en itseäni peilistä.

Uskon, että kun on olemassa jotain häiritseviä tekijöitä, niin pyritään muutokseen. Ne voivat olla ulkoisia tai luonteeseen liittyviä. Häiritsevyyden aste sitten vaikuttaa muutoksen halun asteeseen. Se aste taas vaikuttaa toteutuvan muutoksen tödennäköisyyden asteeseen. Eli, mitä enemmän inhoan nykyisyyttä, sitä todennäköisemmin saan toteutettua muutoksen. Jos en inhoa jotain piirrettä tarpeeksi niin: "nojoo, ehkä tän kanssa selviää, ehkä sitten joskus myöhemmin". Oli kyse sitten mistä tahansa. Laiskuuden huipulla voimavarojen äärirajoilla tehdään vain välttämätön.

Sitten ihmetellään, miten syömishäiriöinen oppii vihaamaan itseään niin syvästi. Myönnän, että itsevihan merkityksen "aseena" opin jo aikaa sitten. Tajusin vasta äskettäin, että siksi haluan niin pakkomielteisesti vihata itseäni. Tai aiemmin en ole ymmärtänyt mistä se "pakko" tasaisin väliajoin johtuu. Tiedän, että silloin en eksy reitiltäni pahimmassakaan myrskyssä. Tapahtui mitä tahansa, muistan pitää suuni kiinni ja hymyillä. Energia on jotain mitä saa battery-tölkissä kaupasta, muuta ei tarvita.

Myönnän myös, että tahallani ja tietoisesti sairastutan itseäni välillä pahemmin. Toistelen lauseita päässäni ja katson inhoten pahimpia puoliani, jotta en vahingossakaan pääse niitä unohtamaan. Ja tiedän, mitä enemmän ja pahansuovemmin niitä katson, sitä enemmän niitä vihaan. En edes yritä hyväksyä ulkoisia virheitäni. Tiedän, että on riski siitä, etten joku päivä näe asioita enää realistisesti. Että kuva muuttuu sitä vastenmielisemmäksi mitä enemmän aikaa kuluu, muutuin tai en.

Välillä tunnen itseni niin kuvottavan pinnalliseksi, kun en välitä mistään riskeistä.

My goal is all that matters.

Yritän olla päästämättä itseäni hetkeksikään unohtamaan, että en todellakaan ole tällaisena okei. Jos alan epäröidä, en tee muuta kuin jatkan tätä oravanpyörää ja menetän järkeni. Vaikka se järki on tainnut mennä jo. Ahdistaa kun ei ahdista tarpeeksi, en välitä tarpeeksi enkä tee mitään tarpeeksi. Touhuan koko ajan ja kaikkea mahdollista ja olen ollut aktiivinen, silti tuntuu ettei kasvava kulutus näy tai tunnu missään paitsi lihasten kolotuksena.

Illalla lenkille!

Then what do we regret?

Iltalehti ei välttämättä ole se lehti, jonka julkaisut suuremmin sykähdyttävät tai saavat ajattelemaan, mutta nettisivuilla heillä oli maanantaina ihan hyvä julkaisu. Siinä kerrottiin Bronnie Waresta, joka on työskennellyt saattohoitajana parantumattomasti sairaille ja kirjoittanut aiheesta kirjan. Iltalehden jutussa esille otettiin Bronnien mainitsemat viisi asiaa, joita ihmiset kuolinvuoteellaan eniten katuvat. Mielestäni listassa on ihan hyviä "tärppejä"; alla suora lainaus iltalehden sivuilta:

1. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta elää omaa elämääni, eikä elämää, jota minulta odotettiin.

Tämä oli kuolevien yleisin toive. Kun elämää katsoo kuoleman hetkellä taaksepäin, on helppo nähdä, kuinka moni unelma jäi toteuttamatta. Suurin osa Waren potilaista ei ollut toteuttanut edes puolta unelmistaan.

2. Toivon, etten olisi tehnyt niin paljon töitä.

Tätä toivoi jokainen Waren hoitama miespuolinen potilas. He kaipasivat lastensa nuoruutta ja puolisonsa kumppanuutta ja toivoivat, että olisivat käyttäneet vähemmän aikaa elämästään työelämän oravanpyörässä.

3. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta osoittaa tunteeni.

Waren mukaan moni tukahduttaa tunteensa tullakseen toimeen toisten kanssa. Tunteiden tukahduttamisen hintana he tyytyivät keskinkertaiseen eivätkä koskaan kehittyneet siksi ihmiseksi, jollaiseksi olisivat voineet tulla. Ware pitää monen sairastumisen osasyynä tämän aiheuttamaa katkeruutta.

4. Toivon, että olisin pysynyt yhteydessä ystäviini.

Moni potilas oli keskittynyt omaan elämäänsä niin, että oli antanut hyvien ystävyyssuhteiden katketa. Moni katui syvästi sitä, ettei ollut antanut ystävyyssuhteille sitä aikaa ja panosta, jota ne olisivat tarvinneet. Todellisten ystävien merkitys ymmärretään monesti vasta kuolinvuoteella, jolloin voi olla liian myöhäistä.

5. Toivon, että olisin antanut itseni olla onnellisempi.

Waren mukaan tätä katui yllättävän moni. Moni potilas ymmärsi vasta elämänsä loppupuolella, että onnellisuus on pitkälti valinta. Potilaat olivat pysytelleet vanhoissa tavoissa ja kaavoissa. Muutoksen pelko sai heidät esittämään roolia toisille ja itselleen. Moni kaipasi kunnon nauruja ja elämää, johon olisi mahtunut enemmän hassutuksia.

Iltalehden lähde: Bronnie Waren kotisivu Inspiration and Chai

Yllättävän paljon asiaa muutamassa rivissä. Tulee niin paljon sekavia ajatuksia mieleen, kun tavallaan haluan pienemmäksi, sirommaksi, kauniimmaksi. Toisaalta tiedän, ettei se tie vie mihinkään. Välillä pelkään, etten saa elämääni ikinä hallintaan, toisaalta pitäisikö sitä edes saada? Voiko elämäänsä ylipäätään hallita vai viekö sen liika yrittäminen meidät vielä pahemmin metsään?

Mutta mitä sitten, jos ei ole edes toivoa, en edes yritä uskoa parempaan? Onko se parempaa?

Mieliala on pysynyt ihan kohtalaisen hyvänä. Kaikki vain menee niin keskimääräisesti. Ei hyvin tai huonosti vaan keskimääräisesti. En pidä keskitasosta, mikään ei etene mihinkään tai ole mitenkään erityistä, päivät vain lipuvat. Sen pitää olla vähän vähemmän huomenna.

Halauksia kaikille ja tervetuloa seuraamaan muutama uusi lukija♥ Toivottavasti teidän viikkonne on tähän mennessä ollut hieno ja jatkuu vielä paremmin!

Se puhuu totta joka valehtelee parhaiten

Päässäni ei liiku mitään, on niin kiire koko ajan. Joten, food + weight diary viikonlopulta ja eiliseltä.

Lauantai: about 1000kcal
Sunnuntai: paino 48,6kg, söin n. 700kcal
Maanantai: paino 48,7kg, söin n. 500kcal

Tämä aamu: paino 48,7kg

Miksei mitään tapahdu? Tänään on mennyt tähän mennessä n. 450kcal, nälkä ei oikeastaan ole sitten yhtään ja olen iltaan asti kiinni, ehkä se jää siihen.

Olen muuten nykyään aina superstressaantunut jos en ehdi nukkua 8h. Jos illalla menee niin myöhään että tiedän sen olevan alle 8h, stressaan niin paljon etten saa unta melkein yhtään. Olenko kenties pakkomielteinen kaikessa? Rasitun itsestäni.

Olen ehtinyt myös miettiä niiden iltojen aikana vaikka mitä, mutta jotenkin tuntuu etten saa mitään ajatuksiani muotoiltua kokonaisiksi lauseiksi. Muun muassa painoindeksiäni. En ole ikinä ajatellut että BMI kertoo kovinkaan paljoa, sillä lihas painaa niin paljon, mutta en vaan tajua, 18,1. Ei se vaan ole niin.

Sekavaa, anteeksi.

NO but YES but NO but YES

Tunnen että ahdistus on tulossa. Se puristava ote.

Kuljetan sormia solisluideni ja ranteideni luiden ympärillä, yrittäen muistuttaa itseäni samalla, etten ole lihava. Ja silti päässäni jyskyttävät sanat "läskiläskiläski!".
500kcal tuntuu niin liialta että pelkään taas menettäväni hallinnan syömisestä pahemmin.

Kylmien talvien ja ohuempien ranteiden muistot tuoksuvat teekupissa. Vaniljaa, mansikkaa ja appelsiinia.

Haluan niin paljon. Miksen pysty lopettamaan haluamista? Tai onnistumaan tavoitteissa?

Tuntuu etten ole tänään tehnyt mitään tarpeeksi.

Joskus päässäni humisee

Sudenkorennon kommentit edelliseen tekstiini toivatkin mieleeni laajemman kannanoton liittyen masennukseen ja muuhun vastaavaan. Jos mielenkiinto riittää lukea loppuun asti, niin onnittelen:D Kerro toki myös oma mielipiteesi.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Itselläni on jo pitkään ollut teoria "surun" määrästä. Uskon, että "surun" määrä on ajasta ja paikasta riippumaton vakio. Nyt, tänään Suomessa 2011 mietimme, kuinka kamalaa oli 50-luvulla kun kouluun mentiin hiihtämällä ja "juhlapäivänä" sai tavallista kuivaa pullapitkoa ja limonadia ja max kahvia. Entäs ihmiset 500-luvulla, elivätkö he jokaisen päivänsä miettien, kuinka kamalaa paskaa heidän elämänsä on? En usko, vaikka nykynäkökulmasta kamalaahan se oli. Olihan silloinkin rakkautta ja onnistumista arjen pienissä ja suurissa asioissa, puhumattakaan että äitini fiilisteli eräänä päivänä, kuinka vieläkin muistaa kuinka superhyvää oli limppari kun sitä sai vain kerran viikossa.

Kuvitellaanpa sitten aikaa eteenpäin, ehkä joskus tulevaisuudessa tämän päivän kehitysmaat ovat samassa tilassa kuin länsimaat tällä hetkellä ja länsimaissa taas on jo lentäviä henkilöautoja ja mitä muuta. Ja taas länsimaissa mietimme, kuinka kamalaa on kehitysmaissa, joiden tila vastaa 2000-luvun Suomea. Huom tässä on pientä liioittelua, tarkoitus oli lähinnä havainnollistaa ajatuksiani.

Teorian tarkoitus ei ole mitenkään vähätellä nälänhädän tai puhtaan juomaveden tai asuntojen puutteen vakavuutta vähemmän kehittyneissä maissa, vaan tuoda esille fakta, että todennäköisesti aina tulee olemaan epätasa-arvoa, aina jollakin menee huonommin kuin toisella. Jos "surun" määrää mitataan esineellisillä asioilla, ne esineelliset asiat tulevat aina olemaan ajassa muuttuvia. Mutta aina tulee menemään jossain huonosti jos laitamme mittarin materiaan. Uskon, että vähintään yhtä merkityksellisiä ovat tunnepuolen asiat, kuten läheisen kuolema, omanarvon-tunne jne, jotka voivat määrittää hyvinkin paljon oman hyvinvoinnin tilaa muista asioista riippumatta. Puhumattakaan siitä, että kaikki kokevat nuo asiat omalla tavallaan.

Vai miten hyvinvoivaksi voidaan kuvailla maata, jossa noin tuhat ihmistä vuosittain päättää elämänsä itse? Ja miksi mielenterveyshuoltoon ei saada tarpeeksi varoja, kun yhteiskunnankin näkökulmasta tulee kalliiksi kun joka vuosi tuhat työikäistä lopettaa verojen maksamisen lopullisesti? (Juu, tuohon tuhanteen on laskettu vain yli 15vuotiaat joista suurin osa on reilusti päälle 20v.).

Jos elämän jatkuminen on onnen tärkein meriitti, niin eikö juuri tultu jonkin asteiseen oravanpyörään?

Moni on tuonut esille näkökulman, että nykyään on "in" olla masentunut ja siksi tilastoissa näkyy masentuneiden ja syömishäiriöisten määrän kasvua. Minä väitän, että kasvu johtuu pääasiassa siitä, että aiemmin ongelmia ei määritelty diagnoosein tilastoihin. Jos joku huomiota hakeakseen uhkailee itsemurhalla tai kehittelee siksi itselleen syömishäiriön, niin eikö sekin ole huolen aiheinen ongelma? Huonot syyt eivät sitäpaitsi poista seurauksia.

Yritän sanoa, että kukaan ei voi sanoa teille, että teillä ei ole oikeutta tuntea pahaa oloa koska jollain muulla ihmisellä menee huonommin tai että teillä on sentään ruokaa.

Miksi aina pelätään huomista ukkosta

Yritän hetken olla murehtimatta tulevaa. Olen huomannut, kuinka paljon päivistä jää pois, kun melkein tuherran itkua kun mietin että miten selviän siitä ja siitä tulevasta. Tapahtumista, jotka sijoittuvat ensi viikkoon, viikonloppuun, ensi kevääseen tai viiden vuoden päähän. On tavattoman raskasta olla koko ajan huolissaan jonkin onnistumisesta tai pelätä pahinta. Tavoitteenani on olla murehtimatta asioita, joille en sillä nimenomaisella hetkellä voi mitään.

Tässä suoritusyhteiskunnassa on vissiin syntiä olla tauotta suorittamatta, mutta anteeksi vain, minä teen nyt toisin.

Yritän siis myös olla murehtimatta leveitä reisiä ja jenkkakahvoja,
koska kyllä, ne ovat siinä vielä huomennakin.

En tarkoita, että jätän kaiken nyt tähän, vaan etten lopeta elämistä vaikka olenkin matkalla jonnekin. Aina pitää olla tavoitteita, aina pitää olla jokin suunta, mutta loppujen lopuksi koko elämämme on matka, eikä lopussa häämötä kuin, noh, loppu. Yritetäänhän kaikki opetella pitämään siitä itse matkasta.

Edelleen huomaan olevani väsynyt, mutta edelleenkin annan sen itselleni anteeksi. Houkutus hakata itseään tästäkin on suuri, mutta kerrankin koitan ajatella toisin; En mene tänäänkään salille, mutta ei se haittaa. En jaksa enempää kuin puolen tunnin kävelyn, mutta se on ihan riittävästi.  Jonain päivänä jaksan paremmin, ja silloin se ei ole pakko, vaan juoksen koska haluan.

Today kului lounaaksi pallo jäätelöä ja kotona odottaa kanakeitto raejuuston kanssa. Enkä kuole tähänkään. (ehkä)

En ole kaikista vahvin, mutta ei minun tarvitsekaan

Melkein itkin aamulla, kun olo ei ollut niin kamala. Olen edelleen väsynyt, mutta jotenkin olo on parempi. Eläminen ei ole kuolemista joka hetki. Voin sanoa että olen jo tähän mennessä tänään hymyillyt aidosti monen monta kertaa. Onneksi elämässäni on niin monta ihanaa ihmistä, jotka pienillä teoillaan pystyvät saamaan mielen paremmaksi. Kiitos teillekin kaikille, jotka jaksatte välillä piristää kommenteillanne. Pienikin ajatus on joskus niin tärkeä. Onneksi en ole yksin tässä maailmassa, vaikka välillä siltä tuntuukin.

Pienenä pahoitin aina mieleni, kun äitini sanoi ettei kalla voi olla lempikukkani. "Sehän on hautajaiskukka, kuoleman kukka!". Oikeastikin mietin usein, että onko minussa vikaa kun pidin siitä kukasta. Tai siis pidän vieläkin, siinä on jotain niin siroa ja kaunista, valkoinen on niin kaunis väri. Tosin nykyään äitini vasta kurtistaakin kulmiaan, kun mustat kallat ja ruusut ovat mielestäni kaikkein upeimpia kukkia.
Kävelin aamulla kukkakaupan ohi, jossa oli myynnissä kalloja, kirkkaan keltaisia. Jostain syystä asia hymyilytti paljon. Kaikesta voi tulla kaikkea, kuolemastakin elämää. Ojensin myyjätädille lompakostani kylmiä kolikoita ja kävelin kirkkaan keltaisen kallan kanssa töihin hymyillen kuin kevätaurinko.

Hiukset harjaamatta ja takussa, paita rypyssä ja kynnet lohkeilevat. Mutta, olen ainakin hetken taas oma hymyilevä itseni ja se tuntuu paremmalta kuin mikään.

Tänään ei sittenkään ole mitään ikävää velvollisuutta. Menen töiden jälkeen kotiin nauttimaan pienistä asioista, teestä ja romaanista, enkä edes yritä pakottaa itseäni mihinkään. Aikaisin nukkumaan, koska hyvin mahdollisesti uskallan jo huomenna treenaamaan.

Foodplan for today:

Lounas: kanamozzarellasalaatti

Iltapäivällä: Kasvissosekeitto + raejuustoa

Hela dagen: coffee and tea off limits

En uskalla jäädä nukkumaan koska maailma ei jää odottamaan

Joka aamu herätyskello soi, nousen jopa.
Joka aamu katson itseäni kylpyhuoneen peilistä, väsymyksen aiheuttamia tummia silmänalusia ja harottavia hiuksia. Pesen silti kasvoni ja meikkaan.
Joka aamu kaivan vaatteet kaapista, vaikka ne eivät istu tai peitä turvotusta.
Joka aamu keitän kahvia ja menen parvekkeelle tupakalle, mietin miten elämä meni tähän.
Että olenko se vain minä, joka olen tavallista heikompi yksilö, kun en jaksa töissä enkä muutenkaan.

En osaa edes selittää kunnolla tätä tunnetta. Lihaksia väsyttää koko ajan kuin olisin tullut 2h lenkiltä, vaikka en ole tehnyt mitään. Päätä särkee ja silmiä painaa ja olen kiukkuinen. Pieninkin ärsytys saa melkein räjähtämään. Tämä on niin raskasta ja väsyttävää entisestään. En ehdi edes levätä ennen viikonloppua, kun on niin paljon tekemistä, mutta en tiedä lähteekö tämä edes levolla. Lihakset kuihtuvat pois kun en yksinkertaisesti kykene treenaamaan. Se harmittaa, mutta en voi asialle mitään tällä hetkellä. Ehkä ensi viikolla?

Ahdistaa ja pelottaa, että tämä ei lopu pian. En jaksa tätä loputtomiin.

Tänään syön sopivasti. Jotain järkevää, jotain sokeritonta. Tai ainakin yritän.

Ainiin, se on 49,0.

Lapsena halusin aina olla kielo tai ruusu, sillä eihän amaryllis ollut kaunis.

Hivenen ehkä hymyilyttää muistella omaa kyynistä tokaisuani aikojen takaa: "Kukaan ei voi pelastaa ketään häneltä itseltään ja hänen omalta elämältään ja valinnoiltaan, se on kaikkien tehtävä itse.". Miten joitain asioita onkin niin helppoa sanoa muille, mutta olla itse kuuntelematta ketään, edes itseään? Ja miksi olen aina niinä hetkinä oikeassa, kun en oikeastaan haluaisi olla?

Life is not a fairytale, vaikkakin satumaailmassa haltijakummien suojeluksessa olisi kieltämättä ihan jees olla. No three wishes for me. Hyvä puoli tosin on, etten tarvitse taikapeilejä kertomaan, kuka rumin onkaan päällä maan. Ha, ehkä minusta voisi tulla runoilija? Tai ydinfyysikko tai oopperaviulisti?

Kaikista säälittävintä tosin on, että tämäkin hieno teenage-uho on vain puhetta enkä aio tehdä asioille mitään enkä varsinaisesti muuttaa elämäni suuntaa. Ei nyt sentään liioitella. NOniinjoo myönnän, pääasiassa siksi etten uskalla. Mutta jos lupaisin pitää tämän säälittävyyden itselläni, enkä rasittaisi sillä muita. Eikä sormia ristiin tällä kertaa.

Olen myös alkanut tehdä kaiken kaikkialla kuin en enää ikinä palaisi sinne. Pidän kotini järjestyksessä, poistan selaushistoriat ja kaiken kaikilta koneilta joka käyttökerran jälkeen, tyhjennän kännykkäni muistista viestejä ja kun vaan väsymykseltäni kykenen yritän muistaa mahdollisimman montaa ystävää joka päivä. En edes ajatellut sitä alkuun, tuntuivat vain hyviltä kannattavilta asioilta. Raskasta, turhaa, ylimääräistä, mutta entä jos?

Nälkä ei ole ollut pariin päivään, mutta on tuntunut etten pysy edes hereillä jos en saa energiaa elämiseen. Kammottavaa. Ylihuomenna en aloita jaksamista, mutta toivottavasti pystyn lopettamaan syömisen.

En edes muista millaista oli, kun päivät eivät olleet selviytymistä.

Jalat eivät kanna ja kädet eivät liiku

Aurinko paistaa, värit loistavat kaikkialla.

Tällä hetkellä vihaan sitä.

Oon vaan niin väsynyt.

That's the way ice touched my heart

Tiedättekö sen tunteen, kun kävelette ohi mahdollisuuksista ja houkutuksista kuten sukleelevyt, hedelmäkulhot, keksipaketit.. Sanotte "ei kiitos" kun joku tarjoaa leipää, pullaa, kakkua, ruokaa... Koko eilisen onnistuin siinä. Houkutuksen tullessa eteen joko käännyin vain pois tai otin kupin teetä tai vettä. Keväällä ja kesällä se "ei" tuo mukanaan energian, keveyden, hymyn, lämmön. Onnen ja voiman. Muistoja ja tuntemuksia hetkiltä, kun olen tuntenut ja tehnyt viimeksi samoin.

Eilen en kuitenkaan tuntenut sitä samaa kevyttä ja energistä fiilistä. Ehkä koska kesä ja kevät ovat jo/vielä niin kaukaisia asioita sateen hakatessa ikkunaa. Katsoin ulos ja tunsin tutun huurteisen kylmyyden jaloissani, viiman poskilla ja vihreän teen tuoksun. Välillä tihkusateisen syysmetsän, jossa värit ovat jo kääntyneet oranssista, keltaisesta ja punaisesta harmaaseen, ruskeaan ja mustaan. Haistoin jopa sen metsän tuoksun. Tiesin myös, että pääosin nämä muistot ja tuntemukset olivat talvelta 2009-2010.

Tunsin myös pelon, epävarmuuden tulevaisuudesta, pimeyden. Jollain omituisella tavalla pidin niistäkin tunteista.

Ojennat kätesi kohti jotain, joka tarttuu siihen.

Se toinen käsi on kylmä ja huurteinen

ja kylmettää sinunkin kätesi.

Onneksi kohta siihenkin turtuu, etkä tunne enää kylmää,

koska se on levinnyt sisällesi ja pimeys mieleesi.

Kätesi vain jäätyy kiinni.

Melkein pelottaa tuon kylmän ja jään houkuttelevuus.

Ahdistaa kun ei ole tarkkoja suunnitelmia viikonlopulle.

Ovatko ne vain muiden tahdonvoimat, joilla siirretään vuoria ja mennään läpi harmaan kiven?

Maailmassani/päivässäni/elämässäni ei ole tällä hetkellä sellaista vaihtoehtoa kuin "vähän" tai "kohtuullisesti". Se on joko tai, ei yhtään mitään tai aivan holtittomasti. Tällaisina voimattomina kausina en vain osaa toimia muuten. En pysty, en jaksa. Kun yksikin asia menee pilalle, ei millään ole väliä koska "vituiksi tämä taas meni ja yhyy"!

En tiedä miksi menen välillä niin auttamattomasti pilalle ihmisenä. Missään toimissa ei ole mitään järkeä. Aamulla herään, en edes yritä tehdä paremmin ja heti ensimmäisestä pilalle menneestä asiasta alkaen alan miettiä keinoja satuttaa itseäni. Joko henkisesti tai fyysisesti. Tekee vain niin paljon mieli vihata itseään, itkeä epätoivosta, kivusta ja raivosta. Pelkkä huonosti keittynyt aamukahvi riittää. Et kuka vittu nyt ei osaa edes kahvia saatana keittää! Huudan keittiössä ääneen itsekseni. Tuntuu kuin sisälläni olisi kireämmälle kiertyvä köysi kun en anna itseni satuttaa itseäni. Puristan pöydän reunaa ja puren hammasta päätyen lopulta parvekkeelle polttamaan tupakkaa pää polvissa.

Tämä päivä on ollut poikkeuksellisen hyvä, pääsin töihin jo yhdeksäksi enkä ole kuluttanut muuta kuin kahvia. (Juu, näinä aikoina tämä on ennätys!) Nyt sen on pakko olla nolla, pieni pyöreä nolla jos haluan selvitä tästä. Pelkään että päässäni napsahtaa totaalisesti, jos epäonnistun jälleen. Tahdonvoiman on vain pakkopakkopakko nyt löytyä jostain, tämän on vain pakko loppua. Mission: selviytyä syömättä töistä, sen jälkeen voin mennä kotiin nukkumaan. Viikonloppuna viimeistään pakkopakkopakko mennä urheilemaan.

Jokin pieni paholainen pääni sisällä yrittää huijata koko ajan. "Ei se yksi pieni mandariini pahaa tee, tai puolikas omena!" Vitut, kaikki on nyt liikaa. Toisekseen tiedän, että jos annan tuolle paholaiselle pikkusormen, se vie todella koko käden.

Uskokaa tai älkää, yritän enemmän kuin ikinä. Yritän kääntää mielialan positiiviseksi, tai edes negatiivisesta neutraaliksi. Toivon niin paljon, että voin huomenna tulla kertomaan päivästäni, joka ei ollut täynnä itkua ja epätoivoa. Toivon kovin, että saisin lukea myös muiden päivistä, jotka ovat täynnä hymyä ja toivoa.

Ps. Tips for me and you!

Aurinkoinen päiväni tähän mennessä

Suddenly she woke up, but like still sleeping

Olen nukkunut tässä elämääni ohi pari vuorokautta. Syönyt aamulla, syönyt töissä, syönyt töiden jälkeen ja mennyt nukkumaan. Syönytsyönytsyönyt. No, en mitenkään ahmimalla tai erityisen paljon, mutta ei kai millekään määrälle tule ikinä psyykeeltä oikeutusta.

Ei kai tälle ympyrälle muutenkaan tule ikinä päätöstä.

Pitäisi kai alkaa jo tunnistaa itsessään tiettyjä piirteitä ja mielialan muutoksia, tietyillä hetkillä. Syitä ja seurauksia. Ensin saattaa olla hyvin voimakkaita ylä- ja alamäkiä. Kaikki tuntuu menevän loistavasti, tuntia myöhemmin saatan miettiä testamenttini sisältöä ja viimeisiä sanoja. Seuraavaksi tulee se "touhuvaihe". Olen aamusta iltaan menossa, koko ajan on jotain aktiviteettia, otan töissä lisää vastuuta, sovin kahvitreffejä, aloitan jonkin uuden harrastuksen, mitä tahansa etten jää yksin itseni kanssa. Olen väsynyt, mutta jaksan silti kun tsemppaan itseni puolipakolla kaikkeen. Meen ja teen.

Kunnes sekin vaihe tulee päätökseensä, yleensä jokin ihan pieni pettymys riittää ylittämään jaksamisen rajat.

Kuten nyt.

Laskukausi. Hassu fiilis tajuta, että taas on siinä tietyssä "moodissa". Ei sitä alkuun ehdi edes miettiä, kun viivaa kalenterista yli tapahtumia, tapaamisia ja menoja, miettimättä miksi tai kiinnostumatta miksi. Tartun puhelimeen ja soitan peruakseni treenitapaamisia ja harrastustunteja. Ei huvita. Kahdeksan tuntia viisi kertaa viikossa on pakko olla töissä, mikä ei ole "pakko" jää pois. Tosin tänään en mennyt edes töihin, woops!

En osaa oikein sanoa mitään, enkä tehdä mitään. Kirjoittaminenkin tuntuu raskaalta. Silmät ovat auki mutta en ole hereillä.

Mitä tehdä kun totuudet paljastuvat valheiksi?

"Kaikkihan tietävät, että laihduttaminen on helppoa, kulutat vain enemmän kuin syöt!"

Lauantaina olin liikkeessä koko päivän: aamulla lenkki ja siihen päälle melkein 10h kaverin kämpän seinien maalausta ja siivousta. Kolme keksiä ja puoli pulloa punaviiniä, siinä kaikki. Sunnuntaina olin vanhempieni luona haravoimassa, kunnostamassa heidän asuntoaan ja illalla salilla. Söin lohisalaattia ja palan kakkua, ei ainakaan enempää kuin 700kcal.

HOW COME SITTEN, että vaaka näytti tänään aamulla 49,7kg??

Fuck you scale.

Suunnittelin, että tänään annan itseni hyvällä omatunnolla levätä, kun koko kroppa suorastaan huutaa väsymyksestä, mutta nyt muuttuivat suunnitelmat. En siis lepää hyvällä omatunnolla, mutta mitään en hitto jaksa tehdä. Lamaannus. Makaan koko illan sohvalla katsomassa telkkaria ja näytän maailmalle keskisormea.

500kcal on tämän päivän raja.