En tiedä miksi menen välillä niin auttamattomasti pilalle ihmisenä. Missään toimissa ei ole mitään järkeä. Aamulla herään, en edes yritä tehdä paremmin ja heti ensimmäisestä pilalle menneestä asiasta alkaen alan miettiä keinoja satuttaa itseäni. Joko henkisesti tai fyysisesti. Tekee vain niin paljon mieli vihata itseään, itkeä epätoivosta, kivusta ja raivosta. Pelkkä huonosti keittynyt aamukahvi riittää. Et kuka vittu nyt ei osaa edes kahvia saatana keittää! Huudan keittiössä ääneen itsekseni. Tuntuu kuin sisälläni olisi kireämmälle kiertyvä köysi kun en anna itseni satuttaa itseäni. Puristan pöydän reunaa ja puren hammasta päätyen lopulta parvekkeelle polttamaan tupakkaa pää polvissa.
Tämä päivä on ollut poikkeuksellisen hyvä, pääsin töihin jo yhdeksäksi enkä ole kuluttanut muuta kuin kahvia. (Juu, näinä aikoina tämä on ennätys!) Nyt sen on pakko olla nolla, pieni pyöreä nolla jos haluan selvitä tästä. Pelkään että päässäni napsahtaa totaalisesti, jos epäonnistun jälleen. Tahdonvoiman on vain pakkopakkopakko nyt löytyä jostain, tämän on vain pakko loppua. Mission: selviytyä syömättä töistä, sen jälkeen voin mennä kotiin nukkumaan. Viikonloppuna viimeistään pakkopakkopakko mennä urheilemaan.
Jokin pieni paholainen pääni sisällä yrittää huijata koko ajan. "Ei se yksi pieni mandariini pahaa tee, tai puolikas omena!" Vitut, kaikki on nyt liikaa. Toisekseen tiedän, että jos annan tuolle paholaiselle pikkusormen, se vie todella koko käden.
Uskokaa tai älkää, yritän enemmän kuin ikinä. Yritän kääntää mielialan positiiviseksi, tai edes negatiivisesta neutraaliksi. Toivon niin paljon, että voin huomenna tulla kertomaan päivästäni, joka ei ollut täynnä itkua ja epätoivoa. Toivon kovin, että saisin lukea myös muiden päivistä, jotka ovat täynnä hymyä ja toivoa.
Ps. Tips for me and you!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti