Tuntuu vain puutumista

Joskus en jaksaisi välittää. En mistään. Haluaisin jaksaa, haluaisin olla väsymättä, mutta en jaksa ja väsyn. Tai tällä kertaa olen lähinnä lopen kyllästynyt. Kyllästynyt välittämään mahastani, joka pitkästä aikaa pursuaa melkein yli housuista. Tällä hetkellä pelkään lähinnä sitä mielenkiinnottomuutta. Munhan pitää välittää, PITÄÄ itkeä ja vihata tätä kaikkea läskiä! Silti tämä ei ole valinta. Ei ole vaihtoehtoja. Tiedän etten pysty muuhunkaan. Tiedän etten pysty ikinä irroittamaan, olenhan jo vuodet yrittänyt. Kohta taas herään ja ymmärrän paremmin.

Dear me myself and I,

STOP eating, please.

Thanks.

Käykö teille joskus niin, että kaikki ruoka menettää makunsa? Oli se sitten suolaista tai makeaa, ei se oikeastaan maistu miltään. Yleensä "hyvä" ruoka aiheuttaa kaikken pahimman itsevihan, nyt tunnen vain puutumista kun kaikki on sitä samaa. Viikonloppuna en maistanut mitään, mutta söin tavallista enemmän. Logiikka kymppi, en tiedä miksi ajattelin, että enemmällä määrällä se ehkä maistuisi jossain kohtaa joltain. No siis, kyllähän ruoan kuuluisi maistua ja tuntua. Ahne lapsi tarvitsee makuja, kaakaota ja marjaa ja kermaa huulille.

Paino on onneksi pysynyt kohtuullisen samana koko ajan, tällä hetkellä 49,4kg. No niin, en tiedä miksi yritän saada sen kuulostamaan jotenkin hyväksyttävältä. Ehkä en haluaisi pyytää anteeksi? Omatuntoni onneksi kertoo että pitäisi. Pitäisi hävetä sitä, että laittaa itsensä kestämään tätä kuvottavuutta pidempään.

Jos jotain hyvää, niin liikuttua olen saanut enemmän. Keskimäärin tunnin lenkki joka päivä. Koleasta ja kosteasta syksyisestä säästä huolimatta, tämä on niitä viimeisiä hetkiä kun keuhkoihin ei satu. Kohta metsäpolku vaihtuu tunkkaiseen saliin ja juoksumattoon. Ja aikaa, vuosia taaksepäin, kaikki on sitä samaa.

Tuntuu kuin joku on pyyhkinyt muististani muutaman vuoden, mutta en muista että yksikään syksy olisi ollut erilainen. Tästä syksystä pitää tulla erilainen, tänä syksynä on pakko onnistua.