That's the way ice touched my heart

Tiedättekö sen tunteen, kun kävelette ohi mahdollisuuksista ja houkutuksista kuten sukleelevyt, hedelmäkulhot, keksipaketit.. Sanotte "ei kiitos" kun joku tarjoaa leipää, pullaa, kakkua, ruokaa... Koko eilisen onnistuin siinä. Houkutuksen tullessa eteen joko käännyin vain pois tai otin kupin teetä tai vettä. Keväällä ja kesällä se "ei" tuo mukanaan energian, keveyden, hymyn, lämmön. Onnen ja voiman. Muistoja ja tuntemuksia hetkiltä, kun olen tuntenut ja tehnyt viimeksi samoin.

Eilen en kuitenkaan tuntenut sitä samaa kevyttä ja energistä fiilistä. Ehkä koska kesä ja kevät ovat jo/vielä niin kaukaisia asioita sateen hakatessa ikkunaa. Katsoin ulos ja tunsin tutun huurteisen kylmyyden jaloissani, viiman poskilla ja vihreän teen tuoksun. Välillä tihkusateisen syysmetsän, jossa värit ovat jo kääntyneet oranssista, keltaisesta ja punaisesta harmaaseen, ruskeaan ja mustaan. Haistoin jopa sen metsän tuoksun. Tiesin myös, että pääosin nämä muistot ja tuntemukset olivat talvelta 2009-2010.

Tunsin myös pelon, epävarmuuden tulevaisuudesta, pimeyden. Jollain omituisella tavalla pidin niistäkin tunteista.

Ojennat kätesi kohti jotain, joka tarttuu siihen.

Se toinen käsi on kylmä ja huurteinen

ja kylmettää sinunkin kätesi.

Onneksi kohta siihenkin turtuu, etkä tunne enää kylmää,

koska se on levinnyt sisällesi ja pimeys mieleesi.

Kätesi vain jäätyy kiinni.

Melkein pelottaa tuon kylmän ja jään houkuttelevuus.

Ahdistaa kun ei ole tarkkoja suunnitelmia viikonlopulle.