Näin eilen ystävääni pitkästä aikaa, joka perinteikkäästi valitti lihonneensa. I don't think so, voisin murhata niistä entistä kapeammista reisistä. Farkut roikkuivat jaloissa ja sääret näyttivät pidemmiltä kuin ennen. Olin niin kateellinen ja vannoin samalla hetkellä, etten syö enää ikinä. Samalla tunsin sairaalloista mielihyvää kun ystäväni veti kakkua itseni lipittäessä teetä.
Itse tuntemukset eivät tunnu pahoilta. Haluaisin nähdä tämän ystäväni joka päivä, joka ikinen hetki kun harkitsen edes syömistä. Juuri tällaista poltetta syömättömyyteen kaipasinkin. Se mikä ahdistaa on tosiasia, että hykertelisin mitä nautinnollisemmasta riemusta, jos ystäväni vaikkapa lihoisi ja itse laihtuisin. Ehkä siksi, että olen aina ollut meistä kahdesta laihempi, enkä kestä tätä hetkeä kun hän taitaa olla laihtunut pienemmäksi. Niin sairasta ja niin häpeällistä. Sellainen himo kiellettyyn hedelmään.
Tästä syömishäiriössä en pidä, se tekee minusta jonkun joka en halua olla.
En ole yleisesti ottaen kateellinen, jos joku vaikka pääsee haluamaansa työpaikkaan tai alkaa seurustella tai jotain vastaavaa, silloin olen aidosti onnellinen muiden puolesta. Jostain syystä tällaiset asiat, joita yritän/haluan/joiden takia olen taistellut ja kärsinyt vuosia enkä siltikään saavuta niitä, aiheuttavat poikkeuksetta pistoksen rinnassa. Okei ketä huijaan, tuntuu samalta kuin joku raastaisi sydämeni jäisen piikkirivin läpi.
Onko tavoitteissani vikaa, kun pienuus on suurin niistä? I'm worried to be honest.
Kateus saa minut tähtäämään yhä korkeammalle ja korkeammalle. Pakko olla parempi, pakko olla sitä ja tätä ja tota! Isäni sanoin, olet ykkönen tai et yhtään mitään. Vai siis kunnianhimo? Kunnianhimoisuutta pidetään yleisesti hyvänä piirteenä, mutta miten se oikeastaan eroaa kateudesta? Ehkä kateus lähinnä lisää kunnianhimoa? Vai toisinpäin? Kunnianhimo tosin yhdistetään monesti myös kylmyyteen, periksiantamattomuuteen ja omien etujen ajamiseen muiden kustannuksella. Onko se sitä? Olen perusluonteeltani hyvin kunnianhimoinen ja kilpailuhenkinen ja välillä uskon, että kateus ja kunnianhimo kulkevatkin niin käsi kädessä, että en voi olla yhtä kokonaan ilman toista.
Kilpailu on aina kilpailua, eikä voi haluta samanaikaisesti voittaa ja antaa toisten voittaa. Syö tai tule syödyksi vai miten se meni.. Kilpailun ulkopuolelle jääminen taas on aika mahdottomuus. Vai luuletko ettei joku ole tänäänkin verrannut itseään sinuun?
Mistä tulee se pakonomainen tarve olla jotain muuta kuin muut ja miksi kaikilla ei ole sitä yhtä paljon?
Voi voi voi kun tuttua. :(
VastaaPoistaOlen mielessäni arvioinut itseni veljeni vaimon kokoiseksi, mutta eilen kun kävin lainaamassa takkeja häneltä, ne eivät menneetkään kiinni. Ja hänellä ne roikkuvat päällä.
Suuri kateus. Ja paniikki, koska olin arvioinut itseni pienemmäksi totuudesta.
Kateus on inhottva tunne.
Kuulostaa aika tutulta... : (
VastaaPoistaJa minä en osaa tai halua lopettaa viiltelyä. Karu totuus on, että minä vähän pidän siitä... : (
Sylikaupalla haleja sullekin ♥
Sun ajatuksia on ihana lukea ;__________;♥
VastaaPoistaYhdyn edellisiin kommentteihin, tutun tuntuista.. Kateus on yksi voimakkaimmista tunteista, mitä tunnen. Oli vaan hauska lukea, että yhdistät sen kunnianhimoon, omassa päässäni kateuden vierelle on iskostautunut vain alemmuudentunne. Siksi mun on tärkeä olla hiljaa, kun tunnen kateutta ja alemmuutta jotain ihmistä kohtaan, etten vahingossakaan "puhu paskaa". Mua ei oikeastaan motivoi se, että joku on laihtunut tai on mua laihempi, tulee vaan fiilis, että itse en pysty samaan, vaikka haluaisinkin olla "parempi" ja(eli) laihempi.
VastaaPoistaJa niinkuin sanoit itsestäsikin, muuten olen kyllä aidosti iloinen muiden puolesta, mutta juuri ulkonäkö (tarkoitan nyt lähinnä laihuutta) aiheuttaa suunnatonta, jopa vihan värittämää kateutta. Se on asia, mistä en todellakaan ole ylpeä. Tuntuu että olen sisältäkin mätä, kun ajattelen ilkeästi laihemmista. Se on se myrkynvihreä kateus, joka saatuttaa ajatukset.
Ehkä toiset vain tuntevat enemmän katetutta kuin toiset, samoin kuin joku on herkempi rakastumaan ja joku on surullinen pienemmistäkin asioista. Ehkä siihen on biologinen selitys.
Halauksia ♥