Tässä suoritusyhteiskunnassa on vissiin syntiä olla tauotta suorittamatta, mutta anteeksi vain, minä teen nyt toisin.
Yritän siis myös olla murehtimatta leveitä reisiä ja jenkkakahvoja,
koska kyllä, ne ovat siinä vielä huomennakin.
En tarkoita, että jätän kaiken nyt tähän, vaan etten lopeta elämistä vaikka olenkin matkalla jonnekin. Aina pitää olla tavoitteita, aina pitää olla jokin suunta, mutta loppujen lopuksi koko elämämme on matka, eikä lopussa häämötä kuin, noh, loppu. Yritetäänhän kaikki opetella pitämään siitä itse matkasta.
Edelleen huomaan olevani väsynyt, mutta edelleenkin annan sen itselleni anteeksi. Houkutus hakata itseään tästäkin on suuri, mutta kerrankin koitan ajatella toisin; En mene tänäänkään salille, mutta ei se haittaa. En jaksa enempää kuin puolen tunnin kävelyn, mutta se on ihan riittävästi. Jonain päivänä jaksan paremmin, ja silloin se ei ole pakko, vaan juoksen koska haluan.
Today kului lounaaksi pallo jäätelöä ja kotona odottaa kanakeitto raejuuston kanssa. Enkä kuole tähänkään. (ehkä)
Oi mikä teksti ! Sai ajattelemaan.. Olen itsekin jo pitkään yrittänyt saada kiinni hetkessä elämisestä. Pitäisi jättää menneisyys ja tulevaisuus menneisyydeksi ja tulevaisuudeksi, ne on jotain, miltä ei voi välttyä, jotka ovat olemassa - teki mitä tahansa. Ja kun luin tekstiäsi, päähän vyörysi ajatuksia..
VastaaPoistaMulle itselleni ainakin on pienestä asti, ihan ala-asteelta saakka toitotettu sitä, kuinka tärkeää on olla tavoitteita. Se on iskostunut mun alitajuntaani, se on mun automaattinen vastaus, kun alan miettimään tulevaisuutta, ehkä jopa onnellisuutta.
Eikö yhteiskunnan tarkoitus ole olla mahdollisimman hyvä paikka yksilölle, eikö yhteiskunnan kuuluisi tarjota yksilölle mahdollisimman hyvät mahdollisuudet onnellisuuteen ? Ja kun niin monet uskovat ja kuuluvat sanovan, että avain onnellisuuteen on hetkessä eläminen, jos niin on, miksi yhteiskunta ei valmenna meitä siihen ? Meitä harjoitetaan jo ihan pienistä asti huolehtimaan tulevasta, vaikka lapsethan ovat juuri niitä, jotka oikeasti osaavat elää vain hetkessä ! Jos jo alle 12 vuotiaan tulee asettaa tavotteita joka ikisen asian suhteen, siitä tuskin oppii ihan heti pois.. Ensin meidät opetetaan huolehtimaan, sitten me tuskailemme kun se on ainut mitä osaamme tehdä, ja opettelemme siitä pois.
Tavoitteet tottakai on hyvä asia, ei siinä mitään, eiköhän se ole ihan selvää. Mutta mitä sitten, kun joka päivälle on oma tavoitteensa, useitakin ? Tai kun ei enää osaa tehdä mitään, ilman selkeää tavoitetta ? Kun aina on saavutettava jotain, tavoitteita ?! Jos jotain saavuttaa ilman, että on asettanut sen tavoitteekseen, se on vahinko tai sattumaa. Hyvää tuuria. Mitä jos päästettäisiin vain irti, katsottaisiin mitä saadaan kun tehdään mielestämme hyviä valintoja, ja ne johdaatelevat meidät, minne sitten johdattelevatkaan ? Voisiko se edes olla mahdollista ?
Voi apua...Anteeksi tämä epäselvä ja varmaan aika blogiisi liittymätön kommentti...Mutta kuten sanoin, tosiaan sait mut ajattelemaan (varmasti se ei jäänyt enää ton vuodatuksen jälkeen epäselväksi...) Mutta paljon tsemppiä, toivottavasti sun valinnat vie sua lähemmäs onnellisuutta ♥
Teenkin nyt sääntöön poikkeuksen ja vastaan tähän:
VastaaPoistaHyvinvointiyhteiskunta on ihan filosofiaa, joka ei todellisuudessa toteudu koska ihminen on itsekäs eikä ole kovin kiinnostunut tuntemattoman tunteista. Fyysiset tarpeet ovat paljon psyykkisiä edellä. Pitäisihän olla onnellinen, että meillä sentään on ruokaa (so true but so not true).
Varsinkin vähänkin vanhempien keskuudessa työuupumus on täysi tabu, eikä kukaan voi avata suutaan siitä, että on vaikka palamassa loppuun. Se ei ole vaihtoehto, sellaiset yksilöt vain lintsaavat. Sama juttu oli kyse koulusta tai töistä. Oma isäni opetti aina, että olet ykkönen tai et ole mitään. Vasta myöhemmin olen oppinut, etten voi olla aina ykkönen, joten on turha jatkuvasti yrittää.
Ajan ja energian käyttökohteiden priorisointi on mielestäni avainsana. Kun voin hyvin, olen läheisilleni se paras mahdollinen ystävä/tytär/työkaveri/mitä vaan. Mitä enemmän ahdistun, sitä huonommin suoriudun, lopulta makaan kotona sängyssä ja itken kun en kykene. Silloin, vähäkin on olematonta parempi. Ja jos se on ainoa mihin kykenen, niin periaatteessa pitäisi olla ylpeä itsestään että tekee edes sen.
Vanhemmat haluavat parastamme, mutta unohtavat etteivät raha ja työ välttämättä ole parastamme. Mutta, muuhun on vaikeaa yrittää vaikuttaa. Äidit ja isät ovat vain ihmisiä, jotka yrittävät rakastaa, siinäkin on vaikeaa olla tekemättä virheitä. Onneksi vietämme kansallista epäonnistumisen päivää merkiksi siitä, että epäonnistumisesta oppii. Uskon että kaiken kaikkiaan kyse on siitä, että kovin moni iäkkäämpikin ihminen tekee tahtomattaan väärin vaikka yrittäisikin parhaansa. Moni varhaisemman sukupolven edustaja varsinkin on liian ylpeä myöntämään virheitään, koska ennen vanhaan kyseenalaistaminen ja kyseleminen ei ollut sopivaa. Eikä tuota "ennen vanhasta" ole niin kovin pitkä aika.
Hienoa vain, että herätti ajatuksia, niin kommenttisikin:) Kyselemätön ja ajattelematon ei voi löytää vastauksia, oikeita tai edes vääriä, meillä on sentään toivoa;) Kiitos kauniista kannustuksesta, toivon niin paljon samaa sinullekin! ♥
Hah, näkisitpä miten nyökyttelen ja hymyilen sun vastausta lukiessa !
VastaaPoistaMun pitäisi ensin päättää, onko yhteiskunta ihmisile vai onko ihmiset yhteiskunnalle. Koska muuten en saa päässäni rauhaa, millainen ihmisen pitää olla ? Mihin pitää pyrkiä, omaan ja lähipiirinsä onnellisuuteen ja tyytyväisyyteen, vai saanko urhata tämän, ja panostaa siihen, että musta tulee mahdollisimman tuottelias yhteiskunnalle ? Ja vaikka toi jälkimmäinen kuulostaakin aika karulta, ainakin musta, niin kun sitäkin alkaa miettiä, se tuntuu ihan loogiselta (ja voihan olla, että sekin johtaisi omaan ja lähipiirin onnellisuuteen).
Ja esimerkiksi juuri tämä lause "Kun voin hyvin, olen läheisilleni se paras mahdollinen ystävä/tytär/työkaveri/mitä vaan." saa sata prosenttisesti mun kannatukseni. Mutta yhteiskunta vaatii toisinaan toimiakseen yksilöiltä myös sellaista, mikä ajaa epäonneen. Suomi hyvinvointivaltiona on niin hyvä esimerkki tästä - yhteiskunta toimii kyllä hyvin, mutta yksilöt kärsii.
Mutta mikäänhän ei ole näin mustavalkoista, ja miksi en ottaisi huomioon kultaista keskitietä ? Onko sen oltava joko tai, vai voinko olla samaan aikaan paras mahdollinen kumpaakin tavoitteeseen ? Eikö Platoninkin mukaan tule pyrkiä kohti tasapainoa ääripäiden välillä ?
Ja ihan niinkuin sanoit, miksi me ei tyydytä olemaan onnellisia, kun riittää ruokaa ja nukutaan lämpimässä. Tällainen tuntuu niin turhalta, pinnalliselta, kun seuraa mediasta niitä maita, joissa tosiaan perustarpeiden tyydyttäminen on jokaiselle ykköstavoite. (Oi miten mua ärsyttää kun nyt toi tavoite sana tykkää tunkea joka paikkaan..) Täällä on varaa kyllä välttää tiettyjä ruoka-aineta, oi kyllä, voidaan jättää hiilihydraatit kokonaan pois, ei me länsimaiset niitä tarvita ! (huomatkaa kaikki nyt, että toi oli sarkasmia. Ja vaikka mä itsekin harrastan tota, niin samalla pidän sitä myös todella typeränä - miksi me ei oteta kiitollisina vastaan sitä, että meillä on näin paljon ruokaa ?)
Mun tekisi mieli vaan kirjoittaa ja kirjoittaa, mutta nyt mä hillitsen itseni.. :D