Lapsena halusin aina olla kielo tai ruusu, sillä eihän amaryllis ollut kaunis.

Hivenen ehkä hymyilyttää muistella omaa kyynistä tokaisuani aikojen takaa: "Kukaan ei voi pelastaa ketään häneltä itseltään ja hänen omalta elämältään ja valinnoiltaan, se on kaikkien tehtävä itse.". Miten joitain asioita onkin niin helppoa sanoa muille, mutta olla itse kuuntelematta ketään, edes itseään? Ja miksi olen aina niinä hetkinä oikeassa, kun en oikeastaan haluaisi olla?

Life is not a fairytale, vaikkakin satumaailmassa haltijakummien suojeluksessa olisi kieltämättä ihan jees olla. No three wishes for me. Hyvä puoli tosin on, etten tarvitse taikapeilejä kertomaan, kuka rumin onkaan päällä maan. Ha, ehkä minusta voisi tulla runoilija? Tai ydinfyysikko tai oopperaviulisti?

Kaikista säälittävintä tosin on, että tämäkin hieno teenage-uho on vain puhetta enkä aio tehdä asioille mitään enkä varsinaisesti muuttaa elämäni suuntaa. Ei nyt sentään liioitella. NOniinjoo myönnän, pääasiassa siksi etten uskalla. Mutta jos lupaisin pitää tämän säälittävyyden itselläni, enkä rasittaisi sillä muita. Eikä sormia ristiin tällä kertaa.

Olen myös alkanut tehdä kaiken kaikkialla kuin en enää ikinä palaisi sinne. Pidän kotini järjestyksessä, poistan selaushistoriat ja kaiken kaikilta koneilta joka käyttökerran jälkeen, tyhjennän kännykkäni muistista viestejä ja kun vaan väsymykseltäni kykenen yritän muistaa mahdollisimman montaa ystävää joka päivä. En edes ajatellut sitä alkuun, tuntuivat vain hyviltä kannattavilta asioilta. Raskasta, turhaa, ylimääräistä, mutta entä jos?

Nälkä ei ole ollut pariin päivään, mutta on tuntunut etten pysy edes hereillä jos en saa energiaa elämiseen. Kammottavaa. Ylihuomenna en aloita jaksamista, mutta toivottavasti pystyn lopettamaan syömisen.

En edes muista millaista oli, kun päivät eivät olleet selviytymistä.