En ole kaikista vahvin, mutta ei minun tarvitsekaan

Melkein itkin aamulla, kun olo ei ollut niin kamala. Olen edelleen väsynyt, mutta jotenkin olo on parempi. Eläminen ei ole kuolemista joka hetki. Voin sanoa että olen jo tähän mennessä tänään hymyillyt aidosti monen monta kertaa. Onneksi elämässäni on niin monta ihanaa ihmistä, jotka pienillä teoillaan pystyvät saamaan mielen paremmaksi. Kiitos teillekin kaikille, jotka jaksatte välillä piristää kommenteillanne. Pienikin ajatus on joskus niin tärkeä. Onneksi en ole yksin tässä maailmassa, vaikka välillä siltä tuntuukin.

Pienenä pahoitin aina mieleni, kun äitini sanoi ettei kalla voi olla lempikukkani. "Sehän on hautajaiskukka, kuoleman kukka!". Oikeastikin mietin usein, että onko minussa vikaa kun pidin siitä kukasta. Tai siis pidän vieläkin, siinä on jotain niin siroa ja kaunista, valkoinen on niin kaunis väri. Tosin nykyään äitini vasta kurtistaakin kulmiaan, kun mustat kallat ja ruusut ovat mielestäni kaikkein upeimpia kukkia.
Kävelin aamulla kukkakaupan ohi, jossa oli myynnissä kalloja, kirkkaan keltaisia. Jostain syystä asia hymyilytti paljon. Kaikesta voi tulla kaikkea, kuolemastakin elämää. Ojensin myyjätädille lompakostani kylmiä kolikoita ja kävelin kirkkaan keltaisen kallan kanssa töihin hymyillen kuin kevätaurinko.

Hiukset harjaamatta ja takussa, paita rypyssä ja kynnet lohkeilevat. Mutta, olen ainakin hetken taas oma hymyilevä itseni ja se tuntuu paremmalta kuin mikään.

Tänään ei sittenkään ole mitään ikävää velvollisuutta. Menen töiden jälkeen kotiin nauttimaan pienistä asioista, teestä ja romaanista, enkä edes yritä pakottaa itseäni mihinkään. Aikaisin nukkumaan, koska hyvin mahdollisesti uskallan jo huomenna treenaamaan.

Foodplan for today:

Lounas: kanamozzarellasalaatti

Iltapäivällä: Kasvissosekeitto + raejuustoa

Hela dagen: coffee and tea off limits