My reasons for this self-destruction

Jos olen elämästä jotain oppinut, niin on aina helpompaa esittää kysymyksiä kuin vastauksia. Kysymykset voi myös väistää vastakysymyksellä. Silence on lisänä varsin toimiva keino.

Jos jo muutaman kerran olenkin törmännyt kysymykseen, miksi?, niin oletan niitä tulevan lisää. Siksipä vastaan syihini tämän yhden kerran.

Seuraavat rivit kertovat vain yksittäisestä ajanjaksosta elämässäni, mutta ne kertovat aika paljon kaikesta.

2006 kärsin sairauteni (siis en syömäongelmasairaudesta) siihen asti pahimmasta vaiheesta. Sairaslomalla olin 1,5kk, käytännössä joko sairaalassa tai kotona, muualla en käynyt kertaakaan. (okei, ehkä pari kertaa apteekissa kun oli aivan pakko). Kun kerroin lääkkeiden lihottavasta vaikutuksesta, voin luvata etten liioitellut. Kyllä, vaaka näytti koko rumban jälkeen 14kg enemmän. 48kg -> 62kg. Olin niin sekaisin asiasta, etten osannut reagoida siihen muuten kuin tunteettomuudella. Voimat olivat liian lopussa, jotta olisin jaksanut heti alkaa pudottaa sitä yli kymmentä kiloa. Epätoivo oli ainoastaan lamaannuttavaa.

Töihin palattuani tapasin tulevan poikaystäväni. Meillä synkkasi monellakin tasolla, enimmäkseen huumorintaju kohtasi. Kaikki kauniiksi ylistäminen ja ulkoisten piirteiden mainitseminen tuntui lähinnä vastenmieliseltä enkä halunnut kuunnella sitä, mutta en uskonut hänen nyt varsinaisesti inhoavan niitä. Mies on mies, tissit oli sentään silloin vielä isommat! Kaikki oli mallillaan. Töissä meni hyvin, työporukka oli mahtava, minulla oli ihania ystäviä, harrastuksia ja poikaystävä joka olisi vaikka kuollut puolestani. Kaikki tuntui olevan niin kuin pitää, minulla oli kaikkea mitä halusin. Kaikki hyväksyivät minut sellaisena kuin olin, ja yritin sitä ensimmäistä kertaa kunnolla itsekin. Se ei ollut niin helppoa.

Ahdisti. Tauotta. Alkuun en ymmärtänyt sitä itsekään, mikään ei vain huvittanut. Jonkin ajan jälkeen en töitä lukuunottamatta poistunut asunnosta kuin pari kertaa viikossa. Feidasin ystäviäni ja poikaystävääni aika surutta, vetosin väsymykseen tai keksin jonkun valheen. Olo oli kamala. Poikaystävälläni oli kröhöm! hivenen vaikeuksia seksissä, jonka senkin vedin äkkiä itsestäni johtuvaksi. En suostunut enää olemaan missään vähemmissä vaatteissa hänen seurassaan tai edes nukkumaan samassa sängyssä. Vetosin aina ties mihin ihme syyhyn, en vain kyennyt. Poikaystäväni myös rakasti ravintoloissa käymistä, mutta kuten voitte arvata, vilustuin aina yllättäen ennen tätä hetkeä. Hän kävi myös paljon juhlissa, joihin yritti pyytää "edustusvaimoksi", mutta en mennyt ikinä. En tällaisena.

Tuntui etten kyennyt mihinkään. Ei ollut mitään syytä ahdistukseen, tai en nähnyt sitä syytä. Tasaisin väliajoin totesin, että on pakko alkaa laihduttaa, mutta poikaystäväni mielestä se oli turhaa. Sen sijaan hän parhaimpansa mukaan yritti torpedoida laihdutustani kuskaamalla kämppään Ben&Jerrys jäätelöä, suklaata ja kaikkea mahdollista. Kun en olisi halunnut, alkoi syyllistäminen. Tavallaan hän tiesi syömisongelmistani ennen seurustelua, mutta en tiedä kuinka todesta niitä otti. Oliko kyse huolesta, sairaalloisesta läskin ihannoimisesta ja mun lihottamisesta, vai oliko kaikki täysin mielikuvitukseni tuotetta.

Lopulta jätin poikaystäväni vuoden seurustelun jälkeen. Jälkikäteen mietittynä ja edellisiäkin kappaleita lukeneena ihmettelen, miten se jatkui niinkin kauan. Katkera en tosin ole mistään.

Eron jälkeen pudotin tuon 10kg muutamassa kuukaudessa ja ahdistus loppui hetkeksi. Tuntui vapauttavalta olla vihaamatta itseään. En vieläkään pitänyt itsestäni, mutta pystyin katsomaan itseäni peilistä itkemättä. Tapasin myöhemmin seuraavan poikaystäväni, eivätkä kehut tuntuneet enää niin vastenmielisiltä ja muutenkin olo oli sata tuhatta kertaa parempi. (enkä nyt siis tarkoita itserakkaasti että minua palvottiin koko ajan, mutta tiedätte miehet, niille tuollainen höpönlöpö on avain...no, tiedätte mihin:D)

Kaikki tämä aika sen jälkeen. Siitäkin pojasta olen jo eronnut ja paljon on tapahtunut. Yksi asia ei ole muuttunut. Olen yrittänyt kestää ulkomuotoani, pääosin huonolla menestyksellä. Paino on ollut aika pitkälti koko ajan 47kg-52kg välissä. Hassuinta on, ettei peilikuva muutu mihinkään tuossa kohtaa. En muutu mielestäni hoikemmaksi vaikka kiloja lähtisikin. Tunnen ainoastaan vaatteiden puristusta ja tursuamista, painokiloista riippumatta. Joskus saatan olla satavarma lihonneeni kiloja, kunnes vaaka kertoo painon pysyneen tismalleen samana. Se tunne riittää. Se kun vatsa tursuaa yli housunvyötärön, reidet leviävät tuolille, allit roikkuvat ja kainaloista pursuu ihraa. Järki ei kerro enää mitään, kun NÄEN ja TUNNEN sen kaiken ylimääräisen. Ahdistus kuristaa niin paljon että itkisin jos voisin, silmissä alkaa sumentua. Joka kerta kun tunnen niin. Usein monta kertaa päivässä, joskus harvemmin. Vuosien ajan.

Pähkinän kuoressa:

Siksi, että käsi sydämellä voin sanoa, että mieluummin ampuisin itseni hetkeäkään miettimättä, kun palaisin päiväksikään esim. vuoteen 2006.

Siksi, että en kestä sitä (/tätä)

Siksi, että itseni hyväksyminen on minulle mahdotonta. Shit, kyllä nyt tämä vuosien yrittäminen saa olla riittävästi.

Siksi, että ainoa ja viimeinen toivoni on, että kohdassa 45kg jokin muuttuu. Mikä tahansa.

Koska pahansuovat ihmiset jo pilkallisesti miettivät, että "Hahaa naiivi tyttö, minkä kuvittelet muuttuvan?", niin voin jo vastata etten edes luota siihen että mikään muuttuu. Mutta silloin tiedän, ja se on jo paljon enemmän kuin nyt. Toivon, että vähän pienempänä ymmärrän jotain. Mitä sen jälkeen, jos mikään ei muutukaan? Joko hyväksyn, että asia on korvieni välissä, tai ehkä alan pitää itsestäni. Tai jos yhä vihaan itseäni, jatkan elämääni kuin tähänkin asti. Yrittäen kestää itseäni vaihtelevalla menestyksellä, mahdollisesti joku päivä (vuosien päästä?) tapan itseni kun väsyn tarpeeksi. Tai sitten en, sitäkään en tiedä, vielä. Ehkä haen joku päivä apua, tosin ensin pitäisi tietää mihin sitä apua hakee. Sen jälkeen alan miettiä, myönnänkö ikinä edes tuntemattomalle ihmiselle, että olen tällainen.

Mutta tuo edellinen kappale oli jo askel asioiden edelle, lähinnä teoria. Otetaan ensin ne askeleet ennen tuota!

Kiitos♥ jos luit tähän asti, alla päivän varsinainen postaus.

Better day came, smile?

Töissä ei ole yhtään niin kamalaa kun pelkäsin. Työkaverit ovat kaikki kannustavia, kyselevät vointia ja vannottavat ottamaan rauhallisesti. Hyväntuulisuus tarttuu ja itsekin hymyilen. En väkinäisesti vaan aidosti, koska tänään ei satu mihinkään eikä ole huono olo, pää ei ole sekaisin kaikista mahdollisista napeista.

Ihmeellistä, miten onnellinen voi olla pelkästä kivuttomuudesta ja muiden lämpimistä sanoista.

Ilo on varmuudella yksi maailman ihmeellisimmistä asioista!

Eilen piristyin iltapäivästä ja lähdin salille. Illalla kävin lisäksi lenkillä, joskaan en kovin raskaalla. Ja söin! Kammottavaa. Banaanin ja viinirypäleitä. Urheilujen jälkeen kasvissosekeittoa ja 200g raejuustoa. Kammottavaa ei ole muu kuin se, että petin jälleen itseni. Tänään syön sosekeiton. Ehkä myös raejuustoa jos käyn lenkillä. ahdistus!

Dead but somehow breathing

Koko elimistö aivan sekaisin. Rakas kroppani, pitääkö sun paskiaisen aina suojautua maailman pahuudelta ruoan avulla??? Mikä selitys se on olevinaan, että luolamiehet oli koko ajan kuolemassa nälkään ja kaikki suuhun mitä löytyy, HÄ? Mikä selitys se yleensäkään on mihinkään, että tarvitset jotain? Nyt siitä maksetaan, koko viikonlopun porsastelusta, vatsa on vieläkin kipeä ja olo huono. Luulen että päästäni kuuluu kohta enää "ding dong viuh viuh". I'm losing it.

Huomenna pitäisi mennä duuniin, hymyillä ja olla pirteä. Hommia on rästissä niin paljon, että itkettää jo valmiiksi. Olisin saanut sairaslomaa loppuviikon, mutta pari päivää poissaoloa oli jo aivan liikaa. Töitäni ei kukaan muu pysty hoitamaan, eivätkä ne tee itse itseään. Vastuu. Joskus tuntuu, etten ole valmis aikuiseksi ja vastuuseen. Silloin kun ei yhtään jaksaisi ja on vain pakko. Breakpointin partaalla näen usein kauhukuvia, joissa istun duunin lattialla ja itken hysteerisesti. Juorut liikkuvat ja olen loppuelämäni työtön ja rahaton ja asun veneen alla.

Tänään en syö mitään. En lihottavia ja väsyttäviä lääkkeitäni enkä ruokaa. Hahaa ! siitä saatte ilkeät sairaalan tädit, enpäs syö kotona!  Millaiset ihmiset yleensäkään menevät sairaanhoitoalalle, kun joillain empatian pieninkin esittäminen on mahdottomuus. "Syömishäiriöisten osasto on sitten ihan muualla, täällä meillä on parempaakin tekemistä kun vahtia potilaiden ruokailua. Sinun kiukuttelusi vie aikaa ja muilta henkiä!". *Flush* posket punaisiksi, häpesin niin paljon että halusin kuolla. Viereisellä sängyllä vanha setä katsoi oudoksuen. Anteeksi, on vain vähän huono olo.

Onneksi nyt vatsa on jo *niin* kipeä, etten edes pysty syömään. Ylemmät voimat, kiitos. Lääkkeet vaihtuivat niihin, jotka vievät nälkää. Pettymys viimeisimmän "dieetin" keskeytymisestä on suuri, häpeä vielä suurempi. Mieliala alkaa silti vähän kohota, kyllä tästä päivästä selvitään. Vihreää teetä, viltti ja lepoa. Jos olo paranee tarpeeksi, ruoskin itseni illalla lenkille. Saldo muuttuu vielä plussasta miinukseen, lupaan!

I wish I could stop feeling these things

Pääsin aamulla kotiin. Johan siellä tuli perjantaista asti vietettyä aikaa. En ollut sairaalassa tämän syömisjutun takia, vaan eräs harvinaisempi sairaus on osa elämääni ja tulee silloin tällöin vahvemmin esiin. En halua kertoa mikä, koska pelkään jonkun tunnistavan henkilön näiden tekstien takana. Enkä halua myöntää kenellekään olevani tällainen.

I'm too ashamed of

what and who I am.

Lääkitys on sellainen joka vie voimat, väsyttää ja lihottaa. Hyi. Olo on turvonnut kuin vedessä viikon lojuneella virtahepolla. Olen väsynyt, taas kerran. Onneksi tällaista on harvoin, että joudun sairaalaan asti. Yleensä olo on ihan hyvä, eikä sairautta edes huomaa.

Omalääkärini taitaa myös epäillä että olen jonkin sortin nisti, kun joudun uusimaan reseptejäni niin usein. En pysty myöntämään, että välillä kaadan kaikki lääkkeeni viemäristä alas, koska pelkään että alamäessä vedän ne omasta kurkustani alas.

Nyt yritän olla hetken tuntematta mitään ja katsoa huomenna kohti valoa. Unilääkkeitä yks kaks. En kestä jäädä tänne, sisälle ajatuksieni kanssa, ne ei ole mulle tai kenellekään hyväksi. En edes muista, koska viimeksi suo on ollut näin syvä ja raskas kulkea. Tiedän vain että pois on päästävä.

Huominen, oletko parempi jos pyydän?

Ps. Huomenna pakko hankkia patterit tuohon vaakaan. Vaikka se sattuu, I need to know

@hospital

Tällä hetkellä sairaalassa eikä mikään etene mihinkään. Kirjoitan huomenna ehkä tarkempaa selitystä, jos pystyn.

Levenen täällä. Vittuunnun ja levenen. Inhoan pullukoita sairaalan tätejä, jotka ei ymmärrä etten halua olla niin kuin ne.

Yritän silti olla ja totella, jotta pääsen helpommalla. Jotta pääsen pian pois.

Jatkakaa kaikki muut silti yrittämistä ja onnistumista, haleja ja tsemppiä teille!

All I can feel is hunger

Toinen dieettipäivä takana. Söin vain ravintolassa, mutta lisäksi tuli muutamasta kahvikupista maidon energia-arvot, tuskin kuitenkaan mainittavan suuria määriä. Onneksi myös kävin tarkistamassa raflan nettisivut ennen iltaa ja kiitos luojan siellä oli ravintoarvotaulukko! (Miksei kaikkialla voi olla?) Alkuruoaksi vihersalaattia ja pääruoaksi jonkin sortin munakoisovuoka. Taulukon mukaan kaloreita tulisi noista yhteensä 478kcal, mutta koska jätin osan syömättä, mm. salaatin mukana tulleen yrttileivän, luotan saldon olevan alempi. Jälkiruoaksi kahvi.

Tavallaan olen tyytyväinen. Jollain järjellä ajattelen, ettei ravintolaillan ystävien kanssa tulisi olla tuollainen, stressiä vihersalaatin kaloreista, mutta samalla en voi olla iloitsematta siitä, että pystyin taistelemaan vastaan kiusausten edessä. Onko sairasta sanoa tässä kohtaa, että olen ylpeä itsestäni? Niin kai.

Kolmas päivä alkaa jo tuntua. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin ruokaa, päätä särkee ja on kylmä. Vähäinen ruokamäärä tuntuu harvinaisen paljon itsensä kiduttamiselta, koska menkat ovat alkamassa. Sitä ennen olen aina tauotta nälkäinen, mutta kokemuksella tiedän myös, ettei syöminen edes poista sitä pohjatonta nälkää. Luulen että jos tästä selviän, selviän mistä vaan. Ja kello on vasta vähän yli 9, voi olla että kuolen.

Fatties are always hungry, that's why they are fat.

Sallittu määrä on siis 500. Nyt on vain jaksettava. Päässä jyskyttää pelko, etten pysty lopettamaan syömistä jos aloitan sen. Toivottavasti keksin jotain tarpeeksi pahaa ruokaa tälle päivälle, ettei sitä edes tee mieli enempää. Something with protein, koska tänään pitää jaksaa treenata.

Välillä mietin, miksi teen näin itselleni.

1. dieettipäivä takana

Eilinen nestepaastopäivä meni ihan hyvin. Yleensäkään ei ole vaikeaa olla yhtä päivää syömättä, vaan sen syömisen jatkaminen kohtuudella sen paaston jälkeen. Onneksi tänään olen menossa syömään ystävieni kanssa, sellaisten kauniiden ja laihojen, joiden edessä ei tee mieli sikailla. Kohteena on ranskalainen ravintola, joten onneksi annoskootkaan eivät päätä huimaa. Paljon vettä ja ei jälkiruokaa, ehkä selviän tuosta sillä 600lla, pakko! Toivottavasti itsekuri kestää vielä kotiintulon jälkeen, sitä pelkään ehkä eniten. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun lyhyenkin syömättömyyden jälkeen löydän itseni keskellä yötä ahtamassa mahaani mitä tahansa kaurapuurosta jugurttiin ja purkkijäätelöön.

Tuntuu typerältä kirjoittaa tällaista. Paastoja ja kalorien laskentaa. Tunnen itseni lapselliseksi, typeräksi, heikoksi idiootiksi. Ehkä todellisuudessa olen juuri sellainen? Kirjoitan mitä ajattelen, mutta haluaisin pääni sisältä löytyvän jotain muuta. Etten todellisuudessa olisi ahne sika joka joutuu suurinpiirtein sitomaan itsensä tuoliin jotta pysyy erossa jääkaapista. Että olisin sellainen parempi ihminen, jolle se ei ole niin vaikeeta. Kamalaa tajuta, että on kaikkea mitä ei haluaisi olla.

+ FAT

Seven Days

Söin eilen. Huikeasti liikaa. Ahdistaa kun nyt on sellainen "vaihe" etten vain osaa. En osaa sulkea suutani, eivätkä kädet jätä kauhomatta sitä ruokaa kurkkuuni. Jokin ylempi voima sentään pelasti mielenterveyteni, kun aamulla vaaka näytti tyhjää riviä. Patterit loppu (tai sitten päälle astunut massa hajoitti sen, buah!).

Mutta ! Olen epäonnistunut ennenkin. Olen myös noussut sen jälkeisestä itsesäälistä ennenkin. Ikinä en ole lopullisesti luovuttanut. En luovuta, en suostu. Jääkaappi on tyhjä. Tein itselleni viikkohaasteen, joka näyttää seuraavanlaiselta:

Tiistai (tänään): nestepaasto
Keskiviikko: max 600
Torstai: max 500
Perjantai: nestepaasto
Lauantai: max 200
Sunnuntai: nestepaasto
Maanantai: max 500

Tänään kahvia, pepsi maxia ja vettä. Olen aina ollut superhuono onnistumaan tällaisissa, mutta ehkä viikon kykenisin pitämään heikon itsekurini ruodussa. Viikko, vain 7 päivää, et nyt voi olla sellainen alituiseen epäonnistuva ihmisperse. Sunkin on pakko pystyä joskus johonkin!


Ps. näin jälkikäteen ainakin tuli otsikosta mieleen Ring -elokuvat, mutta kaivossa ryytynyttä likakasaa toki tällä hetkellä muistutankin.

Though no one cares, I don't understand how she dares

Ihmiset ympärillä eivät muusta puhukaan kuin laihdutuksesta. Sama juttu joka syksy ja alkuvuosi. En tiedä onko hassua, etten siviilissä jaksa asiasta keskustella. Oikeastaan se lähinnä ahdistaa ja oikein urakalla. Mulla ei myöskään ole oikeutta varsinaisesti osallistua keskusteluun tai sanoa mielipidettäni, koska en ole ylipainoinen. Kaikki odottavat mun lohduttavan heitä, ethän sä nyt mikään iso ole, ei ole tarvetta laihduttaa, höpöhöpö mitään ole lihava. Ei ole kyse siitä, etten olisi sitä mieltä, en vain jaksa toistella koko ajan samoja lauseita.

Olen ystäväni kanssa kaupungilla. Ystävä: "Mua on oikeesti pyörryttänyt koko päivän kun en ole syönyt yhtään mitään, mutta ei auta kun kesäkilot on nyt pudotettava!". Ystäväni on hoikka ja kaunis, ja se "makkaroiden" puristelu olisi lähinnä huvittavaa, ellei tätä tapahtuisi joka ikinen päivä eikä se saisi oloani joka kerta turvonneeksi ja rumaksi. En jaksaisi siis sanoa mitään. Luulisi kaikkien, varsinkin päälle parikymppisten tietävän, ettei tuo ole tervettä tai fiksua. Välillä mietin ilkeästi, että haluavat vain huomiota ja toisteluja siitä, kuinka kauniita ja hoikkia he tosiasiassa ovat. En kehtaa ikinä kommentoida painoani tai syömisiäni kenenkään kuullen, koska en edes halua että muut kiinnittävät huomiota siihen.

Miten sanoisin ystävälle, että itse en uskalla edes katsoa peileihin, koska en kestä näkymän aiheuttamaa itsevihaa? Olenhan kuitenkin täysin normaali, erinomaisen itsetunnon omaava ns. "aikuinen" nainen. Urheilen ja olen pirteä, tiedän oman arvoni.

48,4kg. En vain tajua tätä, pitää yrittää enemmän.

Probably we all know that we are weird

Kaikki "me" tiedämme, mistä on kyse kun joku on aina syönyt juuri äskettäin. Ei juuri nyt tarvitse mitään. Ei kiitos. Ehtii syödä vähän myöhemmin, on menossa illalliselle sen ja sen kanssa. Valitsee aina sen kevyimmän vaihtoehdon. Moni osaa lukea paketista "light", mutta joskus ruokakaupassa pysähdyn tarkkailemaan, kuinka moni ottaa kevyintä, kuin huomaamatta ruoista joissa ei lue kaloreita tai ettei edes lue niitä kun tietää ne ulkoa. Hedelmä- ja vihanneshyllyiltä tarttuvat ne kurkut ja salaatit ja omenat, banaanit ja avokadot kierretään kaukaa. Leipähyllyltä maksimissaan hapankorppua ja karkkiosaston läpi ei edes kuljeta. Ellen itse olisi viettänyt elämässäni tuhansia tunteja miettien eri ruokien ravintoarvoja, en varmaan kiinnittäisi tuollaiseen edes mitään huomiota. Mutta minä tiedän. Koska teen itsekin niin.

Joskus kaupassa katseet kohtaavat tällaisen ihmisen kanssa. Molempien ruokakorissa on samantapaisia ruokia. Toinen hymyilee. Minä hymyilen takaisin ja yrittän piilottaa omista silmistäni kaiken. Minä tiedän, ja hän tietää että tiedän. Myös hän tietää minusta enemmän kuin haluaisin. Kyllä "omituinen" ihmisen toisen tunnistaa, valitettavasti. Jos myöntäisin eräälle ystävälleni, että tiedän, niin hän tietäisi myös miksi tiedän. Siksi en uskalla sanoa mitään.

Jäin miettimään omia omituisia syömätapojani, kuten sitä, että tosiasiassa en ikinä syö mitään kokonaan. Kaikesta on pakko jättää aina jotain, vaikka pienikin pala. Vaikka olisi kyse vihersalaatista, niin jätän aina osan syömättä. Vaikka mikään annoksessa ei lihottaisi, niin en vaan voi syödä sitä kokonaan. Omituisia tapoja on ollut aiemmin enemmänkin, mutta onneksi olen päässyt muun muassa proteiinikammostani eroon. Silloin pelkäsin, että lihakseni kasvavat multionaalisesti jokaisesta proteiinipitoisesta ruoasta. Hyvästi kaikki liha- ja maitotuotteet. Pitkään aikaan en syönyt myöskään esimerkiksi avokadoa, mitään hedelmiä tai viljatuotteista edes puuroa. Hulluuden multihuipentumaksi korvasin energiavajetta puhtaalla sokerilla (siis jollain herkulla) kun alkoi heikottaa. Älykästä eikö? Okei to be honest, tuota teen epätoivoisten syömättömyysyritysteni takia nykyäänkin. Olen sentään päässyt yli ajasta, kun poistin väsymystä lähinnä alkoholilla ja lääkkeillä.

No ollakseni todella rehellinen, sitäkin teen välillä vieläkin.

Jotain tapoja on jäänyt pysyvästi. Esimerkiksi leipää en syö juuri yhtään edelleenkään, en ikinä ainakaan vaaleaa leipää. Ruokavaliostani ovat myös kokonaan jääneet muut viljatuotteet, perunat ja pastat. Rasvat ja levitteet ovat tarpeettomia, kun päivän ruokani on aina jotain kylmiltään jotain säilöttyä, tai maksimissaan keittoa. Pikanuudelit olivat ennen mitä suurin paheeni, nyt en ole syönyt niitä kuukausiin vaikka niitä on keittiön kaapissa. Jugurtti ja murot ovat täysi no no, niitä en tosin ikinä ole oppinut kuluttamaankaan, koska en ikinä syö aamiaista. Maitoa ja mehua juon joskus, ehkä lasin kerran kahdessa kuukaudessa. Juotavat kalorit ovat kaikista pahimpia, taistelen yhä edelleen morkkista vastaan kun juon kahvini maidon kanssa. Onneksi viinissä ei ole yhtään kaloreita, ha! Onneksi tämäkin tulee nyt loppumaan.

Juurikin edellisten esimerkkien takia pidän tällaisia syömäongelmia mielenterveydellisinä ongelmina. Monesti saatan olla täysin tietoinen ajatusteni järjettömyydesta, ettei tomaatti lihota, mutta kun kurkkukin on vihannes eikä yhtään niin energiapitoinen! Järki sanoo yhtä, toiminta on täysin toista. Ruokakaupassa päätä alkaa aina särkeä, kun laskukone menee sekaisin eri grammamäärien, kaloreiden, proteiinien kuitujen ja sokereiden yhtälöissä. Mikä on sitä kaikkein parasta, missä on eniten hyvää ja vähiten pahaa? Entä suhteessa johonkin?

Inhoan koko ruokaostoksilla käymistä kaiken kaikkiaankin. Suunnittelen ostokset aina etukäteen ja suunnilleen juoksen läpi kaupan. Jos katse harhaantuu johonkin, mitä tekisi mieli, saatan seistä kyseisen hyllyn edessä vartin miettimässä tätä tapahtumaa. Tai apua, jos just se joku *mun* merkki/laatu on loppu. Hädissäni kyselen kaupan tädeiltä, koska on tulossa lisää. Muut vaihtoehdot? Otanko, enkö, mitä noista otan, miksi otan, olenko nyt varma, haluaisinko mieluummin jotain muuta, miksi yleensäkään jo mietin mitä haluan enkä mitä tarvitsen? Jos otan tuota, mitä sitten illalla, korvaako joku lenkki tämän, olenko vielä varma? Pitäisikö käydä ensin kotona ja tulla takaisin jos vielä myöhemminkin haluan? --- Välillä ajatus ei kulje mihinkään, seison vain ja tuijotan. Joskus muut kaupassa olevat selvästi ihmettelevät tätä.

Rehellisesti sanottuna, jos todella uskoisin, että voin joskus päästä irti noista tavoista ja ajatuksista, niin tekisin kaikkeni. Ja rehellisesti sanottuna, en vain usko että niin käy. En tiedä kuinka sairasta on lohduttautua sillä, etten ole ainoa. Ei tätä kenellekään toivo.

Minusta tulee vielä ehjä

Torstai toivoa täynnä, ja pah. Eilen olin niin breakpointin partaalla, etten voinut muuta kuin lukittautua yksin kotiin koko illaksi. Olin jo ystäväni pihassa (piti mennä kahville) mutta en kyennyt nousemaan autosta. En jaksanut. Päässä pyöri vain "mä en jaksa. En jaksa, en nyt. En mitään". Soitin ystävälleni etten tule, ja hän onneksi ymmärsi itkun partaalla olevasta soperruksestani, että olen tosiaan väsynyt. Huolestui ja varmisti, että pääsen kotiin ja menen lepäämään. Kiitos♥

Kotiin päästyäni söin kunnon ruokaa katsoen samalla leffaa telkkarista. Aivot narikkaan ja aikaisin nukkumaan. Ai että ahdistiko ruoka? No tottakai. Ei siitä eroon pääse kokonaan vaikka kuinka yrittäisi, mutta kun on tarpeeksi väsynyt, on vain pakko laittaa oma hyvinvointi kaiken edelle. Onneksi nukahdin totaaliväsymyksestä aika pian, muuten olisi voinut tulla itku siitäkin harmista.

Ja kyllä, tänään on parempi päivä. On perjantai, olo on kerrankin levännyt ja illalla on tiedossa kivaa ohjelmaa, ilman alkoholia onneksi. Eilisen syömisen takia ei ole tänään niin nälkä, silti olen syönyt jo puolikkaan nektariinin. Damn me. Syön lisäksi jotain iltapäivällä ennen illan menoja ettei tule huono olo ja sorruttua johonkin järkyttävään. Onneksi iltaohjelmaan kuuluu urheilua, uskon että saan kuitattua osan viimepäivien supersafkanmättömässäysällötysporsastelusta. On se sieltä jo imeytynyt ympäri tätä turvonnutta ruumista, mutta kyllä se sieltä myös lähtee. Pakko! Liikuntaa ja kivoja juttuja koko viikonloppu, love it.

Ihanaa perjantaita ja paljon haleja jokaiselle 8 lukijalleni, yrittäkää nauttia elämästä niinkuin voitte♥

ps. 48,5

Have you ever questioned yourself?

Aina välillä tulee kalenterissa eteen jokin rajapyykki. Päivämäärä, jolloin joskus jotain tapahtui. Silloin pysähtyy miettimään elämänsä menneitä tapahtumia. Olen ehtinyt elää ja ajatella, rationaalisesti ja täysin mielenvikaisesti. Silloin tällöin olen kulkenut suoraan, useinmiten kuitenkin viiden mutkan kauttaa metsään.

Olen myös tehnyt omituisia asioita. Asioita, joiden tiedän olevan pahasta, väärin, niin muita kuin itseäni kohtaan, ja tehnyt ne silti. Hymyillen, nauraen, itkien, huutaen.. Tehnyt kuitenkin. Elämä on kuin liukuhihna, sen liukuessa eteenpäin hulluuden maailmankaikkeudessa voi hyvin matkalla potkaista ystäviä, tuttavia, tuntemattomia, arvokkaita ja arvottomia esineitä, toki itseään siinä päälläkin.

Rutiininomaisesti laskeskelen päässäni kaloreita, mietin ravintoarvoja, hymähdän hämmästyksestä, jos jossain onkin vähemmän kaloreita kun olen luullut. Ja vastavuoroisesti kauhusta, jos jokin tässä elämässä onkin huijannut väärällä tiedolla.

Siis huom jokin huijasi minua, en itse lukenut/päätellyt väärin tai napannut tiedonmurusia väärästä /epäluotettavasta kohteesta. Minulle ja epäuskoisuudelleni kaikki on kusetusta, skoijausta, humpuukkia paskaa, osia suuremmasta valheiden ketjusta, jota jotkut kutsuvat elämäksi. Minä kutsun sitä salaliitoksi minua itseäni vastaan.

Itkettää olla näin itsekeskeinen.

Riveistä silmiini paistaa totuus; uskon aina väärällä hetkellä. En kyseenalaista totuutta silloin, kun pitäisi. Oikea vastaus ei ole se, ettei pidä uskoa mihinkään, vaan että pitäisi yrittää tiukemmin, realistisemmin tarkastella tiedon lähteitä.

Pessimisti ei pety, mutta realisti saattaisi joskus nähdä pilkahduksen valoakin. Meaning to lose some weight, stop eating u fattie.


58,7kg. Vähemmän kuin luulin, pieni sinivalaan kokoinen kivi putosi sydämeltä. Ehkä yritän olla ottamatta asioita niin raskaasti. Ehkä tällainen pieni takapakki ei haittaa, ehkä.

Some day, some way I'm gonna make it

En uskaltanyt vielä tänäkään aamuna selvittää painoani. Eilinen meni jo ihan ok, vaikkakin ostin ruisleipää kaupasta pitkästä aikaa. En yleensä stressaa leivän syöntiäni, koska sitä menee noin 4viipaletta kuukaudessa. Kaikki 4 tietysti kerralla eilen... Tänään söin lounaaksi kanasalaattia ja illalla ehkä omenan. En tiedä mikä tämä lounasvillitys nyt on, enhän mä ole lounasta tarvinnut aiemminkaan? Tästä pitää opetella pois. Heti huomenna.

Vähän parempi olo kuin eilen muutenkin. Krooninen väsymys on mukana, obviously, mutta kyllä tästä selvitään. Iltapäivällä salille ja siitä kotiin ja rentoutumaan, kyllä tästä vielä hyvä päivä tulee! Lenkillekin pitäisi mennä, mutta luulen että menee huomiseen. Torstaina jälleen sali, perjantaina lenkki, lauantaina lenkki + sali ja sunnuntaina sali. Pakko saada taas treenauksesta ote, muutoin kaikki paikat alkaa roikkua vielä pahemmin kuin ennen!

Turha postaus, I'm sorry. Toivottavasti kaikilla muilla kauniimmilla menee paremmin!♥

Foggy thoughts after gloomy nights

Tällä hetkellä olen liian väsynyt ollakseni syömättä. Kyllä se kiinnostaa. Kyllä turpoava vatsanseutu kiinnostaa, turpoavat ja löllyvät reidet ja koko kuvottava olemus. Nyt en vain jaksa.

Yritän todella uskoa, että kyllä mäkin olen jonkun hyvän arvoinen. Uskominen on vaikeaa, kun kaikki asiat ja ihmiset ympärillä osoittavat koko ajan toisin. Ovat töykeitä, tarkoituksellisesti jättävät kutsumatta mukaan.. He soittavat kyllä, kun heillä on vaikeaa. Tai haluavat seuraa ihan muuten vain. Ja tottakai menen, olenhan ystävä. Tekisin monen ihmisen puolesta vaikka mitä, antaisin kaikkeni mitä voin.

Kipein on se hetki, kun tiedän etteivät he vastaavassa tilanteessa tekisi mun puolesta samoja asioita.

Kun ymmärtää, että oma arvo on ainoastaan painonsa edestä paskaa.

Ne ajatukset tulevat aina välähdyksinä. Mieleen piirtyy kuva auto-onnettomuudesta, lääkkeistäni, välinpitämättömyydestä. Sinä hetkenä uskon juuri siihen, ettei mikään juurikaan muuttuisi. Ei se haittaa, en ole kenellekään velkaa ja kaikki ne vähänkin välittävät pääsevät kyllä yli.

Kaikille ei ole kaikki niin katettuna kuin mulle. On auto jolla ajaa päin seinää, laatikot niin täynnä vahvoja kipulääkkeitä ja unilääkkeitä että karhunkin niillä tainnuttaisi. En sit kuitenkaan uskalla.

Sitten havahdun, en mä vielä viime viikolla vihannut itseäni. Ehkä tää menee ohi.

Pelko tai masennus, sama se mulle.

taas kateissa kaaoksessa

Ihan kuin en tietäisi enää yhtään, mihin suuntaan juna on viemässä. En edes tiedä, mihin haluaisin sen kulkevan. Tiedän, että kaikkeen pystyy kun oikein haluaa, mutta mitä haluan? I have simply no idea.

En tiedä haluanko olla tikkulaiha, en vain halua olla näin paksu.

En oikeastaan halua olla heikko tai heiveröinen, mutta en myöskään silmiinpistävän lihaksikas.

Haluaisin..

 osata soittaa kitaraa (tän vielä toteutan!)

 voida hyvin, jaksaa ja olla energinen

olla se siro tyttö pitsimekossa 

 mennä tankotanssi -kurssille

uskaltaa luottaa 

käydä Pariisissa 

 juosta maraton

Pähkinänkuoressa tuntuu että haluan asioita, joita en voi saada. Ainakaan samanaikaisesti. Oikein mistään en haluaisi luopua. Miten voi luopua elämästään? Mutta miten elää, jos ei kestä itseään? Jos missään, millään tavalla missään hetkessä ei ole hyvä olla, kun näyttää kamalalta? Olenko pinnallinen, kun haluan näyttää kivalta? Onko se pinnallista, että lakkaan kynsiä, meikkaan, ostan mielestäni nättejä vaatteita, kun hymyilen? Haha, meitä on sit aika paljon.

Eilen söin paljon. Siis oikeesti paljon. Illalla vielä päivällä menneiden kanasalaatin ja nektariinin lisäksi LISÄÄ kanamozzarellasalaattia ja keitto. En uskaltanut käydä aamulla katsomassa painoani, olen varma että se on liikaa. En jaksa, en kestä, mä en halua nähdä niitä lukemia. Tänään paremmin, lupaan, huomenna en mitään jos vaaka on kamala aamulla!

Maanantaina tähän tulee tolkkua, maanantaina muhun tulee tolkkua. Ei, en aio porsastella ja laiskotella koko viikonloppua, mutta laadin sotasuunnitelman. Tai siis ihan minkä tahansa suunnitelman. Tai siis, yritän saada päässäni langat edes johonkin ojennukseen.

Don't think I deserve it.

Söin eilen hedelmiä aika paljon, viinirypäleitä muutama sata grammaa, pari nektariinia, omenan ja kaksi banaania. Paino nousi muutaman tasan 48 kiloon. Ahdistaa ja vituttaa, tiedän että kun syön normaalistikin niin vähän, että pienikin lisämäärä nostaa painoa heti. Pari päivää lisää niin puhutaan jo parista lisäkilosta. Tulee niin epätodellinen olo, että en saisi syödä mitään. En mä jaksa sillä "ei millään". Elimistö on vaan väsynyt, maha kipeä, mä haluaisin uskaltaa syödä jotain.

Syön kunnon ruokaa ehkä kerran kahdessa viikossa, silloin kun käyn vanhemmillani. Ruoka laitetaan joka kerta, eikä kieltäytyminen tulee kuuloonkaan, ellei ystäväni joudu auto-onnettomuuten tai jotain vastaavaa että on ns. heti pakko lähteä.. Tavallaan ihan hyvä, olen itsekin usein huolissani ruokani ravintosisällöistä. Tiedän ja ymmärrän, etteivät hedelmät, raejuusto ja vihannekset vie pitkälle. Kausittain tulee vaan aina uusia "EI" ruokia, joko siksi että niissä on rasvaa, sokereita tai jotain muuta epäterveellistä, tai siksi että ne vain ahdistavat. Tällä hetkellä esimerkiksi kaikki lihat ahdistavat. Minulla ei ole mitään periaatteita lihaa vastaan, ehkä kaikki hyvä ruoka tuntuu kielletyltä. Ei siitä kuulu nauttia, ainakaan liikaa. Rakastan juustoja, hävettää jopa myöntää se. Tuntuu, että olen vain ahne, kyllä ne muutkin pärjää.

Mutta syöminen on itsessäänkin niin kuvottavan näköistä, eikö?? Sit miehet(/tai muut) ihmettelee, miksi en tykkää syödä niiden edessä.

 
Sekavaa, anteeksi. Näihin pohdintoihin vain päädyin, kun tekisi mieli lounaaksi jotain kunnon ruokaa ja yritän nyt perustella ahneelle itselleni miksi ehkä voisin sitä syödä. Fuck these excuses. Mut kun mut kun! kanasalaattia vain? Järki sanoo mulle ettei nyt salaatti lihota, jokin ihan muu taas sanoo että mikään ei laihduta mitä suuhusi tunget. Syön aina iltaisin ja pelkään, etten pysty olemaan iltaa syömättä vaikka nyt syön jo päivällä. Plus oon syönyt jo yhden nektariinin.

Jos lupaan etten syö enää sen jälkeen? Nektariini ja salaatti. Kraah miksi tän pitää olla niin vaikeeta. Okei salilla extrapunnerrukset ja -vatsat ja -juoksu vielä päälle, lupaan! Welcome fat.

Time to lock the heart and turn OFF all the feelings

Pelkään liikaa. En vaan kestä tätä pelkoa. Sitä kaikkein kauheinta, että sydän särkyy. Pelkään jo ennakkoon, vaikka mitään vakavaa ei edes ole. Mutta yleensäkin tunnen, ja se käänsi pään sisällä kaiken kaaokseen.

En halua tuntea. Koska jos tunnen, tunnen kaiken pahankin.

Niin no, tämähän on se totuus.

Ja näinhän mä teen.

Ehkä hivenen naurattavat jo omat tekstinikin, huomaako että olen hieman ailahtelevainen luonne? Up and down and up again and down again. On and on and on. For ever and ever and ever. Pääsisin elämässä aivan varmasti helpommalla, jos en aina seuraisi joka ikistä mielenliikettä. Jos edes joskus istuisin alas ja rauhoittuisin ennen kuin tartun siihen puhelimeen, viinapulloon tai suklaaseen. Saattaa olla että muutan mieltäni Miehen suhteen. Voi olla, että myöhemmin v*tuttaa, mut hei meni jo!

Miksi olen näin fucked up?

Aloitan muun elämän hallinnasta. Tästä vartalosta ei pääse eroon niin helposti kuin ahdistavista ihmissuhteista, joten pakko tulla toimeen. Ja tämä lihahan tottelee kuria kun niin sanon!! Eilen kävin tosiaan salilla ja söin ne 2 nektariinia, 2 banaania ja 400g raejuustoa. Pää huutaa että helvetti minkä teit! Mutta meni jo, no can do vaikka tuo sokerin määrä harmittaakin. Äh, ei se kai niin kauheasti ollut. En tiedä. Tänään lupaan, että syön pari hedelmää ja se siitä, urheilemaan en ehdi en jaksa ei kiinnosta. Oon siis menossa ystävän kanssa kahville ja pelkään että suklaakakku loikkaa mun suuhun. Mun on pakko pitää puhuessakin käsi edessä.

We still have 

all the chances

to win this war.

Haleja kaikille!♥ Pärjätkää paremmin kuin allekirjoittanut ja tehkää parempia päätöksiä, olette kaiken onnen arvoisia♥

I miss my dreams

En oikein ikinä uskalla toivoa tai haaveilla. Kun kaikki menee putkeen, fiilis on hyvä ja elämä ihanaa, ei tarvita kuin pienin virheliike tai ihan vaan kohtalon kusema ja kaikki sortuu. Pettymys. Katkeruus. Jos jokin tekee sielusta tyhjän ja ihmisestä pelkän onton kuoren, se on katkeruus. Jotkut väittävät sitä kiivaasti realismiksi, mutta tosiasiassa sen on jotain pessimismiäkin pahempaa. Haavoja kaikkein syvimmällä sisimmässä, jotka eivät joillain umpeudu ikinä. Pettymyksiä elämästä, ystävistä, tärkeistä asioista. Haavoja niiltä hetkiltä, kun veitsi on lävistänyt sydämmen.

47,8kg. Eilen en syönyt mitään, tänään heti aamusta olikin pakko syödä pari nektariinia. Muutenkin olen menossa salille illalla, joten pitäisi yrittää uskaltaa syödä jotain muutakin. Pelkään vain, että en pysty vähään, tulee kuitenkin liikaa.

Haluaisin haaveilla. Yritän uskoa, että en ole sellainen ikuisesti epäonnistuva ihmisperse joka ei tee elämässään mitään oikein (Tai kaiken puolittain eikä mitään ikinä koskaan loppuun asti). Että en ole laiska, saamaton ja lihava. Jotain muuta. Edes jotain merkiksi siitä, että johonkin pystyn. Aion näyttää kaikille, jotka ovat ikinä sanoneet ettei musta ole mihinkään. Hitto vie tähän musta on!

Kaikkeen pystyy jos

oikein haluaa.

Yksi uneton yö

Joskus tulee öitä, jolloin on levoton olo. Usein ne yöt ovat juuri sellaisia kuin viime yö, tuuli on puuskainen ja ilma sateinen. Taivas pilvessä ja pimeää. Silloin on pakko päästä ulos. Joko katsomaan merta tai tähtiä.

Niin eilenkin hyppäsin autooni keskellä yötä ja ajoin meren rantaan. Istuin siellä polttamassa tupakkaa, kuunnellen ah niin apaattista musiikkia ja pohdin elämää. Ihmisiä ympärillä ja kaikkea diippiä shittiä. Välillä kaiken katkeruuden keskellä luulen ymmärtäväni jotain, vaikka tiedän jo silloin etten aamulla ymmärrä enää mitään. Kuitenkin siinä puuskaisen tuulen aiheuttamassa levottomassa aallokossa on jotain rauhoittavaa. Tuntuu että maailma tuntee jotain mun puolesta, kun en kykene itse kunnolla tuntemaan tai itkemään.

Aamulla herään seuranani ainoastaan se loputon väsymys.

Ei eniten väsymys johtuen huonosti nukutusta yöstä,

vaan siitä että joutuu elämään tämänkin päivän.

Kun tiedän ettei tämä lopu kuin vasta papin aameneen,

jos siihenkään.

Kun tiedän etten ikinä tule ymmärtämään elämää ja ihmisiä,
eikä ne mua.

48,4kg. Jos syön tänään mitään, en anna itselleni anteeksi. En vaan voi olla niin kuvottava.

My plan for today is to be...

vapaa ahdistuksesta

vapaa väsymyksestä

vapaa huolista

vapaa suruista

vapaa itsevihasta

Aamulla vaaka näytti 48,6. Pientä laskua sentään.

Eilen söin 200g raejuustoa, pienen banaanin ja kuluipa tuossa lasi valkkariakin.

Olin salilla puolitoista tuntia,

pyörällä 30min, lisäksi dippejä, leukoja, olkapäät, habat ja erilaiset kyykyt

+ tietty vatsalihaksista vinot, ylä- ja alavatsat

yms. 

Loppuverryttelynä toimi hölkkälenkki ulkona 6km.

On se alku?

Illalla ystäviä, viiniä ja mies, en halua enkä aio ahdistua!

Positive thinking, allright?

Toissapäivä oli mahtava. Jaksoin, tein, hymyilin jopa, sain asioita hoidettua. Eilinen meni myös hyvin, alkuun. Olin taas hyvällä tuulella, duunin jälkeen näin miehekettä, joka saa mut aina nauramaan holtittomasti, hymyilemään typerästi, rakastamaan jokaista minuuttia. Lähdin lopulta kohti kotia, ja matkalla radiosta tuli tuttu, surullinen kappale. Kaikilla taitaa olla "niitä" biisejä, jotka tuovat muistoja. Tai vaikkei edes niitä, niin aina mieliala kääntyy johonkin tiettyyn, tässä tapauksessa haikeaan, surulliseen ja ahdistuneeseen. Aurinko paistoi, mutta yhtäkkiä koko olo oli tunnoton, ahdistunut, harmaa. Kontrasti oli valtava, paine tajuntaa riipivä. Muistin jälleen, miksi pidin ennen syksystä.

Masennus. Mulle se on kuin suo, jossa kaikki on raskaampaa. Ei kiinnosta oikein yrittää mitään, koska jokainen liike on raskas. Ei kiinnosta huono rahatilanne, ei syöminen, ei valtavaksi muuttuva maha, eivät huonokuntoiset hiukset tai lohkeilevat kynnet. Olo tuntuu huonolta, tekipä mitä tahansa.

Mitäpä, jos nousisi hetkeksi suosta?

Tänään aloitan positiivisen viikkoni. Uskon vahvasti, että mielentiloihin pystyy vaikuttamaan pelkällä asenteella. Kaikilla on elämässä surua ja paskaa, kaikki eivät silti haudo sitä päässään päiviä. Jotkut osaavat katsoa huonoja asioita niiden valoisalta puolelta, ja niin minäkin aion yrittää! On aikoja, kun ei jaksa yrittää, mutta nyt niitä on ollut jo liikaa. Lupasin itselleni jo aiemmin, etten taas vajoa synkkyyteen. Suunnitelmat pysyvät samoina, aion vielä päästä tuohon maagiseen nelkytviiteen. Aamulla paino oli 48,9kg, vähän nousussa, mutta ei mikään ihmekään, onneksi ei ole enempää! Lisäksi treenikausi saa nyt luvan alkaa taas toden teolla. En urheile siksi, että laihtuisin, vaan siksi että voisin paremmin. Omenalinjalle en aio siis lähteä, mutta yritän pitää kalorit päivittäin noin 500kcal, max 750.

Eikö teistäkin laihduttaminen ole helpompaa, jos fiilikset on hyvät? Vai olenko ainoa tunnesyöppö?

Haastankin kaikki viettämään positiivista viikkoa! Tai edes päivää. Etsikää niitä isoja, pieniä, typeriä, hulluja, omituisia asioita, jotka saavat teidät hymyilemään. Joka aamu aloittakaa katsomalla peiliin ja hymyilkää vaikka kuinka tekisi pahaa. Ei se vartalo ole vihollinen. Se rakastaa sua takaisin heti kun alat rakastaa sitä, se olet sinä! Ei kukaan ala vihata sua, jos värjäät hiukset tai muutut muuten ulkoisesti, miksi teet itsellesi niin? Jos haluat olla fiksu, opiskelet. Jos haluat olla hoikempi, niin no.... ei ole varaa antaa neuvoja tähän asiaan:D Pääpointtini, tehkää mitä tahansa mikä tekee teidät onnelliseksi. Negatiivistely ei itsessään ketään hoikista. Älkää masentuko tai luovuttako ylämäessä, vaan luottakaa siihen että saavutatte mitä vaan kun jaksatte yrittää! I have all the faith in you♥

pimenevät illat ja kylmenevät yöt

Elokuu tuntui tänään todella alkaneen. Ensimmäistä kertaa aamulla ei tehnyt mieli nousta sängystä, koska oli kylmä (muulloin ei siis muuten vaan huvita). Kesästä poiketen teillä oli selvästi ruuhkaa ja vaatteita tuntui olevan ihan liian vähän päällä. Tuntuu muutenkin ehkä enemmän kuin ikinä, että tämä kesä jäi ihan kesken.

Luin frecklesin tekstiä ja tuli kamala haikeus ja fiilis, että en ehdi enää mitään! Mitä kaikkea tosiaan pitikään tehdä, kesäkuntoon piti vielä ehtiä ja vielä tänään suunnittelin skippaavani lounaan + muun jotta kehtaan mennä viikonloppuna rannalle. Please summer, don't leave me?

Kesäkorkkarit voi kohta laittaa jo kaappiin, kaupoista voi alkaa etsiä syys- ja talvitakkeja ja lämpimämpiä kenkiä. Yleensä olen syksyissä rakastanut nimenomaan sitä uusien ja lämpimien vaatteiden ja kenkien shoppailua, mutta mulla on osa kesävaatteistakin vielä käyttämättä. Kaikki kesäiset mekot, sandaalit ja värikkäät avokkaat♥ illat ilman takkia ja kotiin vaikka paljain varpain♥.

Yritän olla lannistumatta ja muistella, miksi syksy oli aikanaan lempivuodenaikani. Lenkkipolut ja raikas syysmetsä houkuttelevat ainakin aivan uudella(/unohtuneella..) tavalla! Ei tarvitse stressata enää selluliittia kun voi laittaa enemmän vaatetta päälle, plus asioita saa ihan eritavalla aikaiseksi, kun ei ole kokoajan sitä "nyt-on-niin-hieno-sää-pakko-istua-terassilla" -tekosyytä tai muita ihan vastaavia. Siivous ei tunnu yhtään niin kamalalta syksyisin, kun ei näe koko ajan ulos ja mieti että olisi sitä kivempaakin tekemistä.

Toisekseen, ne yksinäiset kesäpäivät. En tiedä onko mitään pahempaa, kun olla helteen paahtamassa kodissa, ulkona paistaa aurinko saaden kaikki lehdet kauniin vihreiksi, linnut laulavat ja kaikki ovat hyvällä tuulella. Mietit kuinka kiva olisi lähteä rannalle, piknikille, mitä tahansa tekemään ulos, MUTTA. Yrität miettiä kuka lähtisi kanssasi. "moi, sori mul on nyt vähän hommia, soitellaan ens viikolla?" "mä oon viikonloppuna lähdössä mökille, mut ehkä sit jossain vaiheessa" "voi olis kyl tosi kiva, mut oon jo yhden toisen frendin kanssa menossa!" Etcetc. Syksyllä hautautuminen vilttiin ja telkkarin tuijottaminen ei ole yhtään niin huono vaihtoehto!

Haha, oon huono olemaan positiivinen. Suomalainen perisynti, syytän sukujuuriani. Mutta yksi superkiva juttu ainakin, nimittäin olen lähdössä syksyllä ystävieni luokse Lontooseen! Call it what ever you want, I call it love♥

Tähän hetkeen. Tänään on ihan semihyvä olo. En tiedä vielä mitä uskallan syödä, koska tiedän etten saisi syödä mitään, mutta en haluaisi kadottaa tätä "hyvin nukutun yön jälkeistä semihereillä oloa". Ehkä jotain kuitenkin, illalla on nimittäin oltava aktiivisuuden huipulla, tiedossa punttia, lenkkiä ja tavaroiden kantoa. Nyt lähtee aineenvaihdunta ja aivot liikkeelle, I'm gonna rock!

Tsemppiä kaikille ja hymyä! ♥