My reasons for this self-destruction

Jos olen elämästä jotain oppinut, niin on aina helpompaa esittää kysymyksiä kuin vastauksia. Kysymykset voi myös väistää vastakysymyksellä. Silence on lisänä varsin toimiva keino.

Jos jo muutaman kerran olenkin törmännyt kysymykseen, miksi?, niin oletan niitä tulevan lisää. Siksipä vastaan syihini tämän yhden kerran.

Seuraavat rivit kertovat vain yksittäisestä ajanjaksosta elämässäni, mutta ne kertovat aika paljon kaikesta.

2006 kärsin sairauteni (siis en syömäongelmasairaudesta) siihen asti pahimmasta vaiheesta. Sairaslomalla olin 1,5kk, käytännössä joko sairaalassa tai kotona, muualla en käynyt kertaakaan. (okei, ehkä pari kertaa apteekissa kun oli aivan pakko). Kun kerroin lääkkeiden lihottavasta vaikutuksesta, voin luvata etten liioitellut. Kyllä, vaaka näytti koko rumban jälkeen 14kg enemmän. 48kg -> 62kg. Olin niin sekaisin asiasta, etten osannut reagoida siihen muuten kuin tunteettomuudella. Voimat olivat liian lopussa, jotta olisin jaksanut heti alkaa pudottaa sitä yli kymmentä kiloa. Epätoivo oli ainoastaan lamaannuttavaa.

Töihin palattuani tapasin tulevan poikaystäväni. Meillä synkkasi monellakin tasolla, enimmäkseen huumorintaju kohtasi. Kaikki kauniiksi ylistäminen ja ulkoisten piirteiden mainitseminen tuntui lähinnä vastenmieliseltä enkä halunnut kuunnella sitä, mutta en uskonut hänen nyt varsinaisesti inhoavan niitä. Mies on mies, tissit oli sentään silloin vielä isommat! Kaikki oli mallillaan. Töissä meni hyvin, työporukka oli mahtava, minulla oli ihania ystäviä, harrastuksia ja poikaystävä joka olisi vaikka kuollut puolestani. Kaikki tuntui olevan niin kuin pitää, minulla oli kaikkea mitä halusin. Kaikki hyväksyivät minut sellaisena kuin olin, ja yritin sitä ensimmäistä kertaa kunnolla itsekin. Se ei ollut niin helppoa.

Ahdisti. Tauotta. Alkuun en ymmärtänyt sitä itsekään, mikään ei vain huvittanut. Jonkin ajan jälkeen en töitä lukuunottamatta poistunut asunnosta kuin pari kertaa viikossa. Feidasin ystäviäni ja poikaystävääni aika surutta, vetosin väsymykseen tai keksin jonkun valheen. Olo oli kamala. Poikaystävälläni oli kröhöm! hivenen vaikeuksia seksissä, jonka senkin vedin äkkiä itsestäni johtuvaksi. En suostunut enää olemaan missään vähemmissä vaatteissa hänen seurassaan tai edes nukkumaan samassa sängyssä. Vetosin aina ties mihin ihme syyhyn, en vain kyennyt. Poikaystäväni myös rakasti ravintoloissa käymistä, mutta kuten voitte arvata, vilustuin aina yllättäen ennen tätä hetkeä. Hän kävi myös paljon juhlissa, joihin yritti pyytää "edustusvaimoksi", mutta en mennyt ikinä. En tällaisena.

Tuntui etten kyennyt mihinkään. Ei ollut mitään syytä ahdistukseen, tai en nähnyt sitä syytä. Tasaisin väliajoin totesin, että on pakko alkaa laihduttaa, mutta poikaystäväni mielestä se oli turhaa. Sen sijaan hän parhaimpansa mukaan yritti torpedoida laihdutustani kuskaamalla kämppään Ben&Jerrys jäätelöä, suklaata ja kaikkea mahdollista. Kun en olisi halunnut, alkoi syyllistäminen. Tavallaan hän tiesi syömisongelmistani ennen seurustelua, mutta en tiedä kuinka todesta niitä otti. Oliko kyse huolesta, sairaalloisesta läskin ihannoimisesta ja mun lihottamisesta, vai oliko kaikki täysin mielikuvitukseni tuotetta.

Lopulta jätin poikaystäväni vuoden seurustelun jälkeen. Jälkikäteen mietittynä ja edellisiäkin kappaleita lukeneena ihmettelen, miten se jatkui niinkin kauan. Katkera en tosin ole mistään.

Eron jälkeen pudotin tuon 10kg muutamassa kuukaudessa ja ahdistus loppui hetkeksi. Tuntui vapauttavalta olla vihaamatta itseään. En vieläkään pitänyt itsestäni, mutta pystyin katsomaan itseäni peilistä itkemättä. Tapasin myöhemmin seuraavan poikaystäväni, eivätkä kehut tuntuneet enää niin vastenmielisiltä ja muutenkin olo oli sata tuhatta kertaa parempi. (enkä nyt siis tarkoita itserakkaasti että minua palvottiin koko ajan, mutta tiedätte miehet, niille tuollainen höpönlöpö on avain...no, tiedätte mihin:D)

Kaikki tämä aika sen jälkeen. Siitäkin pojasta olen jo eronnut ja paljon on tapahtunut. Yksi asia ei ole muuttunut. Olen yrittänyt kestää ulkomuotoani, pääosin huonolla menestyksellä. Paino on ollut aika pitkälti koko ajan 47kg-52kg välissä. Hassuinta on, ettei peilikuva muutu mihinkään tuossa kohtaa. En muutu mielestäni hoikemmaksi vaikka kiloja lähtisikin. Tunnen ainoastaan vaatteiden puristusta ja tursuamista, painokiloista riippumatta. Joskus saatan olla satavarma lihonneeni kiloja, kunnes vaaka kertoo painon pysyneen tismalleen samana. Se tunne riittää. Se kun vatsa tursuaa yli housunvyötärön, reidet leviävät tuolille, allit roikkuvat ja kainaloista pursuu ihraa. Järki ei kerro enää mitään, kun NÄEN ja TUNNEN sen kaiken ylimääräisen. Ahdistus kuristaa niin paljon että itkisin jos voisin, silmissä alkaa sumentua. Joka kerta kun tunnen niin. Usein monta kertaa päivässä, joskus harvemmin. Vuosien ajan.

Pähkinän kuoressa:

Siksi, että käsi sydämellä voin sanoa, että mieluummin ampuisin itseni hetkeäkään miettimättä, kun palaisin päiväksikään esim. vuoteen 2006.

Siksi, että en kestä sitä (/tätä)

Siksi, että itseni hyväksyminen on minulle mahdotonta. Shit, kyllä nyt tämä vuosien yrittäminen saa olla riittävästi.

Siksi, että ainoa ja viimeinen toivoni on, että kohdassa 45kg jokin muuttuu. Mikä tahansa.

Koska pahansuovat ihmiset jo pilkallisesti miettivät, että "Hahaa naiivi tyttö, minkä kuvittelet muuttuvan?", niin voin jo vastata etten edes luota siihen että mikään muuttuu. Mutta silloin tiedän, ja se on jo paljon enemmän kuin nyt. Toivon, että vähän pienempänä ymmärrän jotain. Mitä sen jälkeen, jos mikään ei muutukaan? Joko hyväksyn, että asia on korvieni välissä, tai ehkä alan pitää itsestäni. Tai jos yhä vihaan itseäni, jatkan elämääni kuin tähänkin asti. Yrittäen kestää itseäni vaihtelevalla menestyksellä, mahdollisesti joku päivä (vuosien päästä?) tapan itseni kun väsyn tarpeeksi. Tai sitten en, sitäkään en tiedä, vielä. Ehkä haen joku päivä apua, tosin ensin pitäisi tietää mihin sitä apua hakee. Sen jälkeen alan miettiä, myönnänkö ikinä edes tuntemattomalle ihmiselle, että olen tällainen.

Mutta tuo edellinen kappale oli jo askel asioiden edelle, lähinnä teoria. Otetaan ensin ne askeleet ennen tuota!

Kiitos♥ jos luit tähän asti, alla päivän varsinainen postaus.