Kuulen jälleen sen kohinan

Tuuli heiluttaa puun oksia vasten ikkunaa ja kolina saa oloni levottomaksi. Vuoroin hidastuva ja kiihtyvä rapina muistuttaa minua muutamaa viikkoa aiemmin epätahtiin lyöneestä sydämestäni. Silloin, kun osasin olla ilman, kun en kaivannut en halunnut.

En saisi sanoa tätä, mutta kaipaan merkkejä rapistuvasta/rapistuneesta kunnostani. Kun koko ajan jonkin toiminnon epäkuntoisuus muistutti siitä, että joka hetki vähenen. Kun olin kuolemassa hitaasti nopeasti pois.

Panikoin myös kaikkia tulevia pikkujouluja. Kun kaikki ovat kauniita yllään mustaa, punaista ja kultaa, pitsiä ja yön peittämiä salaisuuksia. Kaikki paitsi  ..... arvannette ehkä. Alan epäröidä joka ikisiin juhliin osallistumista. Tällä hetkellä en jaksaisi edes yrittää olla kaunis, koska tehtävä on lähinnä epätoivoinen. Vaikka kuinka pitäisin pitkät hiukseni soljuvina auki, eivät ne peitä tarpeeksi. Ripsien pidennykset ja ranskalainen manikyyri eivät muuta vuoriksi kasaantuneiden kerrosten olemassaolon todellisuutta ja ahdistun kaikista näistä ajatuksista.

Yritin vielä eilen olla optimistinen ja sovitin erästä aikaa sitten ostamaani mekkoani, jonka ajattelin laittaa päälleni ensimmäisiin pikkujoulujuhliin. En ole ikinä käyttänyt sitä, koska se ei ole oikein tuntunut istuvan, ehkä jopa ollut pieni. Ostinkin mekon aikanaan ihan vain siksi, että se oli niin kaunis. Se olisi kaunis kaapissani vaikka en ikinä laittaisi sitä ylleni. Huomasinkin jokaisen ruumiinosani vähän jännittyvän odottavasti kun olin vetämässä vetoketjua kiinni. Hengitys pysähtyi ehkä pelkästä kauhusta vaikka vetoketju sujahti ylös asti ilman ongelmia eikä kangas kiristänyt mistään kohtaa.

Hymyilinkin hetken pohjattoman onnellisesti. Sitten käännyin katsomaan itseäni peilistä ja voin vaikka vannoa, etten ole aikoihin ollut yhtä suuri. Suuren suuren suuri. Kävelin keittiöön ja kaadoin suureen lasiin glögiä ja humalluttavaa kirkasta määrän joka saisi kaaoksen pääni sisällä pysähtymään hetkeksi. Menin ulos tupakalle ja päätin tiukasti pysyä kiinni siinä päätään nostaneessa joulunodotuksessa.


Pienennyskoneen keksintä perjantaihin mennessä on muuten edelleen to-do -listalla. Muuten elämä, työ ja tehtävät ovat tänään olleet yksi kaaosten kaaos ja olen aika väsynyt. Väsynyt mutta onnellinen, koska en ole ehtinyt edes miettiä syömistä tänään.

Life is not going to break me! ..Shit I forgot, it already did.

On niitä hetkiä, kun kiroan kaikki menneet huonot valintani. Kun ikinä aloin välittää enkä osannut lopettaa. Niinä hetkinä, jolloin seuranani on usein lasi viiniä ja haikeaa musiikkia, ymmärrän etten välttämättä ikinä tule saamaan ajatuksia pois päästäni. Hymyilen illalla, jos olen hillinnyt saastaiset himoni, tai tunnottomasti yritän paeta mieleni paniikinomaista pakokauhua kun olen hetkeksi unohtanut, mitä olen. Päivääni ei määritä muu kuin kokonaismäärä, yhteenkertymä. Ja aina se on liikaa.

Välillä tulee elämään muuta, mutta in the end tähän aina päädytään.

Haluaisin jonkun kietomaan kädet ympärille ja sanomaan, että olen enemmän. Että pystyn jättämään yli kymmenestä vuodesta huolimatta tämän taakseni, että osaan olla ilman. Jonkun joka ei lähtisi edes pyydettäessä, näkisi läpi kaikkien valheiden eikä säikähtäisi totuutta. Täysin epärealistista haaveunta, mutta olenkin epätoivoinen. Alan olla itsekäs enkä saisi, koska ei ole reilua kenellekään antaa välittämisen, kiintymyksen tai jopa rakkauden tunteiden kiristää mukaan siihen kärsimykseen.

Kyllä, pelkään että eksyn.

Lämpimiä halauksia teille talven hyiseltä tuulelta suojaamaan♥

Pitäkää huolta itsestänne ja halatkaa sitä vierellä olevaa.

Fuck it

Haluaisin viiltää kasvoni arville.

Viiltää rintakehän auki ja repiä rintalastan auki jotta keuhkot saisivat ilmaa.

Jotta voisin viimeiset minuutit haukkoa happea sen kaiken keuhkot tukkivan veren joukosta.

Jotta viimeiset minuutit tuntisin jotain muuta kuin ikuista vihaa paskaa itseäni kohtaan.

Kun fyysinen olemukseni ei ilmentäisi mitään muuta kuin sieluni jo mennyttä pakoa.

Kun en olisi mitään enkä kukaan.

Mitään elävää mistään kohtaa.

Sydän paljaana odottamassa vain sitä hetkeä kun se väsyisi lopullisesti yrittämiseen.

En haluaisi oikeastaan vain tappaa itseäni.

Haluaisin niin paljon tappaa itseni tuntien mahdollisimman paljon fyysistä riipivää tuskaa.

Vangitse sydämesi, niin siitä ei tule liian huikentelevainen

Olin eilen ystävälläni muutamalla lasillisella. Kotiin lähtiessäni kahden aikaa yöllä päädyinkin bussin sijasta kävelemään kotiin. Matkaa seitsemän kilometria, mutta jaloissa lenkkarit ja vaatettakin riittävästi. Kuuntelin musiikkia, poltin tupakkaa ja hymyilin mietteilleni elämästä. Toiveikas hymy tuleville nauruille, lämpimille katseille. Katkera hymy kyyneleen kera väistämättömille mutta opettavaisille takaiskuille. Haikea hymy kauniille muistoille.

Välillä kävelin takaperin ja vilkuilin taivaan tähtiä. Ilma oli pitkästä aikaa kirkas ja hengitys höyrysi. Mietin isoisääni. Minulla on hänestä vain muutama esine ja muutama muisto, mutta ne riittävän kertomaan elämästä enemmän kuin tuntien puheet yhteensä. Kuinka ihmiset eivät välttämättä ole, sitä miltä näyttävät. Kuinka mikään, mitä olemme synnyinlahjana saaneet, ei ole itsestäänselvyys. Kuinka on ollut ihmisiä, jotka ovat vaarantaneet henkensä sellaisten ihmisten puolesta, joita eivät välttämättä tule ikinä tapaamaan. Ja miten ihminen tulee aina olemaan ihminen, eikä mikään maailman rakkaus välttämättä poista kaikkia pelkoja.

Yksi muisto kertoo, että olen mitä olen, mutta tietyllä hetkellä tulen aina olemaan tarpeeksi vahva osoittamaan kunnioitusta ihmisille, jotka sen ansaitsevat.

Yksi sen, että kuolema voi tulla hetkellä, jona vähiten osaat sitä odottaa etkä ole valmis.

Viidennen kilometrin jälkeen aloin väsyä, osin pienoisen hiprakan laskun takia, ja jäin kalliolle makaamaan ja katsomaan tähtitaivasta. Odottamaan kaiken lämmön katoamista ruumiista. Sormien ja jalkojen tunnottomuutta. Kun hengitys ei enää höyrynnyt, suljin silmäni. Kylmä ja kova kallio alla sai selkäpuolen kastumaan, mutta en välittänyt. Ajatukseni kulkivat ikuisessa unessa; jos vain väsymyksestä vahingossa nukahtaisin enkä enää heräisi. Voisiko joku silloin syyttää heikkoudesta?

Liikahdin ja hartiani alkoivat vavahdella hallitsemattomasti kylmyyden takia. Hermostoni ei niin vain antaisikaan nukahtaa ja unohtaa. Nousin ja jatkoin matkaani kotiin.

Kotona laitoin musiikkia soimaan. Mitä kauniimpia ja surullisempia pianokappaleita. Sävelet kuin taivaan tähtien kimmeltävä tuike. Menin koko vartalo edelleen kylmästä vavisten peiton alle ja odotin tärinän loppumista. Lämmön saavutettua kaikki ruumiini kolkat lihasten vapina lakkasi. Mietin jälleen isoisääni. Hymyilin ja nukahdin.

Tie tähtiin on haarukka pistorasiaan

Piristyin eilen loppupäivästä ja olin hyvällä tuulella. Katsoin hymyillen ikkunasta sateesta piittaamattomia, leikkiviä lapsia. Yhtäkkiä purskahdin itkuun. En tiedä miksi, kaikkihan oli ihan hyvin.

Katsoin myöhemmin vahingossa peiliin. Tarkoitan enemmän kuin aamuisin, jolloin yritän kurkkia sen pakollisen silmistä meikkausta varten. (Yllättävän helppoa on nykyään katsoa kasvoja näkemättä oikeastaan mitään.) Mutta sitten, unohdin varoa ja kääntyessäni katsahdin vahingossa selkääni. Niskasta alas piirtyviin luihin. En ymmärrä, miten ne sieltä näkyvät, minähän olen iso. Loputtoman liian iso.

Aamulla kävelin vaa'alle. Pienellä suurella totaalisella kauhulla uhkasin mieleni särkymisen riskiä. Enkä tiedä mitä ajatella. Liikaaliikaaliikaa, mutta vähemmän kuin odotin.

En taida nykyään tietää oikeastaan mitään. Päätin aamulla tiukasti, että tänään on hyvä päivä ja kivoja juttuja tulossa. Luulen, että olen illallakin vielä sitä mieltä, että on ollut kiva päivä. Tsemppaan ja hymyilen, tietää ehdin myöhemmin. On minulla aikaa vielä, onhan?

Muut eivät enää epäile ja olo on helpottunut.

47,2

Sumua sisällä ja ulkona

Jälleen päivät lipuvat. Aina kun yritän unohtaa kaikki pakonomaiset tapani, kellonaikani, ajatukseni, määräni, huomaan eläväni kuin tyhjiössä. En saa otetta oikein mistään. Kaikki tietyt ajatukset ovat niin ahdistavia, että olen yrittänyt lukita ne kokonaan ulkopuolelle. Syön kerran päivässä, illalla, vaikka tiedän että se on kaikista huonoin aika. Vaikka käsitän, ettei yksi annos päivässä voi olla liikaa, en voi lakata ajattelemasta, että voisin tämänkin tehdä paremmin.

Vaikka kuinka yritän, en pysty unohtamaan että voisin melkein kaikin puolin suoriutua paremmin, olla parempi.

Jokainen minuutti, jonka ajan yritän pelkästään hengittää syvään, tekee olon entistä pahemmaksi. Ahdistus hukkaan heitetystä, epätehokkaasta ajasta puristaa keuhkoja kasaan niin voimalla, etten enää tiedä mihin turvautua. En vain saa henkeä. En ole päiviin ollut kyynelissä, mutta ihan kuin jokin vetäisi hiipivän hitaasti elämää ulos sisältäni.

Syön, mutta se on kamalampaa kuin ikinä. En saa ulos kyyneliä, huutoa, enkä mitään, vaikka sisällä myrskyää.

Pitkään pitkään aikaan en ole tuntenut samoin kuin eilen. Niin, illalla sen hetken jälkeen kun olin kaapinut lautaselta ihan liikaa kiellettyjä asioita. Istuin sängyllä tuijottaen punaisilla kolmioilla varustettuja foliopaketteja ja lääkepurkkeja. Hetken mielijohteesta tyhjensin kaikki helposti avattavat purkit käteeni. En tiedä istuinko tyhjään katsoen pitkäänkin, en ajatellut tai tuntenut mitään. Havahduin ropinaan, kun pillerit putoilivat tärisemään alkaneesta kädestäni lattialle. Kasasin ne takaisin purkkeihin muutamaa rauhoittavaa ja unilääkettä lukuunottamatta, joilla voisin mahdollisimman nopeasti päästä seuraavaan aamuun.

Tämän tekee se ajatus, etten saisi olla syömättä. Menetän järkeni, kun yritän vain kestää itseäni näin. En kestä.

Just got into the rainy november mood, not ready yet for the christmas carols

En ollut yhtään valmis kellastuviin lehtiin, enkä sen jälkeen sateisiin ja pimeneviin iltoihin, enkä sen jälkeen pikkuhiljaa pakkasen puolelle kääntyviin öihin. Aamulla auton lasit ovat huurussa, sormikkaat ja pipo elinehto, tupakalla kahvikuppi on ennen kaikkea käsien lämmitin. Ihan kuin varkain, olen päässyt mielialani kanssa samalle tasolle tämän pimeän marraskuun kanssa. Pidän siitä. Se on vähän samanlainen kuin minä, välillä rauhallinen, välillä myrskyisä. Ei sitä kiinnosta, pitävätkö muut siitä monien ominaisuuksiensa takia, mutta samalla se on vähän pahoillaan siitä millainen on.

Ja sitten, punaposkiset joululauluja laulavat lapset, ostoskeskusten keskusradioista kuuluvat tekopirteät rimputukset ja lahjahysteria. En pidä siitä. Joulukuu, en pidä sinusta. Siksikään tosiaan, etten halua uhrata vielä ajatustakaan sille lahjapaniikille!

Niin, eli, ehkä, en pidä ahdistuksesta. Kuka pitäisi? Eilen venytin syömistä iltaan asti, jolloin söinkin sitten isokokoisen miehen annoksen. Pian lääkekaapilta alkoikin kuulua rapinaa, sen jälkeen parvekkeelta kolinaa ja sytyttimestä näkyä kipinöitä. Sydämen tykytykset tuntuivat kurkussa, liian monet minuutit ja tunnit. En katsonut kelloa kun hiivin lopulta peiton alle, aamulla heräsin jalat täynnä raapimajälkiä.

Ei tänään. Mitään.

Time and numbers make me numb

Sadannen kerran lähetän tekstin näkyville. Sadannen kerran yritän muotoilla katkonaisia ajatuksiani ymmärrettäviksi lauseiksi ja kokonaisuuksiksi, joskin yritykseksi se on jäänyt monta kertaa. Ahdistusta siitä, ettei minua ehkä ymmärretä koska en osaa selittää tarpeeksi hyvin, tai ehkä koska mielenvikaisista liikkeistä ei yrittämälläkään tule ymmärrettäviä.

Tasan kuukausi, tasan viikko, tasan sata, tasan jotain. Haluaisin aina jonkin tällaisen ajanjakson jälkeen sanoa, että olen päässyt johonkin. Ja jos olenkin, niin en voi olla miettimättä, että olisin vieläkin voinut yrittää enemmän.

Vauhdilla alas ei toiminut kohdallani. Parin viikon lähes totaalinen syömättömyys sai elimistön sekaisin ennen kokemattomalla tavalla. Aloin miettiä uudestaan, että ehkä se "keinoja kaihtamatta" ei vie kovin pitkälle. Kyllä, saavutin tavoitteeni hetkellisesti, voiden huonommin kuin ikinä aiemmin eläissäni.

Koko viikonlopun olenkin syönyt extreme "terveellisesti". Kunnon ruokaa, itse täysjyväviljaisia leipiä, salaattia, uunilohta jnejne. Aamupalalla, päivällisellä, välipalalla, lounaalla, iltapalalla. Kyyneleitä on valunut vähän joka välissä, enkä vieläkään ole vakuuttunut siitä, oliko se mitenkään oikeutettua. Huuto pääni sisällä yrittää sanoa että ei.

Elämääni on tulossa huikea määrä uusia haasteita, joista en selviä millään tuolla aiemmalla menolla. Valitettavasti, olen jo minun pitäisi olla enemmänkin aikuinen kuin "nuori" asenteissani elämää ja vastuuta kohtaan. Voin toki jäädä täysin paikoilleni, mielessäni ainoastaan päivän ruokani ja tyytyä siihen, että päivät vain lipuvat ohi aina samalla tavalla. Tai, jos olen hivenen rohkeampi (no siis, olen kauhusta kankeana mutta yritän silti uskoa itseeni ja olla muiden luottamuksen arvoinen) voin siirtyä eteenpäin kohti uusia haasteita ja toivon mukaan onnistumisia ja yrittää samalla ottaa enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistani.

Alunperin, en halunnut tappaa itseäni (ainakaan syömättömyydellä), enkä halua edelleenkään.

En tiedä, miten kommentoisin syömä- ja painotavoitteitani. Okei, en ihan tarkalleen tiedä edes mitä ne ovat. Tiedän, että jonkun mielestä se on liikaa, jonkun mielestä liian vähän. Haluaisin niin paljon jatkossakin purkaa sydäntäni ja pääni sisäisiä ristiriitoja, mutta pelkään että tulisi ottaa huomioon lukijat, jotka ehkä ottavat itseensä negatiivisia vaikutteita. En vain tiedä, miten jatkan. Edelleenkään en ole tehnyt suunnitelmaa, miten käytännössä ja systemaattisesti alan huolehtimaan itsestäni, koska pakkomielteistä luopuminen on osoittautunut käytännön mahdottomuudeksi aiemminkin. Toisekseen, en oikeasti halua niistä luopua.

I'm confused. Tuntuu, että tässä tienhaarassa ei ole kuin kylttejä tuntemattomaan, oli suunta mikä vain. Tahtoisin vain pitää elämäni.

Tahtoisin olla muutakin, kuin häiriöiden yhteenkertymä, säälin kohde.

Tahtoisin vain elää ja hymyillä hassuille asioille.

PS. Kiitos, teitä on jo huikean paljon ihmettelemässä omituisuuksiani. Halauksia kaikille♥ ja luvatkaa ettette ota liikaa huonoja vaikutteita tai itken.

En voi kuolla sisältäpäin, koska ei siellä mikään ole elossa aikoihin ollutkaan

Silmien avaaminen tuntuu raskaalta, turhalta, tarpeettomalta. Miksi, minkä takia avaisin ne, mieluummin nukun seuraavaan aamuun asti. Havahdun jonkun ravistukseen ja omituiseen kohinaan. Ärtymys kiskaisee hereille ja sekunneissa kohina tiivistyy ääniksi, erilaisten laitteiden piippaukseksi. Liian terävä ääni käskee hereille ja kiukku saa melkein kyyneleet valumaan. Eikö se tajua, kuinka väsynyt olen?

Kirkas valo väistyy silmien edestä ja äänelle piirtyvät kasvot, jotka ovat entuudestaan tuntemattomat. Vaatetus on kokopunainen ja naurahdan sisäisesti joulupukki-mielikuvilleni. Selkeistä taustaäänistä huolimatta puheen ymmärtäminen on niin raskasta että haluan nukahtaa uudestaan.

"Pysy nyt vain hereillä, mikä sinun nimesi on?"

Alusta tärähtää voimakkaasti ja päätä alkaa särkeä räjähdysmäisesti voimistuen. "Löit ilmeisesti pääsi kaatuessasi, mutta yritä nyt olla vain paikoillasi. Kohta ollaan sairaalassa. Niin mikä se nimesi on, osaatko sanoa?" Pitääkö se ihan idioottina, tottakai minä nimeni tiedän. Alan itkeä lohduttomasti, ambulanssisedälle vastaan sen johtuvan päänsärystä.

Muuta en siitä hetkestä jaksa muistaa. Okei, en halua muistaa. Häpeä, se on varmaankin se voimakkain tunne eilistä muistellessa. Mikä kaikki menikään niin pahasti pieleen, en tohdi edes luetella.

Myöhemmin sinä iltana, lääkärin kertoessa päätelmiään eri tuloksista, keräsin kaikki voimani ja harmittelin raskasta työurakkaa puolipirteästi ja lupasin levätä ja juoda ja syödä. Kaikessa kiireessä olin vain unohtanut pitää huolta itsestäni, mutta tästä eteenpäin varmasti kaikki menisi hyvin. Olin niin vakuuttava, että uskoin melkein itsekin itseäni. Lääkäri jakoi isällisellä äänellä neuvojaan ja hetken sisällä kihisi, että edes annan pitää itseäni niin yksinkertaisena.

Mutta sitähän olenkin, itseasiassa kieroutunut todellisuus on paljon keskenkasvuisempaa kuin naiivi yksinkertaisuus. Pateettisilla puheenlahjoilla ei pitkälle edetä muussa kuin valheessa.

Lupasin jäädä yöksi tarkkailuun ja aamulla lähdin kodin kautta töihin. Toivoin, että valheeni olisi ollut totta ja tuo hetki olisi saanut tajuamaan miten kaikki tulisi tehdä toisin. Tai tajuankin, mutta kääntyvät askeleet ovat liian raskaita. Ehkä en pärjääkään yksin, mutta ikinä ei tule löytymään rohkeutta tai nöyryyttä hyväksyä sitä.

Ei vain tänään

I wish

Juuri tällä hetkellä olen aika luovuttanut kaiken suhteen. Kaikkein eniten välittämisen, yrittämisen, tekemisen, elämisen. Sormenpäitä kihelmöi ja yritän olla kuuntelematta kaikkia kehon viestejä. En halua kuulla niitä, enkä halua ymmärtää mitä ne kertovat.

Liian moni läheinen on ilmaissut huolensa, mutta miksi nyt? Asioista puhutaan itseisarvoina, enkä tiedä mitä mieltä olen.

46,1

Onko parempi pettyä elämään vai itseensä?

Tajusin juuri eilen, miksi en edes yritä antaa itseni olla onnellinen. En pelkää olla onnellinen, vaan pelkään että tulen pettymään itse onnellisuuteen. Ettei se olekaan vaaleanpunaisia pilvilinnoja, saippuakuplia, hoikkia jalkoja, ystävyyttä ja rakkautta. Sellaista tyyneyden ja rakkauden voimaa, ettei mikään voi satuttaa. Ehkä se onkin jotain tavallista, ehkä ei suorannaista kuilun pohjaa tai räntäsadetta, ehkäpä vain juuri ja juuri selviämistä. Matalalentoa peltojen yllä.

Ehkä "onnellisuus" ei ole muuta kuin huono yritys lohduttaa meitä kuolevaisia siitä, että loppujen lopuksi life sucks and then you die.

Jos olemassa onkin vain itse paholainen, joka ohjailee toimiamme ja nauraa suruillemme ja itsepetoksellemme? Aiemmin puhuttiin myös määritelmistä, mm. kuinka onnea on olemassa vain siksi, että on myös surua. Jospa olemassa onkin vain surua, ja onnen käsitteenä ymmärrämme vain, koska "se on jotain muuta"? Jos kivun vastakohta on kivuttomuus, niin onko onni vastaavasti jotain niinkin tylsää kuin suruttomuus? Sanotaan että pitkä itku lyhyestä ilosta. Miksi onni ja ilo kaikista tuntemuksista ovat niin katoavaisia? Jospa se onkin pelkkää harhaa.

Tai sitten se on juuri sitä, ettei välitä sateessa kastuvista kengistä pitäessään kädestä ihmistä, jonka hymy poistaa kaikki pilvet taivaalta. Uskoo elämään, ihmisiin ja itseensä ja kääntää vastoinkäymiset voitoiksi. Ehkä pelkäänkin enemmän kuin kehtaan ikinä myöntää, etten ikinä saavuta sitä itseni takia siksi, että tällä vähenemisellä käännän selkäni kaikille mahdollisuuksille.

Ja nyt, enemmän kuin ikinä, tekisi mieli tarttua johonkin ylöspäin vievään oljenkorteen.

Enkä siltikään tee niin.

Ei ole varaa epäileville ajatuksille

46,6

Puhutaan paljon, mutta heitetään kompassi järveen ja toivotaan parasta

Ihmeellistä voi olla joskus pelkkä helmikirjailtu neulepaita, rusetteja ja ruusu. Joskus auringonpaiste ja joskus elämä, joka on pelkkää harhaa ja unta. Joskus on selkeä tavoite, joskus olen vain puinen soutuvete ilman airoja, pohjassa vuotavia reikiä. Joskus toivo voi olla pelkkä lempeä katse pahasta tietämättömältä ihmiseltä. Joskus minäkin uskoin.

Ihailen enemmän kuin mitään ihmisiä, jotka pystyvät vaikka mitä elämän paskaa kokeneina pysymään yhtä naiiveina idiootteina kuin lapset.

Haluaisin napsautella unilääkkeitä foliopaketeista koko viikonlopun, heti kotiin pääsystä lähtien. Vain jotta voisin tehdä elämäni elämisen mahdollisimman helpoksi (siis olemattomaksi). Päähäni harhautui kuitenkin kivuliaan totta oleva ajatus, että saatan hyvin kuolla huomenna (tosin mahdollisesti vasta 60 vuoden päästä). Niin kuin me kaikki. En kestä ajatusta kokonaisesta elämättömästä elämästä, katkeruudesta saattovuoteella.

Mitä jos viimeisellä hetkelläni seison kahvion ulkopuolella pakkasessa, katselen kaloreita laskien kauniisti koristeltuja kakkuja eikä maailmaani kuulu mitään muuta. En kuule enkä näe mitään muuta, ohitse kulkevia ihmisiä tai rekkaa, jonka kuski ajaa vahingossa ylitseni. Viimeinen ajatukseni olisi siis joku saatanan mudcake. Kuinka säälittävää on miettiä näin paljon ruokaa?

Minulla on oikeitakin ajatuksia oikeasti merkityksellisistä asioista! Viikonloppuna tavoitteena on elää muutakin kuin vaakaa varten.

Eilen social pressure ja 650hengenahdistajaa, aamulla 47,2. Nyt kahden päivän paastopakko, koska muuten en osaa hengittää. Juu, edellinen tekopyhä elämänkaipuuhuutoni ei muuta käytöstäni, koska olen oikeasti aika säälittävä ihmisperse.

Ps. Bugger! jos luet tämän, I miss you, sata halausta ja tiedä että olet mielessäni ja joka päivä toivon, että sulla on asiat hyvin.

Mieleni on yksi hämähäkinseittien peittämä vankiluola

Katsoin eilen apaattisesti ohitse juoksevia lenkkeilijöitä. Iloisesti juoksun lomassa juttelevaa pariskuntaa. Kolmekymppisiä, ilmeisen onnellisia, terveitä. Tunsin riipivää kaipuuta hyvään kuntoon ja terveyteen, jotka tuntuvat olevan tällä hetkellä käsittämättömän kaukana menneessä tai tulevassa. Siinä välissä on liian syvä rotko, joka on kunnollinen syöminen. Vaikka mitään kuolemantuomioita tai elinkautisrangaistuksia ei ole lausuttu, siltä se silti tuntuu. Kuin kohtalona olisi väistämättömästi loppuelämän kestävä vankeus elämättömyyteen.

Yritän selvitä päivistä tajuissani, en edes uskalla miettiä urheilua. Elän vain seuraavaa aamua varten, sitä hetkeä varten, kun ihmisyys punnitaan vaa'alla. Se kertoo kaiken kaikesta eikä siltikään mitään, enkä tiedä miksi se on niin tärkeää kun käsitän samalla ettei ole.

En edes ymmärrä miten tämä kävi näin nopeasti, liian nopeasti.

Onhan niitä asioita mielessä, josta voisin kirjoittaa, mutta väsyn varsin pian kun yritän saada ajatuksiani kokonaisiksi lauseiksi. Huomenna, yritän jaksaa paremmin, vaikka tiedän ettei tahdonvoima siirrä minua eteenpäin loputtomiin.

Eilen 250, aamulla 47,0kg.

Sydämeni sykkii, mutta en tiedä mihin suuntaan

Eilen piti palauttaa eräs kirja, jota yritin viime hetkellä lukea loppuun autossa, parkkipaikan lamppujen hämärässä valossa. Tunsin tekeväni jotain omituista kirja kädessä ja selkä kyyryssä, joten en tohtinut paljastaa itseäni liikaa laittamalla sisävaloa päälle (joku ulkopuolinenhan voisi vahingossa pitää outona). Kirja kertoi parantumattomasti sairaasta tytöstä, joka elämänsä viimeisinä kuukausina rakastui ujoon ja vähän omituiseen poikaan, jolle tytön tapaaminen oli todellinen kasvun paikka. Luin viimeisiä kymmeniä sivuja kuin jonkin epätoivon vallassa, koska jollain tavalla uskoin vielä, että kirja saattaisi saada jonkin muun kuin olettamani päätöksen. Tiedättekö sellaisen kuin elokuvissa, että aina on happy ending. Joku ylittää itsensä ja se palkitaan ja rakkaus voittaa aina.

Kävin rivejä läpi silmilläni nopeammin ja nopeammin kädet täristen. Kun lopulta läväytin kannet kiinni, tunsin värin paenneen kasvoilta ja henkeä ahdistavan. Se päättyi juuri toisin kuin elokuvissa ja juuri niin kuin nimenomaan tällaisissa romaaneissa. Kyyneliä alkoi valua auttamattomasti enkä edes yrittänyt pelastaa poskille valuvaa ripsiväriä. Välillä saan oman sairauteni kanssa toivoa, iloisia pilkahduksia elämästä, joskus jopa unohdan sen olemassaolon. Välillä taas tällaiset tarinat palauttavat maan pinnalle. Hetken olin loputtoman turhautunut uskomaan yhtään mihinkään.

Laitoin ipodistani musiikkia soimaan ja jäin hiljaisesti hyräilemään kappaleiden tahdissa. Sattui tulemaan kappale, Tristan Prettymanin Madly, jota innostuin laulamaan teatterimaisesti vastarakastuneen äänellä. Jostain syystä oloni parani. Jos en muuhun uskoisikaan, niin siihen sentään, että olen minäkin rakkauden arvoinen.

Ja onneksi kirjoittaessani omaa tarinaani, minun ei tarvitse pyrkiä myynnin maksimointiin ja se voi olla muutakin kuin sortuvia teitä ja traagisia loppuja tai muuta kuin elokuva, jonka tapahtumat pystyt arvaamaan ennalta.

Ps. Eilen noin 200. Olo on pettynyt, vaikka tiedän ettei tarvitsisi olla. Ja ensimmäistä kertaa aikoihin on olo, etten ehkä osaa tai halua lopettaa.

Pps. 47,4kg

My world through the water glass

Lopetin. Suljin silmäni kaikilta harhan houkutuksilta ja pysyin lujana. Houkutukset tuntuivat säälittävän voimakkailta ja ajatuksia vastaan taistelu pahoitti mieleni.
Miten edes pystyin niin lyhyessä ajassa jäämään kiinni niihin mustekalan lonkeroihin?

Kädet vapisevat ja vatsaan sattuu. Välillä, hetkittäin, näkökentässä hämärtyy ja sydän pamppailee epätahtiin. Niin paljon kuin haluaisin syyttää siitä jotain tuntematonta, jotain itseaiheuttamatonta, joudun katsomaan peiliin. Miten pitkään pystyn jatkamaan syömättömyyttä ilman, että aiheutan jonkin kamalan härdellin voimalla liian silmin nähden huonosti? Noin 117 tuntia ja ne kolme epäonnen keksiä. Niin juu unohdin, kahvia olen juonut maidon kanssa muutaman kupin..

Olen kohtuullisen hyvillä mielin, tulevat päivät vain jännittävät. Huomenna viimeistään pakko syödä jotain.

Ainiin! En ole vielä ehtinyt toivottaa tervetulleeksi teitä, uudet lukijat, toivottavasti mielenne eivät järky lukiessa liikaa ja kiitos♥ kaikki uudet ja vanhat kun vain olette olemassa ja kiitoskiitos♥ te kaikki jotka aina jaksatte piristää päivääni kauniilla sanoillanne!

Päivä on aika harmaa

Joudun oikein miettimään, miten muotoilen sanani, jotta se ei kuulostaisi niin pahalta. Jätänkö kertomatta kokonaan, osan totuudesta vai naputtelenko kaiken näkyviin. Päädyn kirjoittamaan sen mitä pystyn.

Vaikka näinkin kaiken kohtalaisen kirkkaasti eilen illalla ja jopa pidin siitä, alkoi ilmestyä oireita lääkitykseni perimmäisistä syistä. Aloin vainoharhaisesti tulkita mielenliikkeitäni, että yrittävätkö aivoni huijata itseäni, vai pitäisikö taas tarttua foliopakettiin. Tiedättehän, syömishäiriöiset ja asiasta x riippuvaiset ovat erittäin hyviä valehtelemaan muille, mutta mestareita valehtelemaan itselleen.

Luullakseni minulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja ja kohta sydän hakkasi taas muutaman asteen nopeammin. Ajatuksistani ei saanut kiinni mitään kokonaista, tällä kertaa olin niin täynnä energiaa, että vielä yhdeltä yöllä jouduin taistelemaan vastaan houkutusta lähteä juoksemaan ulos kivuttamasti ja tunnottomasti. Aiemmin illalla tuntemani polven vihlonta oli poissa, mutta tiesin sen palaavan viimeistään aamun tullen, joten jäin väkipakolla sänkyyn. Hengitin muutaman kerran syvään, ja ilman tullessa ulos nenän kautta haiston siitä pillerin imelän ja kitkerän sekaisen tuoksahduksen.

Aamulla avasin silmäni, kuin olisin sulkenut ne vain minuutteja aiemmin, vaikka olin nukkunut joitain tunteja. Keho tuntui väsyneeltä ja olin silmät selällään auki, mutta yhä kaikin puolin unessa. Unohduin sänkyni reunalle istumaan vartiksi, koska olin yksinkertaisesti niin sekaisin.

Ruumis tuntuu edelleen omituisen lämpimältä ja iho tunnottomalta. Vatsahapot polttelevat, mutta en voi antaa itselleni lupaa syömiseen, koska ei ole nälkä.

Kuin näkisin maan sortuvan alta, mutta en siltikään tartu tukiköyteen ja vedä itseäni turvaan, koska kivien vieriminen on niin kiehtovan näköistä. Kuinka ihmisiä hukkuu nousuveteen, koska jäädessään tuijottamaan merta he eivät tajua kuinka nopeasti vesi nousee. Miettiessäni eilistä ja sen vaaleatukkaisen miehen käden kosketusta tunnen oloni entistä pahemmaksi, lähinnä henkisesti. Lupaan ja vannon etten tartu tänään yhteenkään purkkiin tai foliopakettiin.

True or false?

I just had to come to tell you !

Otin riskin ja astuin ulkomaailmaan illalla. Todellisuus herätti hetkessä kun kylmä tuuli paiskautui vasten kasvoja. Ilmassa tuoksuivat maassa mädäntyvät lehdet ja vasta silloin tajusin, kuinka lehdettömiä puut jo olivat. Kuinka elämää ei pimeyden keskellä näkynyt missään ja ulkomaailma tuntui ottavan minut yhtä vastentahtoisesti vastaan kuin minä sen. Kipsutin kuitenkin korkokenkineni bussipysäkille ja lähtin kohti keskustaa.

Olin päivällä melkein unohtanut harrastukseni, jonka takia jouduin heräämään tokkuraisesta salamaailmastani ja vastustelemaan utuisen pehmeyden houkutusta. Yritys peittää sairaan näköistä olemustani puhtailla vaatteilla ja meikillä tuntui lähinnä säälittävältä, epätoivoista, mutta valitettavasti en ehtinyt enää perua tuntiani koska muistin sen niin myöhään.

Istuin tuntini jälkeen harjoittelupaikan ulkopuolella tuolilla, kasvot kalpeana kohti maata. Olo oli kamala ja silmissä tuntui sumenevan joka kerta kun yritin nousta ja lähteä kotiin. Samalla kuulin vierestäni pehmeän mutta tumman äänen: "Hei olethan ihan okei?". Taistelin itseni pystympään ja käänsin katseeni viereiseen penkkiin istuneeseen mieheen, joka katsoi liian läheltä kirkkailla silmillään. Juuri se mies, jonka kuin kohtalosta satuin mainitsemaan ohimennen edellisessä tekstissäni.

Vastasin vähän vaivautuneesti, että oloni on vähän huono ja hän aloitti melkein ärsyttävältä tuntuneen kyselyn ensimmäisenä udellen edellisestä syömiskerrastani. Sopersin jotain tästä päivästä ja hän juoksi hakemaan kaapista dominoja ja suolapähkinöitä (hän on harrastuspaikkani työntekijä). Halusin kuollakseni tarttua keksiin, ihan vain jotta en vaikuttaisi niin häiriintyneeltä ja omituiselta tummien silmänalusten pahentaessa narkkarin vaikutelmaani (olisi pitänyt keksittyä kotona paremmin meikkaukseen), mutta en pystynyt. Ilkikurisella äänellä hän ilmoitti, että ottaa itse ainakin eikä voi avata pakettia vain itselleen! Hymyilin väkinäisesti ja otin keksin, eikä mies tajunnut kuinka sisälläni kuohui kuin tulivuoren purkautuessa kun hän ei ymmärtänyt kääntää katsettaan pois. Ihan kun siinä nyt voisi yrittää syödä kun toinen vielä tuijottaa ! Tein varmasti sairasaikani historiaa, kun en alkanut inttämällä inttää vastaan ja kieltäytynyt kokonaan, vaan söin pari keksiä ihan itkemättä.

Mies todennäköisesti huomasi vaivautuneisuuteni ja kertoili omasta sairaushistoriastaan. Hänkin oli kerran sydänleikkauksen jälkeen pyörtynyt ja kaverit olivat hössöttäneet ympärillä loputtomiin, vaikka ei hän ollut kuolemassa omasta mielestään. Olo oli vielä syyllisempi kun mietin omia huimauksen syitäni.

Mies pyysi anteeksi loputonta kyselyään voinnistani, joka kieltämättä sokerin voimasta alkoi pikkuhiljaa parantua. Halusi tietää millä olin liikenteessä, ja ilmoitettuani lähteväni kotiin bussilla hän totesi heti ettei voinut päästää minua yksin. "Tuollainen hento tyttöhän lähtee vielä tuulen mukaan, saisinko mitenkään kyyditä neitiä kotiin autollani? Älä huoli, tästä metsurilookista huolimatta en tullut traktorilla". Kiinnitin vasta silloin huomiota bootseihin ja ruudulliseen paitaan, joista kieltämättä syntyi sellainen mielikuva, että auton takakontissa olisi vähintään moottorisaha. Samalla tunsin vastenmielisesti enemmän mielihyvää hennoksi kutsumisesta kuin itse ritarillisesta tarjouksesta.

Intin vastaan varmaan ikuisuuden, etten kehtaisi mitenkään olla niin paljon vaivaksi, ja hän sanoi että menettäisi yöunensa varmasti seuraavaan tapaamiskertaamme asti jos kieltäytyisin. Lopulta myönnyin ja hän pomppasi pystyyn ojentaen kätensä, sen pehmeän karhean. Tartuin siihen ja hän veti minut ylös pitäen kädestäni kiinni koko matkan autolle. En osaa edes kuvailla miltä se lämmin ote tuntui, niin lohdulliselta ja kaikelta maailman pahalta suojelevalta.

Matkalla kotiin hän piti keskustelua yllä, vaikka yleensä olen jopa liian puheliasta sorttia. Kai se oli se häpeä parista viimeisestä päivästä ja pelko siitä, että hän aistisi totuuden pelkästä olemuksestani. Out of nowhere kysäisin ihan muuten vaan, että onko heillä pikkujouluja tulossa (tarkoitin tosin ihan henkilökunnan sisäisiä). Miehen ilme kirkastui vielä entisestään ja silmät tuikkien hän vastasi: "On! Haluatko tulla? Ensi kuun kymmenes päivä. Tulee muutama kymmenen asiakasta ja kaveria". Tajutessani, että harrastuspaikallani oli satoja asiakkaita jouduin jotenkin hämilleni, mutta samalla olin iloinen siitä, että hän kuitenkin halusi juuri minun tulevan. Totesin vähän kierrellen, että olisihan se kiva, mikä jottei. (Jälkikäteen harmitti, etten osannut hölmistyksessäni vaikuttaa yhtään innostuneemmalta, koska tosiasiassa sisällä kupli).

Lopulta oltiin kotipihassani ja kiitin kyydistä. Hän varmisti noin viisi kertaa, että muistanhan varmasti sen joulukuun kymmenennen päivän, johon vastasin hymyillen, että näemmehän noin kerran viikossa vielä ennen sitä, ehtiihän hän muistuttaa. "Ei sillä, etten muistaisi sitä muutenkin".

Nyt istun sohvalla ja näpyttelen sanoja tänne toivoen, ettei tässä kilometritekstissä ole liikaa kirjoitusvirheitä, koska en jaksa oikolukea sitä. Ne muutamat keksit harmittavat, mutta muuten kaikki on ihmeen kirkasta.

Ei pitäisi päästää itseään tällaiseen mielentilaan.

Huominen, älä ikinä koita

Ei olisi varaa jäädä nukkumaan tähän harhaan. Pitäisi vaan päästää irti, en pysty en halua en jaksa. Tunnottomuus, älä päästä irti jooko? Miten mennä töihin, olla normaalisti, hymyillä ja jatkaa elämää kuin ennen viime päiviä? Koko viikonloppuna en ole poistunut kotoa, koska en ole pystynyt kohtaamaan todellisuutta. Oma todellisuuteni on tällä hetkellä harmaata seinää johon muodostuu kuvioita, kirkasta näyttöä ja suljettuja ikkunoita.

Niinä hetkinä kun tämäkin helpotus kääntää minulle selkäni, kädet tärisevät ja oksettaa, toivon etten olisi ikinä saanut diagnoosia mihinkään. Etten olisi ikinä saanut pillereitä, joilla aukeavat portit toiseen maailmaan, jossa en tunne mitään. Jossa en kaipaa mitään. Niinä hetkinä, jotka väkisin tulevat, seuraavalla kerralla taas nopeammin, muistan miksi viimeksi taistelin ja päästin irti. Alkuun kiinni pitää houkutus pehmeästä, nälättömästä ja huuruisesta ihmemaasta, sen jälkeen sellainen elimistön virhe joka muodostaa riippuvuuden.

Yes, it's an addiction. Puolustan itseäni mielessäni, ettei tämä riippuvuus poikkea niin paljon riippuvuuksista muihin vääryyksiin, kuten tupakkaan, oksentamiseen tai viiltelyyn, mutta omatuntoni kertoo likaisen totuuden.

Fuck you life, you betrayed me again. Tiedän, oikeasti tein sen ihan itse.

On myös ikävä erästä. Kaipaus on kiellettyä enkä saisi kaivata sitä tiettyä pehmeää kättä ja hymyileviä kasvoja, vaaleita hiuksia. Mahdottomuus, jonka takia antaisin sydämeni vaikka se menisi tuhansiksi sirpaleiksi lopullisesti.

Voisitko taas tarttua käteeni, saada uskomaan johonkin?
Kun kirkkaat silmäsi katsovat silmiini, en kaipaa maailmalta mitään muuta.

Ps. Olen syönyt viimeksi torstaina.

Houkutus kävi liian suureksi

Eilen tapahtui se käänteen tekevä asia, jota olen odottanut viikkoja. Viikkoja viikkoja päiviä tunteja joka ikinen tajuissa tai puolitajuissa oltu hetki. Ihmisruumis on omituinen asia, varsinkin naisten. Ja niin hymyilin pitkästä aikaa kuin parhaassa nousuhumalassa kun tiesin, että kaikkein saastaisimmalle, kontrolloimattomalle ja ikuisuuden kestäneelle himolle tuli loppu. Piste, päätös, finaali.

Ahneus on sitä, ettei tyydy edes tuohon. Houkutus avittaa ruokahaluttomuutta vääryydellä ja viekkaudella tuli liian suureksi, jatkoin samaa myös tänään. Maailma on jälleen huuruinen ja harhainen ja rakastan sitä ja nautin siitä vaikka tiedän että se on niin niin väärin. Vaikka en osaisikaan kohta lopettaa, vaikka taas kerran saatan alkaa vaikuttaa kyseenalaiselta muiden silmissä, vaikka taas kerran tämä euforia kestäisi vain hetken, muutaman viikon jonka jälkeen tien päässä on juoksuhauta ansoineen, se on riski jonka otan. Otan sen siksi, että olen itsekeskeisen heikko ja ahneesti toteutan halujani päästä lähemmäksi kapeampia jalkoja, ohuita ranteita ja kylkiluita, jotka tunnen talvitakkikin päällä jo kun puristan käsivarret kylkiin kiinni.

Jaksan juosta vaikka 20 kilometriä, nivelten ja jänteiden hajoamisen huomaan vasta kun unohdan sulkea silmäni maailmalta ja unohdan että taikamaailmasta palaa takaisin heti kun unohtaa ottaa taikapillerin joka sinne vie. Niin sekaista ja vaarallista ja sydän voi pettää koska tahansa mutta pienihän se on hinta siitä, että muutaman tunnin tai minuutin ajan elämänsä tuhansista ja tuhansista päivistä on helppo hengittää. Vai onko? Sekuntien verran pelkään ja yritän hillitä itseni, en ollut lähdössä kokonaan, vielä.

Tiesittekö, että kun

myy sielunsa saatanalle,

ei voi muuta kuin hävitä.

Varokaa askelianne, rotkoon heittävä tienreuna on joskus lähempänä kuin uskottekaan. Polulla on kiviä joissa lukee aina jokin seitsemästä kuolemansynnistä.

Darkness, I refuse to be one of your stolen souls

Aamu alkoi tänään, uskokaa tai älkää, venyttelyllä! Klo 5.30 oli herätyskello soimassa, auringonvalolamppu päällä ja taustalla soi hiljaisesti rauhallista musiikkia klassisesta poppiin. Liian harvoin tulee venyteltyä, tunnusteltua muhkuraisen ja mustelmaisen kropan kireitä pisteitä ja nautiskeltua hitaasti käyntiin lähtevästä aamusta.

(Btw, mulle tulee jostain syystä popista aina mieleen vain Britney Spearsin renkutukset, mutta hyväksyttävä se kai on että se on muutakin)

Kroppa ei tunnu yhtään omaltani vaikka yritinkin siihen tutustua uudestaan. Ei ole tuntunut viikkoihin, tällä viikolla vielä entistäkin vähemmän. En tunnista sitä tunnotonta ja löysää vartaloa omakseni. Sitä paksua mahaa, jossa ennen oli kiinteät vatsalihakset, josta saa puristettua makkaran! Hyi. Jotain käsittämättömän absurdia ja kamalaa. Tämä en ole minä, ei voi olla. Tai sitten psyykkeeni kieltäytyy hyväksymästä kipeitä tosiasioita

Aika tehdä muutos tai jäädä paikalleen itkemään, enkä todellakaan ajatellut toteuttaa jälkimmäistä.

Koko eilisen rauhoittumisen jälkeen tuntuu hyvältä päästä treenaamaan tosissaan. Viikonlopusta tulee urheilupainotteinen ja starttaan sen tänään menemällä ystäväni kanssa seinäkiipeilemään ensimmäistä kertaa lyhyenpitkän elämäni aikana. Odotan asiaa innolla, liian pitkä aika sitten olen saanut kokea sen ensimmäisen kerran jännityksen, odotuksen, ehkä jopa onnistumisen? Toivossa on hyvä elää.

Rakastan ensimmäisiä kertoja. Niissä on jotenkin aina lupaus jostain tulevasta. Tulevaisuuden odotus, toiveet, unelmat, maailman arvokkaimpia asioita. Ei haittaa vaikka ei onnistu, koska mitä todennäköisimmin toinen kerta menee aina paremmin. Viimeistään kolmas kerta toden sanoo.

Wish me luck and loss of appetite! Teille toivon mitä ihaninta viikonloppua, yllättäkää itsenne!♥

PS. Saattaa olla muutama kommentti johon en ole ehtinyt vastata, mutta rakkaat uskokaa, että olette mielessäni, osoitan sen myöhemmin!♥

Joskus edes pilvet eivät estä aurinkoa paistamasta

Olen jotenkin surprisingly hyvällä tuulella. Töissäkin kaikki hymyilevät, toivottavat hyviä päivänjatkoja ja mihinkään ei ole syytä juosta paniikinomaisesti. Kuin kaikki kiire olisi kadonnut, ympärillä hiljainen syyspuutarha ja ainoana äänenä ruusupensaiden lehdistä maahan tippuvat pisarat.

Love it.

Vietin hiljaisuuspäivää viime viikonloppuna ja koska se osoittautuikin yllättävän rentouttavaksi kokemukseksi, toistan saman tänään. Eli etsi jokin syrjäinen, hiljainen mutta silti tunnelmallinen kahvila ja valtaa jokin nurkkapöytä kirjan kanssa. Mukaan vain pari euroa, jotta herkkuhoukutukset eivät käy liian suuriksi mutta saat pari kuppia kahvia tai teetä. Istu lukemaan ja unohda mikä viikonpäivä on, mitä kello on (myyjä tulee kyllä heittämään sinut ulos jos uhkaat yöksi asti jäädä) ja uppoudu ajatuksiisi. By the way, tuntemattomien ihmisten tarkkailu voi myös olla yllättävän rentouttavaa. Et pääse tutkimusmatkallasi minnekään, ainakaan totuuteen heidän elämästään, mutta se ei ole tarpeenkaan. Anna vain ajatusten lentää (mutta pidä kirja katseen lähettyvillä, jottet liian suoraan vaikuta oudolta stalkkerilta joka tuijottaa kyyryssä nurkasta).

Lenkkeily ei varsinaisesti kuulu hiljaisuuspäiväni teemaan, mutta kävely ilman musiikkia sen sijaan vähintäänkin kuuluu! Illalla siis lenkkarit jalkaan, tarpeeksi lämmintä päälle ja pihalle. Hengittämään ja unohtamaan, mikä on se todellisuus joka odottaa auringon seuraavan kerran noustessa.

ps. Eilen noin 600, tänään noin 500.

Guilt does not soften the sting of wounds

Ote päiväkirjastani

1.11.11 klo 22.37

Lysähdän koko olemukseni voimalla sängylle ja tunnen samalla ilkeän vihlaisun oikeassa polvessani. Samassa polvessa, jossa oli jo paria tuntia aiemmin tuntunut rasituksen aiheuttamaa painetta pakottaessani itseni juoksemaan vielä yhden kilometrin juoksumatolla. Irvistän ja kiroan mielessäni heikkoja niveliäni.

Makuuasennossa tunnen entistä voimakkaammin kolotuksen jokaisessa lihaksessani, mutta en epäile hetkeäkään etten saisi unta särystä huolimatta, koska voimat ovat niin lopussa. Laitan herätyskellon suosiolla soimaan vasta seitsemältä, koska tiedän etten seuraavana aamuna kuitenkaan pääse sängystä ylös aamulenkille. Mieleni mustuu ja syytän epäonnestani ruumistani, joka on jo aikaa sitten muuttunut elinkautisvankilan kaltereiksi.

Ehkä, ehkä vartalonikaan ei valitsisi minun sieluani ja mieltäni asukikseen, jos itse saisi valita. Vaadin vain aina ja aina enemmän, suljen korvani ja silmäni elimistöni huudoilta ja haavoilta. "Vielä kilometri, vielä muutama tunti ilman syömistä!". Jalat puutuvat väsymyksestä, vatsa kramppaa ilmaistakseen kiukkunsa huonosta ruoasta ja käsien iho alkaa irvistellä kuivuessaan. Naarmut iholla punoittavat kylmässä syyssäässä juostun lenkin jälkeen. Äänettömästi kehoni huutaa, kouristelee ja kierii, mieleni sulkee silti kaiken ulkopuolelle.

Silmäni siristyvät ja kulmista alkaa tihkua kyyneliä. Tunnen niin voimakasta sääliä koko kehoani kohtaan.  Haluaisin ottaa sen syliini, halata ja silittää karheaa ja naarmuista ihoa. Kuiskata kuin pienelle nyyhkyttävälle lapselle untuvaisen tukan lomasta "kaikki kääntyy vielä paremmaksi".

Havahdun ja käännyn kyljelleni. Pakko lopettaa tämä hölmöys, puhun ruumiilleni kuin toiselle persoonalle. Puhumattakaan, etten uskaltaisi valehdella kaiken kääntyvän varmuudella paremmaksi.

Keijut huuruiset tanssivat ikkunoissa

Aamulla heräsin kuin tuhatvuotisesta unesta, jalat ja kädet tuntuivat painavan tonnin eivätkä silmät millään meinanneet pysyä auki. Illalla olin sammunut sänkyyn kerrankin niin vauhdilla, ettei ole mitään muistikuvia viimeisimmistä ajatuksista. Koko aamu meni niin sumussa, etten ajoittain edes tajunnut että olin hereillä. Istuin aamulla tupakalla vartin, koska jotenkin unohdin että olin edes menossa töihin.

Nyt coffee ja villaneule sulattamaan tätä kohmeisuutta, hrr! Tekisi mieli pyhittää joku päivä uuden villapipon ja tumppujen neulomiseen.


Mutta tänään salille, lihaskuntoa 1h ja juoksumatolla juoksen varmaankin 2km alkuun ja 3km loppuun. Kieltäydyn antamasta väsymykselle valtaa! Varsinainen juoksutreeni saa kuitenkin jäädä huomiselle.

Haaveilen karppauksesta ja voimista vastustaa sokeria. En tiedä pystyisinkö ikinä luopumaan Täysin kaikista sokereista (omenat yms), mutta ehkä joku päivä. Pitäisiköhän kokeilla vaikka viikkoa? Onko kenelläkään kokemuksia totaalisokerittomuudesta, jaksoiko silloin kuitenkin? Karppauksellahan hiilarit tulisi saada lähes ainoastaan vihanneksista (karppauksen luonteenlaadusta toki hiukan riippuen).

Kaikista rumin tosiasia, paino on tällä hetkellä 49,6kg. Senttejä on turvotuksen takia tosin kuin satakiloisella, joten lukemat eivät juurikaan heiluta mieltä suuntaan tai toiseen, supernegatiivinen se on kaikesta huolimatta. I'm just too much. Tästä päivästä aktiivinen ruoka-, liikunta- ja painoseuranta, johan energiaa on kerätty ja löysäilty jokunen viikko. Pistetään ihra tottelemaan kuria.

PS. Odottaako joku muukin jo pikkuisen talvea? Niinkuin ihanihan vähän tai paljonkin?