I just had to come to tell you !

Otin riskin ja astuin ulkomaailmaan illalla. Todellisuus herätti hetkessä kun kylmä tuuli paiskautui vasten kasvoja. Ilmassa tuoksuivat maassa mädäntyvät lehdet ja vasta silloin tajusin, kuinka lehdettömiä puut jo olivat. Kuinka elämää ei pimeyden keskellä näkynyt missään ja ulkomaailma tuntui ottavan minut yhtä vastentahtoisesti vastaan kuin minä sen. Kipsutin kuitenkin korkokenkineni bussipysäkille ja lähtin kohti keskustaa.

Olin päivällä melkein unohtanut harrastukseni, jonka takia jouduin heräämään tokkuraisesta salamaailmastani ja vastustelemaan utuisen pehmeyden houkutusta. Yritys peittää sairaan näköistä olemustani puhtailla vaatteilla ja meikillä tuntui lähinnä säälittävältä, epätoivoista, mutta valitettavasti en ehtinyt enää perua tuntiani koska muistin sen niin myöhään.

Istuin tuntini jälkeen harjoittelupaikan ulkopuolella tuolilla, kasvot kalpeana kohti maata. Olo oli kamala ja silmissä tuntui sumenevan joka kerta kun yritin nousta ja lähteä kotiin. Samalla kuulin vierestäni pehmeän mutta tumman äänen: "Hei olethan ihan okei?". Taistelin itseni pystympään ja käänsin katseeni viereiseen penkkiin istuneeseen mieheen, joka katsoi liian läheltä kirkkailla silmillään. Juuri se mies, jonka kuin kohtalosta satuin mainitsemaan ohimennen edellisessä tekstissäni.

Vastasin vähän vaivautuneesti, että oloni on vähän huono ja hän aloitti melkein ärsyttävältä tuntuneen kyselyn ensimmäisenä udellen edellisestä syömiskerrastani. Sopersin jotain tästä päivästä ja hän juoksi hakemaan kaapista dominoja ja suolapähkinöitä (hän on harrastuspaikkani työntekijä). Halusin kuollakseni tarttua keksiin, ihan vain jotta en vaikuttaisi niin häiriintyneeltä ja omituiselta tummien silmänalusten pahentaessa narkkarin vaikutelmaani (olisi pitänyt keksittyä kotona paremmin meikkaukseen), mutta en pystynyt. Ilkikurisella äänellä hän ilmoitti, että ottaa itse ainakin eikä voi avata pakettia vain itselleen! Hymyilin väkinäisesti ja otin keksin, eikä mies tajunnut kuinka sisälläni kuohui kuin tulivuoren purkautuessa kun hän ei ymmärtänyt kääntää katsettaan pois. Ihan kun siinä nyt voisi yrittää syödä kun toinen vielä tuijottaa ! Tein varmasti sairasaikani historiaa, kun en alkanut inttämällä inttää vastaan ja kieltäytynyt kokonaan, vaan söin pari keksiä ihan itkemättä.

Mies todennäköisesti huomasi vaivautuneisuuteni ja kertoili omasta sairaushistoriastaan. Hänkin oli kerran sydänleikkauksen jälkeen pyörtynyt ja kaverit olivat hössöttäneet ympärillä loputtomiin, vaikka ei hän ollut kuolemassa omasta mielestään. Olo oli vielä syyllisempi kun mietin omia huimauksen syitäni.

Mies pyysi anteeksi loputonta kyselyään voinnistani, joka kieltämättä sokerin voimasta alkoi pikkuhiljaa parantua. Halusi tietää millä olin liikenteessä, ja ilmoitettuani lähteväni kotiin bussilla hän totesi heti ettei voinut päästää minua yksin. "Tuollainen hento tyttöhän lähtee vielä tuulen mukaan, saisinko mitenkään kyyditä neitiä kotiin autollani? Älä huoli, tästä metsurilookista huolimatta en tullut traktorilla". Kiinnitin vasta silloin huomiota bootseihin ja ruudulliseen paitaan, joista kieltämättä syntyi sellainen mielikuva, että auton takakontissa olisi vähintään moottorisaha. Samalla tunsin vastenmielisesti enemmän mielihyvää hennoksi kutsumisesta kuin itse ritarillisesta tarjouksesta.

Intin vastaan varmaan ikuisuuden, etten kehtaisi mitenkään olla niin paljon vaivaksi, ja hän sanoi että menettäisi yöunensa varmasti seuraavaan tapaamiskertaamme asti jos kieltäytyisin. Lopulta myönnyin ja hän pomppasi pystyyn ojentaen kätensä, sen pehmeän karhean. Tartuin siihen ja hän veti minut ylös pitäen kädestäni kiinni koko matkan autolle. En osaa edes kuvailla miltä se lämmin ote tuntui, niin lohdulliselta ja kaikelta maailman pahalta suojelevalta.

Matkalla kotiin hän piti keskustelua yllä, vaikka yleensä olen jopa liian puheliasta sorttia. Kai se oli se häpeä parista viimeisestä päivästä ja pelko siitä, että hän aistisi totuuden pelkästä olemuksestani. Out of nowhere kysäisin ihan muuten vaan, että onko heillä pikkujouluja tulossa (tarkoitin tosin ihan henkilökunnan sisäisiä). Miehen ilme kirkastui vielä entisestään ja silmät tuikkien hän vastasi: "On! Haluatko tulla? Ensi kuun kymmenes päivä. Tulee muutama kymmenen asiakasta ja kaveria". Tajutessani, että harrastuspaikallani oli satoja asiakkaita jouduin jotenkin hämilleni, mutta samalla olin iloinen siitä, että hän kuitenkin halusi juuri minun tulevan. Totesin vähän kierrellen, että olisihan se kiva, mikä jottei. (Jälkikäteen harmitti, etten osannut hölmistyksessäni vaikuttaa yhtään innostuneemmalta, koska tosiasiassa sisällä kupli).

Lopulta oltiin kotipihassani ja kiitin kyydistä. Hän varmisti noin viisi kertaa, että muistanhan varmasti sen joulukuun kymmenennen päivän, johon vastasin hymyillen, että näemmehän noin kerran viikossa vielä ennen sitä, ehtiihän hän muistuttaa. "Ei sillä, etten muistaisi sitä muutenkin".

Nyt istun sohvalla ja näpyttelen sanoja tänne toivoen, ettei tässä kilometritekstissä ole liikaa kirjoitusvirheitä, koska en jaksa oikolukea sitä. Ne muutamat keksit harmittavat, mutta muuten kaikki on ihmeen kirkasta.

Ei pitäisi päästää itseään tällaiseen mielentilaan.