Katsoin myöhemmin vahingossa peiliin. Tarkoitan enemmän kuin aamuisin, jolloin yritän kurkkia sen pakollisen silmistä meikkausta varten. (Yllättävän helppoa on nykyään katsoa kasvoja näkemättä oikeastaan mitään.) Mutta sitten, unohdin varoa ja kääntyessäni katsahdin vahingossa selkääni. Niskasta alas piirtyviin luihin. En ymmärrä, miten ne sieltä näkyvät, minähän olen iso. Loputtoman liian iso.
Aamulla kävelin vaa'alle. Pienellä suurella totaalisella kauhulla uhkasin mieleni särkymisen riskiä. Enkä tiedä mitä ajatella. Liikaaliikaaliikaa, mutta vähemmän kuin odotin.
En taida nykyään tietää oikeastaan mitään. Päätin aamulla tiukasti, että tänään on hyvä päivä ja kivoja juttuja tulossa. Luulen, että olen illallakin vielä sitä mieltä, että on ollut kiva päivä. Tsemppaan ja hymyilen, tietää ehdin myöhemmin. On minulla aikaa vielä, onhan?
Muut eivät enää epäile ja olo on helpottunut.
47,2
Niin, oot oikeassa. Mutta toivon, että elämä olisi oikeastikin kaunis. Mä uskon siihen. Ja mäkin lupaan, etten huku!
VastaaPoistaSä et ole mikään loputtoman liian iso. Et todellakaan.
Paljon voimahalauksia♥
Kiitos kauheasti kommentista ♥
VastaaPoistaSä olet kaunis, niin pieni ja niin suuressa vaarassa. Haluan pelastaa, mutten tiedä miten tarttuisin käteesi ja vetäisin ylös jyrkänteelle, kun itsekin roikun siltä puolittain. Ollapa Indiana Jones, homma olisi helposti hanskassa.
Liikaa halauksia, jotka rutistaa sut puolikuoliaaksi ♥