torstai 10. marraskuuta 2011

Mieleni on yksi hämähäkinseittien peittämä vankiluola

Katsoin eilen apaattisesti ohitse juoksevia lenkkeilijöitä. Iloisesti juoksun lomassa juttelevaa pariskuntaa. Kolmekymppisiä, ilmeisen onnellisia, terveitä. Tunsin riipivää kaipuuta hyvään kuntoon ja terveyteen, jotka tuntuvat olevan tällä hetkellä käsittämättömän kaukana menneessä tai tulevassa. Siinä välissä on liian syvä rotko, joka on kunnollinen syöminen. Vaikka mitään kuolemantuomioita tai elinkautisrangaistuksia ei ole lausuttu, siltä se silti tuntuu. Kuin kohtalona olisi väistämättömästi loppuelämän kestävä vankeus elämättömyyteen.

Yritän selvitä päivistä tajuissani, en edes uskalla miettiä urheilua. Elän vain seuraavaa aamua varten, sitä hetkeä varten, kun ihmisyys punnitaan vaa'alla. Se kertoo kaiken kaikesta eikä siltikään mitään, enkä tiedä miksi se on niin tärkeää kun käsitän samalla ettei ole.

En edes ymmärrä miten tämä kävi näin nopeasti, liian nopeasti.


Onhan niitä asioita mielessä, josta voisin kirjoittaa, mutta väsyn varsin pian kun yritän saada ajatuksiani kokonaisiksi lauseiksi. Huomenna, yritän jaksaa paremmin, vaikka tiedän ettei tahdonvoima siirrä minua eteenpäin loputtomiin.

Eilen 250, aamulla 47,0kg.
Lähettänyt klo

4 kommenttia:

  1. Anonyymi10 marraskuuta, 2011 13:44

    Teoriassa se parantuminen onkin ihan lastenleikkiä, toteutus taas vaatii näköjään vuosien ponnisteluja, epäonnistumisia ja sairauskin kerkiää moneen otteeseen muuttaa muotoaan.. :s

    Mä syön jokatapauksessa 700-1100kcal/vrk, vaan harvoin jää alle (ajanpuutteen vuoksi), kyllä sillä nyt 1-2h treenaa, oon niin tottunut siihen, etten ehkä huomioi heikotusta tai jaksamista niinkuin pitäisi. Joten älä oikeesti treenaa jos sua HEIKOTTAA, sillon pitää lepää <3

    VastaaPoista
  2. freckles10 marraskuuta, 2011 14:13

    Kiitos kommentista ♥
    Mullakin jatkuva huoli susta. Ehkä jos vähän yrittäis paranemista, ihan hieman? En tiedä, toivon vaan, että voisit olla onnellinen ja sulla olis parempi olla.

    Ja joo, yritän, mutta psykatäti on hermoja riipivän ärsyttävä. Toivottavasti siellä osastolla on joku astetta inhimillisempi, jolle voisi sitten vaikka puhua. Tai jotain. : )

    Paljon halauksia ja voimia ♥

    VastaaPoista
  3. Sudenkorento10 marraskuuta, 2011 21:35

    Kiitos paljon kommentistasi, anteeksi että vastaan vasta nyt.. Mä yritän nähdä tuon kaiken mitä sanoit, mutta mulle se on niin vierasta. Mä olen koko elämäni ollut se alempi arvoinen, jokaisessa ihmissuhteessani. Se on kai osa mun luonnetta ajatella niin, sillä mä olen ihan pienestä asti ollut sellainen. Mutta kiitos ♥

    Ja koita jaksaa, olet niin hirmu pieni..Haluaisin halata sua kovasti, niin että tuntisit kuinka pikkuinen olet ♥

    VastaaPoista
  4. louna10 marraskuuta, 2011 22:03

    Sata voimahalausta♥ anteeksi, en osaa sanoa oikein muuta. Toivoisin vain ettet antaisi ihan periksi vaan jaksaisit pikkuisen taistella. Elämän tähden.

    VastaaPoista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)