Guilt does not soften the sting of wounds

Ote päiväkirjastani

1.11.11 klo 22.37

Lysähdän koko olemukseni voimalla sängylle ja tunnen samalla ilkeän vihlaisun oikeassa polvessani. Samassa polvessa, jossa oli jo paria tuntia aiemmin tuntunut rasituksen aiheuttamaa painetta pakottaessani itseni juoksemaan vielä yhden kilometrin juoksumatolla. Irvistän ja kiroan mielessäni heikkoja niveliäni.

Makuuasennossa tunnen entistä voimakkaammin kolotuksen jokaisessa lihaksessani, mutta en epäile hetkeäkään etten saisi unta särystä huolimatta, koska voimat ovat niin lopussa. Laitan herätyskellon suosiolla soimaan vasta seitsemältä, koska tiedän etten seuraavana aamuna kuitenkaan pääse sängystä ylös aamulenkille. Mieleni mustuu ja syytän epäonnestani ruumistani, joka on jo aikaa sitten muuttunut elinkautisvankilan kaltereiksi.

Ehkä, ehkä vartalonikaan ei valitsisi minun sieluani ja mieltäni asukikseen, jos itse saisi valita. Vaadin vain aina ja aina enemmän, suljen korvani ja silmäni elimistöni huudoilta ja haavoilta. "Vielä kilometri, vielä muutama tunti ilman syömistä!". Jalat puutuvat väsymyksestä, vatsa kramppaa ilmaistakseen kiukkunsa huonosta ruoasta ja käsien iho alkaa irvistellä kuivuessaan. Naarmut iholla punoittavat kylmässä syyssäässä juostun lenkin jälkeen. Äänettömästi kehoni huutaa, kouristelee ja kierii, mieleni sulkee silti kaiken ulkopuolelle.

Silmäni siristyvät ja kulmista alkaa tihkua kyyneliä. Tunnen niin voimakasta sääliä koko kehoani kohtaan.  Haluaisin ottaa sen syliini, halata ja silittää karheaa ja naarmuista ihoa. Kuiskata kuin pienelle nyyhkyttävälle lapselle untuvaisen tukan lomasta "kaikki kääntyy vielä paremmaksi".

Havahdun ja käännyn kyljelleni. Pakko lopettaa tämä hölmöys, puhun ruumiilleni kuin toiselle persoonalle. Puhumattakaan, etten uskaltaisi valehdella kaiken kääntyvän varmuudella paremmaksi.