Sumua sisällä ja ulkona

Jälleen päivät lipuvat. Aina kun yritän unohtaa kaikki pakonomaiset tapani, kellonaikani, ajatukseni, määräni, huomaan eläväni kuin tyhjiössä. En saa otetta oikein mistään. Kaikki tietyt ajatukset ovat niin ahdistavia, että olen yrittänyt lukita ne kokonaan ulkopuolelle. Syön kerran päivässä, illalla, vaikka tiedän että se on kaikista huonoin aika. Vaikka käsitän, ettei yksi annos päivässä voi olla liikaa, en voi lakata ajattelemasta, että voisin tämänkin tehdä paremmin.

Vaikka kuinka yritän, en pysty unohtamaan että voisin melkein kaikin puolin suoriutua paremmin, olla parempi.

Jokainen minuutti, jonka ajan yritän pelkästään hengittää syvään, tekee olon entistä pahemmaksi. Ahdistus hukkaan heitetystä, epätehokkaasta ajasta puristaa keuhkoja kasaan niin voimalla, etten enää tiedä mihin turvautua. En vain saa henkeä. En ole päiviin ollut kyynelissä, mutta ihan kuin jokin vetäisi hiipivän hitaasti elämää ulos sisältäni.

Syön, mutta se on kamalampaa kuin ikinä. En saa ulos kyyneliä, huutoa, enkä mitään, vaikka sisällä myrskyää.

Pitkään pitkään aikaan en ole tuntenut samoin kuin eilen. Niin, illalla sen hetken jälkeen kun olin kaapinut lautaselta ihan liikaa kiellettyjä asioita. Istuin sängyllä tuijottaen punaisilla kolmioilla varustettuja foliopaketteja ja lääkepurkkeja. Hetken mielijohteesta tyhjensin kaikki helposti avattavat purkit käteeni. En tiedä istuinko tyhjään katsoen pitkäänkin, en ajatellut tai tuntenut mitään. Havahduin ropinaan, kun pillerit putoilivat tärisemään alkaneesta kädestäni lattialle. Kasasin ne takaisin purkkeihin muutamaa rauhoittavaa ja unilääkettä lukuunottamatta, joilla voisin mahdollisimman nopeasti päästä seuraavaan aamuun.

Tämän tekee se ajatus, etten saisi olla syömättä. Menetän järkeni, kun yritän vain kestää itseäni näin. En kestä.