Onko parempi pettyä elämään vai itseensä?

Tajusin juuri eilen, miksi en edes yritä antaa itseni olla onnellinen. En pelkää olla onnellinen, vaan pelkään että tulen pettymään itse onnellisuuteen. Ettei se olekaan vaaleanpunaisia pilvilinnoja, saippuakuplia, hoikkia jalkoja, ystävyyttä ja rakkautta. Sellaista tyyneyden ja rakkauden voimaa, ettei mikään voi satuttaa. Ehkä se onkin jotain tavallista, ehkä ei suorannaista kuilun pohjaa tai räntäsadetta, ehkäpä vain juuri ja juuri selviämistä. Matalalentoa peltojen yllä.

Ehkä "onnellisuus" ei ole muuta kuin huono yritys lohduttaa meitä kuolevaisia siitä, että loppujen lopuksi life sucks and then you die.

Jos olemassa onkin vain itse paholainen, joka ohjailee toimiamme ja nauraa suruillemme ja itsepetoksellemme? Aiemmin puhuttiin myös määritelmistä, mm. kuinka onnea on olemassa vain siksi, että on myös surua. Jospa olemassa onkin vain surua, ja onnen käsitteenä ymmärrämme vain, koska "se on jotain muuta"? Jos kivun vastakohta on kivuttomuus, niin onko onni vastaavasti jotain niinkin tylsää kuin suruttomuus? Sanotaan että pitkä itku lyhyestä ilosta. Miksi onni ja ilo kaikista tuntemuksista ovat niin katoavaisia? Jospa se onkin pelkkää harhaa.

Tai sitten se on juuri sitä, ettei välitä sateessa kastuvista kengistä pitäessään kädestä ihmistä, jonka hymy poistaa kaikki pilvet taivaalta. Uskoo elämään, ihmisiin ja itseensä ja kääntää vastoinkäymiset voitoiksi. Ehkä pelkäänkin enemmän kuin kehtaan ikinä myöntää, etten ikinä saavuta sitä itseni takia siksi, että tällä vähenemisellä käännän selkäni kaikille mahdollisuuksille.

Ja nyt, enemmän kuin ikinä, tekisi mieli tarttua johonkin ylöspäin vievään oljenkorteen.

Enkä siltikään tee niin.