Darkness, I refuse to be one of your stolen souls

Aamu alkoi tänään, uskokaa tai älkää, venyttelyllä! Klo 5.30 oli herätyskello soimassa, auringonvalolamppu päällä ja taustalla soi hiljaisesti rauhallista musiikkia klassisesta poppiin. Liian harvoin tulee venyteltyä, tunnusteltua muhkuraisen ja mustelmaisen kropan kireitä pisteitä ja nautiskeltua hitaasti käyntiin lähtevästä aamusta.

(Btw, mulle tulee jostain syystä popista aina mieleen vain Britney Spearsin renkutukset, mutta hyväksyttävä se kai on että se on muutakin)

Kroppa ei tunnu yhtään omaltani vaikka yritinkin siihen tutustua uudestaan. Ei ole tuntunut viikkoihin, tällä viikolla vielä entistäkin vähemmän. En tunnista sitä tunnotonta ja löysää vartaloa omakseni. Sitä paksua mahaa, jossa ennen oli kiinteät vatsalihakset, josta saa puristettua makkaran! Hyi. Jotain käsittämättömän absurdia ja kamalaa. Tämä en ole minä, ei voi olla. Tai sitten psyykkeeni kieltäytyy hyväksymästä kipeitä tosiasioita

Aika tehdä muutos tai jäädä paikalleen itkemään, enkä todellakaan ajatellut toteuttaa jälkimmäistä.

Koko eilisen rauhoittumisen jälkeen tuntuu hyvältä päästä treenaamaan tosissaan. Viikonlopusta tulee urheilupainotteinen ja starttaan sen tänään menemällä ystäväni kanssa seinäkiipeilemään ensimmäistä kertaa lyhyenpitkän elämäni aikana. Odotan asiaa innolla, liian pitkä aika sitten olen saanut kokea sen ensimmäisen kerran jännityksen, odotuksen, ehkä jopa onnistumisen? Toivossa on hyvä elää.

Rakastan ensimmäisiä kertoja. Niissä on jotenkin aina lupaus jostain tulevasta. Tulevaisuuden odotus, toiveet, unelmat, maailman arvokkaimpia asioita. Ei haittaa vaikka ei onnistu, koska mitä todennäköisimmin toinen kerta menee aina paremmin. Viimeistään kolmas kerta toden sanoo.

Wish me luck and loss of appetite! Teille toivon mitä ihaninta viikonloppua, yllättäkää itsenne!♥

PS. Saattaa olla muutama kommentti johon en ole ehtinyt vastata, mutta rakkaat uskokaa, että olette mielessäni, osoitan sen myöhemmin!♥