Huominen, älä ikinä koita

Ei olisi varaa jäädä nukkumaan tähän harhaan. Pitäisi vaan päästää irti, en pysty en halua en jaksa. Tunnottomuus, älä päästä irti jooko? Miten mennä töihin, olla normaalisti, hymyillä ja jatkaa elämää kuin ennen viime päiviä? Koko viikonloppuna en ole poistunut kotoa, koska en ole pystynyt kohtaamaan todellisuutta. Oma todellisuuteni on tällä hetkellä harmaata seinää johon muodostuu kuvioita, kirkasta näyttöä ja suljettuja ikkunoita.

Niinä hetkinä kun tämäkin helpotus kääntää minulle selkäni, kädet tärisevät ja oksettaa, toivon etten olisi ikinä saanut diagnoosia mihinkään. Etten olisi ikinä saanut pillereitä, joilla aukeavat portit toiseen maailmaan, jossa en tunne mitään. Jossa en kaipaa mitään. Niinä hetkinä, jotka väkisin tulevat, seuraavalla kerralla taas nopeammin, muistan miksi viimeksi taistelin ja päästin irti. Alkuun kiinni pitää houkutus pehmeästä, nälättömästä ja huuruisesta ihmemaasta, sen jälkeen sellainen elimistön virhe joka muodostaa riippuvuuden.

Yes, it's an addiction. Puolustan itseäni mielessäni, ettei tämä riippuvuus poikkea niin paljon riippuvuuksista muihin vääryyksiin, kuten tupakkaan, oksentamiseen tai viiltelyyn, mutta omatuntoni kertoo likaisen totuuden.

Fuck you life, you betrayed me again. Tiedän, oikeasti tein sen ihan itse.

On myös ikävä erästä. Kaipaus on kiellettyä enkä saisi kaivata sitä tiettyä pehmeää kättä ja hymyileviä kasvoja, vaaleita hiuksia. Mahdottomuus, jonka takia antaisin sydämeni vaikka se menisi tuhansiksi sirpaleiksi lopullisesti.

Voisitko taas tarttua käteeni, saada uskomaan johonkin?
Kun kirkkaat silmäsi katsovat silmiini, en kaipaa maailmalta mitään muuta.

Ps. Olen syönyt viimeksi torstaina.