Sydämeni sykkii, mutta en tiedä mihin suuntaan

Eilen piti palauttaa eräs kirja, jota yritin viime hetkellä lukea loppuun autossa, parkkipaikan lamppujen hämärässä valossa. Tunsin tekeväni jotain omituista kirja kädessä ja selkä kyyryssä, joten en tohtinut paljastaa itseäni liikaa laittamalla sisävaloa päälle (joku ulkopuolinenhan voisi vahingossa pitää outona). Kirja kertoi parantumattomasti sairaasta tytöstä, joka elämänsä viimeisinä kuukausina rakastui ujoon ja vähän omituiseen poikaan, jolle tytön tapaaminen oli todellinen kasvun paikka. Luin viimeisiä kymmeniä sivuja kuin jonkin epätoivon vallassa, koska jollain tavalla uskoin vielä, että kirja saattaisi saada jonkin muun kuin olettamani päätöksen. Tiedättekö sellaisen kuin elokuvissa, että aina on happy ending. Joku ylittää itsensä ja se palkitaan ja rakkaus voittaa aina.

Kävin rivejä läpi silmilläni nopeammin ja nopeammin kädet täristen. Kun lopulta läväytin kannet kiinni, tunsin värin paenneen kasvoilta ja henkeä ahdistavan. Se päättyi juuri toisin kuin elokuvissa ja juuri niin kuin nimenomaan tällaisissa romaaneissa. Kyyneliä alkoi valua auttamattomasti enkä edes yrittänyt pelastaa poskille valuvaa ripsiväriä. Välillä saan oman sairauteni kanssa toivoa, iloisia pilkahduksia elämästä, joskus jopa unohdan sen olemassaolon. Välillä taas tällaiset tarinat palauttavat maan pinnalle. Hetken olin loputtoman turhautunut uskomaan yhtään mihinkään.

Laitoin ipodistani musiikkia soimaan ja jäin hiljaisesti hyräilemään kappaleiden tahdissa. Sattui tulemaan kappale, Tristan Prettymanin Madly, jota innostuin laulamaan teatterimaisesti vastarakastuneen äänellä. Jostain syystä oloni parani. Jos en muuhun uskoisikaan, niin siihen sentään, että olen minäkin rakkauden arvoinen.

Ja onneksi kirjoittaessani omaa tarinaani, minun ei tarvitse pyrkiä myynnin maksimointiin ja se voi olla muutakin kuin sortuvia teitä ja traagisia loppuja tai muuta kuin elokuva, jonka tapahtumat pystyt arvaamaan ennalta.

Ps. Eilen noin 200. Olo on pettynyt, vaikka tiedän ettei tarvitsisi olla. Ja ensimmäistä kertaa aikoihin on olo, etten ehkä osaa tai halua lopettaa.

Pps. 47,4kg