Puhutaan paljon, mutta heitetään kompassi järveen ja toivotaan parasta

Ihmeellistä voi olla joskus pelkkä helmikirjailtu neulepaita, rusetteja ja ruusu. Joskus auringonpaiste ja joskus elämä, joka on pelkkää harhaa ja unta. Joskus on selkeä tavoite, joskus olen vain puinen soutuvete ilman airoja, pohjassa vuotavia reikiä. Joskus toivo voi olla pelkkä lempeä katse pahasta tietämättömältä ihmiseltä. Joskus minäkin uskoin.

Ihailen enemmän kuin mitään ihmisiä, jotka pystyvät vaikka mitä elämän paskaa kokeneina pysymään yhtä naiiveina idiootteina kuin lapset.

Haluaisin napsautella unilääkkeitä foliopaketeista koko viikonlopun, heti kotiin pääsystä lähtien. Vain jotta voisin tehdä elämäni elämisen mahdollisimman helpoksi (siis olemattomaksi). Päähäni harhautui kuitenkin kivuliaan totta oleva ajatus, että saatan hyvin kuolla huomenna (tosin mahdollisesti vasta 60 vuoden päästä). Niin kuin me kaikki. En kestä ajatusta kokonaisesta elämättömästä elämästä, katkeruudesta saattovuoteella.

Mitä jos viimeisellä hetkelläni seison kahvion ulkopuolella pakkasessa, katselen kaloreita laskien kauniisti koristeltuja kakkuja eikä maailmaani kuulu mitään muuta. En kuule enkä näe mitään muuta, ohitse kulkevia ihmisiä tai rekkaa, jonka kuski ajaa vahingossa ylitseni. Viimeinen ajatukseni olisi siis joku saatanan mudcake. Kuinka säälittävää on miettiä näin paljon ruokaa?

Minulla on oikeitakin ajatuksia oikeasti merkityksellisistä asioista! Viikonloppuna tavoitteena on elää muutakin kuin vaakaa varten.

Eilen social pressure ja 650hengenahdistajaa, aamulla 47,2. Nyt kahden päivän paastopakko, koska muuten en osaa hengittää. Juu, edellinen tekopyhä elämänkaipuuhuutoni ei muuta käytöstäni, koska olen oikeasti aika säälittävä ihmisperse.

Ps. Bugger! jos luet tämän, I miss you, sata halausta ja tiedä että olet mielessäni ja joka päivä toivon, että sulla on asiat hyvin.