En voi kuolla sisältäpäin, koska ei siellä mikään ole elossa aikoihin ollutkaan

Silmien avaaminen tuntuu raskaalta, turhalta, tarpeettomalta. Miksi, minkä takia avaisin ne, mieluummin nukun seuraavaan aamuun asti. Havahdun jonkun ravistukseen ja omituiseen kohinaan. Ärtymys kiskaisee hereille ja sekunneissa kohina tiivistyy ääniksi, erilaisten laitteiden piippaukseksi. Liian terävä ääni käskee hereille ja kiukku saa melkein kyyneleet valumaan. Eikö se tajua, kuinka väsynyt olen?

Kirkas valo väistyy silmien edestä ja äänelle piirtyvät kasvot, jotka ovat entuudestaan tuntemattomat. Vaatetus on kokopunainen ja naurahdan sisäisesti joulupukki-mielikuvilleni. Selkeistä taustaäänistä huolimatta puheen ymmärtäminen on niin raskasta että haluan nukahtaa uudestaan.

"Pysy nyt vain hereillä, mikä sinun nimesi on?"

Alusta tärähtää voimakkaasti ja päätä alkaa särkeä räjähdysmäisesti voimistuen. "Löit ilmeisesti pääsi kaatuessasi, mutta yritä nyt olla vain paikoillasi. Kohta ollaan sairaalassa. Niin mikä se nimesi on, osaatko sanoa?" Pitääkö se ihan idioottina, tottakai minä nimeni tiedän. Alan itkeä lohduttomasti, ambulanssisedälle vastaan sen johtuvan päänsärystä.

Muuta en siitä hetkestä jaksa muistaa. Okei, en halua muistaa. Häpeä, se on varmaankin se voimakkain tunne eilistä muistellessa. Mikä kaikki menikään niin pahasti pieleen, en tohdi edes luetella.

Myöhemmin sinä iltana, lääkärin kertoessa päätelmiään eri tuloksista, keräsin kaikki voimani ja harmittelin raskasta työurakkaa puolipirteästi ja lupasin levätä ja juoda ja syödä. Kaikessa kiireessä olin vain unohtanut pitää huolta itsestäni, mutta tästä eteenpäin varmasti kaikki menisi hyvin. Olin niin vakuuttava, että uskoin melkein itsekin itseäni. Lääkäri jakoi isällisellä äänellä neuvojaan ja hetken sisällä kihisi, että edes annan pitää itseäni niin yksinkertaisena.

Mutta sitähän olenkin, itseasiassa kieroutunut todellisuus on paljon keskenkasvuisempaa kuin naiivi yksinkertaisuus. Pateettisilla puheenlahjoilla ei pitkälle edetä muussa kuin valheessa.

Lupasin jäädä yöksi tarkkailuun ja aamulla lähdin kodin kautta töihin. Toivoin, että valheeni olisi ollut totta ja tuo hetki olisi saanut tajuamaan miten kaikki tulisi tehdä toisin. Tai tajuankin, mutta kääntyvät askeleet ovat liian raskaita. Ehkä en pärjääkään yksin, mutta ikinä ei tule löytymään rohkeutta tai nöyryyttä hyväksyä sitä.