Vangitse sydämesi, niin siitä ei tule liian huikentelevainen

Olin eilen ystävälläni muutamalla lasillisella. Kotiin lähtiessäni kahden aikaa yöllä päädyinkin bussin sijasta kävelemään kotiin. Matkaa seitsemän kilometria, mutta jaloissa lenkkarit ja vaatettakin riittävästi. Kuuntelin musiikkia, poltin tupakkaa ja hymyilin mietteilleni elämästä. Toiveikas hymy tuleville nauruille, lämpimille katseille. Katkera hymy kyyneleen kera väistämättömille mutta opettavaisille takaiskuille. Haikea hymy kauniille muistoille.

Välillä kävelin takaperin ja vilkuilin taivaan tähtiä. Ilma oli pitkästä aikaa kirkas ja hengitys höyrysi. Mietin isoisääni. Minulla on hänestä vain muutama esine ja muutama muisto, mutta ne riittävän kertomaan elämästä enemmän kuin tuntien puheet yhteensä. Kuinka ihmiset eivät välttämättä ole, sitä miltä näyttävät. Kuinka mikään, mitä olemme synnyinlahjana saaneet, ei ole itsestäänselvyys. Kuinka on ollut ihmisiä, jotka ovat vaarantaneet henkensä sellaisten ihmisten puolesta, joita eivät välttämättä tule ikinä tapaamaan. Ja miten ihminen tulee aina olemaan ihminen, eikä mikään maailman rakkaus välttämättä poista kaikkia pelkoja.

Yksi muisto kertoo, että olen mitä olen, mutta tietyllä hetkellä tulen aina olemaan tarpeeksi vahva osoittamaan kunnioitusta ihmisille, jotka sen ansaitsevat.

Yksi sen, että kuolema voi tulla hetkellä, jona vähiten osaat sitä odottaa etkä ole valmis.

Viidennen kilometrin jälkeen aloin väsyä, osin pienoisen hiprakan laskun takia, ja jäin kalliolle makaamaan ja katsomaan tähtitaivasta. Odottamaan kaiken lämmön katoamista ruumiista. Sormien ja jalkojen tunnottomuutta. Kun hengitys ei enää höyrynnyt, suljin silmäni. Kylmä ja kova kallio alla sai selkäpuolen kastumaan, mutta en välittänyt. Ajatukseni kulkivat ikuisessa unessa; jos vain väsymyksestä vahingossa nukahtaisin enkä enää heräisi. Voisiko joku silloin syyttää heikkoudesta?

Liikahdin ja hartiani alkoivat vavahdella hallitsemattomasti kylmyyden takia. Hermostoni ei niin vain antaisikaan nukahtaa ja unohtaa. Nousin ja jatkoin matkaani kotiin.

Kotona laitoin musiikkia soimaan. Mitä kauniimpia ja surullisempia pianokappaleita. Sävelet kuin taivaan tähtien kimmeltävä tuike. Menin koko vartalo edelleen kylmästä vavisten peiton alle ja odotin tärinän loppumista. Lämmön saavutettua kaikki ruumiini kolkat lihasten vapina lakkasi. Mietin jälleen isoisääni. Hymyilin ja nukahdin.