Just in case someday there is no words to explain

Anteeksi Äiti,

että sait tällaisen kylmän tyttären. Joka ei osaa olla tarpeeksi kiitollinen. Joka ei juossut lapsena ovelle halaamaan, eikä juokse vieläkään. Joka yhtäkkiä kääntää selkänsä ja puhuu vihamielisesti syistä, joita kukaan muu kuin minä itse ei ymmärrä tai tiedä. On hetkiä, kun voin niin pahoin etten vain osaa tai pysty peittämään kipua. Lapsi ei osaa tai halua puhua, mutta pahoittaa mielensä kun muut eivät kuule.
Anteeksi, että apua pyytämättä ja varoittamatta aikanaan yritin lopettaa elämäni. Anteeksi että haaveilen siitä salaa vieläkin liian usein enkä kerro. Laitan pelkäämään, koska tällä syntymästälahjaksi saadulla pilatulla luonteella mennään metsään ihan vain jos nappi ei mene kiinni. Mikään ei ikinä ole varmaa, vaikka haluaisit vain, että olisit saanut vain normaalin lapsen, ja että voisin vain olla normaali. En ole, anteeksi, tekisin mitä vain että olisit saanut jonkun muun, olisit ansainnut jonkun muun.

Anteeksi Isä,

että vaikka ymmärrän kaiken, kieltäydyn hyväksymästä kohtuullisiksi ilkeitä sanoja ja kovia otteita. Anteeksi, että en anna anteeksi, vaikka tiedän että rakastat. Tiedän, ettei ole varaa arvostella, koska itsekään en osaa rakastaa oikein. Itsekin satutan, koska en osaa paremmin. Anteeksi, että sanon takaisin yhtä ilkeästi tai totuudenmukaisesti vielä kipeämmin, koska haluaisin joskus sinunkin tietävän, miltä minusta tuntuu. Vaikka tiedän sinun tietävän paremmin kuin muiden, olen pahoillani isä, aina rakkaus ei riitä. Toivon silti, että olisit saanut jonkun muun. Jonkun, jota voit vihatta ja ilkeyksittä rakastaa. Jonkun, jonka rakastaminen olisi ehkä ollut helpompaa.

Anteeksi, ettei teillä kummallakaan ollut vaihtoehtoa.

Anteeksi K,

ei ole mitään millä voisi kaiken hyvittää. Anteeksi, etten anna mahdollisuutta auttaa. Ei ole mitään mitä et olisi tarpeeksi osaltasi antanut, satutat koska sinuun sattuu monta kertaa enemmän. Anteeksi, etten voi millään tulevaa kipua viedä pois. Enemmän kuin mitään toivon juuri sinun tulevan onnelliseksi. Kaikkein kauneimmat ajatukset juuri sinulle.

Anteeksi X,

että jätän sinut aina yksin asioiden keskelle. Jätän tavaroita ympäriinsä, suljen kaiken ajatusteni ulkopuolelle, koska en välillä muuhun kykene. En tee osuuttani koska en jaksa, vaikka ei se ole kuin tekosyy, pitäisi jaksaa. Sanoja ei löydy usein kummaltakaan, vaikka molemmat tietävät enemmän kuin antavat ymmärtää. Anteeksi, että joudut näkemään jäävuorteni sortumisen ja sen, kuinka en siitä välitä. En osaa enää oikein välittää, mutta se ei johdu sinusta. Tai ehkä johtuukin, koska pelkään sinun tietävän enemmän kuin haluan, mutta kyse ei ole siitä ettei olisi rakkautta.

Anteeksi kaikki muut,

että elämäni on satuttanut niin monia. Anteeksi että sanani ovat satuttaneet niin monia. Olen enemmän pahoillani, kun pystyn ikinä osoittamaan. Toivon, että kaikki antaisivat mahdollisuuden itselleen, että kaikki uskaltaisivat rakastaa itseään ja muita. Rakastakaa myös elämää, vaikka se ei aina rakastaisi takaisin.

Fear for the life, hate for what's on the sight

ahdistus
väsymys
unettomuus

Mistään en saa otetta kunnolla. Kuin hieno hiekka käsissä, kaikki vain valuu sormien läpi.

Oikeasti yritin. No joo en.

Olen paksupaksupaksu. Vihaanvihaanvihaan. Lopettaisin olemassa olemisen ja syömisen ja hengittämisen, jos vain voisin. Jos vain saisin. Lopettaisin tuntemisen, jos nyt saisin sen kerran ainoan päättää. Lakkaisin välittämästä, jopa siitä etten välitä. Leikkaisin sormenpäät, polttaisin silmät umpeen, sitoisin jalat lopullisesti, jäädyttäisin sydämen kesken sykkeen

One, two, three wishes?

Taas ilkeät, pistävät, vihaavat ajatukset lipuvat pääni sisällä. Haluaisin päästä johonkin satamaan, mutta yhtäkään ei ole näkyvissä, eikä ole airojakaan. Veneellä pimeällä suolla, sormiin tarttuu likaisesta vedestä mutaa.

Yksi ilta haaveilin kaiken katkeamisesta. Pelkään suunnattomasti tulevaa ja ennen kaikkea sitä, ettei mikään muutu. Olen yksin paikoillani, se yksinäinen itkevä lapsi lastentarhan pihalla. Sekunnit, minuutit, tunnit kulkevat eteenpäin vaikka kuinka yritän pysäyttää kelloa. Kiskoa virtajohtoja ja pattereita irti, silti jossain aina tikittää. En halua nähdä sitä mitään tulevaa, en halua nähdä sitä kaikkea missä epäonnistun kun väsyn tai en vain yritä tarpeeksi.

En halua nähdä niitä pettyneitä silmiä, kuolleita katseita.

Kun kuolen kaikille, koska en vain ole tarpeeksi

Pitäisi pyytää anteeksi taas kouralliselta rakkaita ystäviä, jotka olen vain sulkenut ulos tämän viikon. Täyttäessä pääni yrityksillä ja ajatuksilla kohdistuen vain ja ainoastaan itseeni, koska muuhun en osaa enää keskittyäkään. En vain voi olla näin kamala. Miten muut jaksavat? Pystyvät, osaavat?

Koin äskettäin suunnatonta himoa kaataa lasillisen vettä näppäimistölle.

En sano että huomenna lopetan. Sanon sen huomenna kunjos olen lopettanut ylimääräisen.

Just a quick note

Söin päivällä muutama tunti sitten lounasta ensimmäistä kertaa viikkoihin. Ihan vain kanasalaattia annoksen, pelkästään amerikansalaattia, kourallinen kanasuikaleita ja tomaattia. Aloin katua syömistä heti aloitettuani, enkä voi sanoa että se olisi ollut mikään nautinto loppua kohdenkaan. Välittömästi kaiken upottua tuli suunnaton himo jumpata. Kuluttaa edes osa pois millä tahansa keinoilla. Aamupäivällä syömäni puolikas banaani kolkutteli myös ajatuksissa, nyt istun työtuolillani totaalisen itku kurkussa.

Onneksi lähes kaikki muut ovat lomilla välipäivät, vältyn sentään pahimmalta julkiselta häpeältä.

Joskus vihaan tätä enemmän kuin pystyn sanoin kuvailemaan.

Olen nainen, eli muutan mieltäni vartin välein

Aloitan tekstin itseni kannustamisella: En suinkaan nyt ole epäonnistunut ja luovuttanut, muutan vain suunnitelmiani. (...tähän jotain uskottavaa jatkoa itselleen valehtelulle)

Arvata saattaa, ruokalakkoni päättyy eiliseen. Meni ihan fine, toisin sanoen päätä särki ja koko ajan oli huono olo. En tiedä miksi, mutta joskus selviän jopa helposti ilman mitään, joskus jo kuuden tunnin väli saa olon sanoin kuvailemattoman sairaaksi. Kyllä siitäkin selviää jos todella haluaa, mutta eilen satuin katsahtamaan peilin kautta mahaani. Hyihyihyi yök yök yök! En oikeasti ole niin painava. Miksi siis olen niin *kolkytneljätuhatta kirosanaa* turpea?

Alan syömään terveellisesti. Syy: Kaikki hyllyvä. Nyt on pakko aloittaa reipas urheilu, eihän tällaista kestä sekuntiakaan. Olen ihan oikeasti omistanut vielä viime keväänä/alkukesänä kiinteän vatsan, vaikka painoin enemmän kuin nyt. Kuten edellisessä tekstissä totesin, on vain pakko syödä jotain jos aikoo liikkua. Tänään menen salille ja laitan hyllyvät katumaan olemassaoloaan.

Terveellinen syöminen on aika suhteellinen käsite, enkä ole ihan vielä täysin kartalla siitä mitä aion. Ainakin palaan takaisin ruotuun ja unohdan kaikki leivät ja pastat ja vastaavat. Olen myös haaveillut useammasta päivästä ilman sokeria niin pitkään kuin muistan, ehkä nyt? Viikko, vain yksi viikko. Lisäksi haaveilen paljon ns. "kunnon" ruoan syömisestä, silläkin uhalla, että mielenterveys kärsii kun en tarkalleen tiedä minkä verran energiaa kaikessa on. Voisin toki laskea, mutta sen kun kerran aloitan niin menetän järkeni pakkomielteisen luonteeni kanssa viimeisen kerran grammojen kymmenyksiä ynnätessä. Kalaa kaksi kertaa viikossa, muuten kokolihaa, salaattia yms vihreitä, kasviskeittoa ja raejuustoa.

Lähinnä haluaisin kokeilla, todennäköisesti ajan x jälkeen palaan itkien takaisin vanhoihin kaavoihin. Mutta jos olen oikeasti rehellinen itseni kanssa enkä lintsaa missään kohtaa, saatan sekä pienentyä että voida jopa hivenen paremmin.

I can do it, right?

Right?

...right?

Mikäpä sen pahan tappaisi, ellei paha itse?

Otsikon sanoma on mielestäni jotenkin hilpeä.

Eilinen ei sitten mennyt ihan suunnitelmien mukaan, ei oikeastaan lähellekään. Ikävän voimakasta pahoinvointia uhmasin syömättömyydellä ilta seitsemään asti, sitten soi ovikello. Rakas ystäväni oli päättänyt tulla piristämään aiemmin kiroamaani siivouspäivääni leffalla ja korillisella eri herkkuja. Allekirjoittaneen eteen ei voi tuoda suklaata, sillä sitä uppoaa tarpeen tullen vaikka kaksi kiloa (en edes liioittele!) eikä nälkäkiukun partaalla olevan eteen muutenkaan mitään ihania ruokia. Viinistä puhumattakaan, lotrattiinhan lopulta glöginkin sekaan vähän kirkasta. Selityksiäselityksiäselityksiä tiedän, mutta en voinut paiskata ovea nenän edestä kiinnikään.

Oli miten oli, tapaninpäivä kääntyi äkkiä yksinäisyysmasistelusta nauruun ja iloisiin ajatuksiin.

...tai siis kääntyi ainakin aamuun asti. Itkuitku nyyh nyyh, tähän taas sama itkuvirsi lihavuudesta ja turpoamisesta kuin aina aiemminkin joten en enää toista.

Vannon, että tuo jäi nyt viimeiseksi tänä vuonna. Ensimmäinen erä tässä taistelussa muodostuu kahden päivän tauolla ruokaan. Tämä ja huominen, ei mitään liian mahdotonta, jaksan kyllä (siis epätoivoisesti yrittää psyykata itseäni). Torstai on reippaasti urheilupainotteinen päivä, joten en voi olla syömättä silloin, mutta pyrin sellaiseen minimiin, jolla selviän vielä oksentamatta tai pyörtymättä. Perjantainkin jaksan ilman, koska olen päättänyt niin, ja lauantaina voi sitten juhlia järjellä ja puolihyvällä omatunnolla uutta vuotta. Sounds like a plan to me, nyt tarvitsee enää toteuttaa se.

Omaa ihannevartaloani ei saavuteta pelkästään kituuttamalla vaan salillekin pitäisi mennä, mutta en voi treenata kunnolla tai edes puolitehokkaasti jos en syö mitään. Ja nyt on vain sulatettava pahimmat kerrokset vyötäröltä mahdollisimman nopeasti, koska en vain kestä niitä, joten treenaaminen alkaa kevyesti ensimmäisellä viikolla ja tehokkaammin heti kun saan painon ja ruoan johonkin tasapainoon (..eli ei ikinä?)

Laput silmille ja täysillä eteenpäin, sillä pääsee ainakin jonnekin. Jos edes johonkin aloituksesta. Viisaaksi en itseäni ikinä ole väittänytkään.

Kiitos kaikki ihanat lukijani kun olette siellä, muistakaa uskoa itseenne♥ Älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niinkuin sanon, olette maailman kauneimpia♥

I'm sorry, I just hate Christmas

Joulu ei vain ole minua varten. En ole sellainen lämmin ja välitön. Tai, olen silloin kun saan olla sellainen ilman pakollisia paineita, ilman sellaista yltiömäisen iloista kuristavaa ahdistavaa painetta.

To be completely honest, en taida kestää mitään liian pehmeää ja hehkuvaa nyt.

Sillä ei ole niinkään väliä, miten hän kuljetti sormiaan hiuksissani viimeisillä minuuteilla ja pyyhki vesipisaroita poskiltani. Miten liian vakavasti hän sanoi kunnioittavansa toiveitani siitä, etten enää sen illan jälkeen halua hänen katsovan tai koskevan minua sillä tietyllä tavalla. Yritti vannottaa minua pitämään huolen itsestäni, johon vastasin väsyneesti hymyillen, ettei ketään voi pelastaa itseltään. Poskelle vierähti kyynel, mutta toivon ettei hän huomannut sitä sateen takia.

"Ei se ole valinta, että huolehdin kuitenkin. Huolehdin, koska välitän enemmän kuin selvästi saan." Pyydän anteeksi ja tunnen fyysistä pahoinvointia itseni takia, koska laitan kaikki läheiseni käymään läpi huolta. Hän suutelee viimeisen kerran ennen kuin kävelee pois jättäen minut seisomaan sateeseen.

En voi olla pohtimatta, että tapoinko taivaaltani viimeisenkin suojelusenkelini.

Tämä juuri ennen joulua, enkä osaa välittää nyt mistään. Tiedän että on oikein, etten altista ketään itselleni. Kun en jaksa, osaa, enkä halua pitää huolta itsestäni. Välillä pelkään elämää ja itseäni yksin ja unohdan, etten saa. Tosin tiedän tälläkin hetkellä, että todellista pelkoa on se, etten osaa luopua itseni henkisestä ja fyysisestä pahoinpitelystä. Koska helpompaa on pitää kiinni kuin irroittaa.

Koska helpompi on luovuttaa kuin yrittää.

Ehkä joku päivä, olen valmis laittamaan muiden hyvinvoinnin edelleni ja piilottamaan paremmin ja syvemmälle pahuuteni, nyt en voi päästää ketään liian lähelle koska läheltä totuus näkyy.

Aamulla vaaka oli armollinen joulusta huolimatta, 47,9kg. Olen vihdoin kotona tyhjääkin tyhjemmän jääkaappini kanssa (jossain vimmassa heitin kaiken yöllä roskiin) ja tästä eteenpäin muistan, että olen loputtomasti liikaa enkä syö enää ikinäikinäikinä rajansa kaikella. Onneksi vanhempani ja muut toteuttivat ainoan joululahjatoiveeni, eli etten saa yhtäkään suklaarasiaa lahjaksi. Kiitos, kerrankin uskoivat etten laskenut leikkiä. Tänään menen salille ja täytän kalenteria treeniajoilla, pullattomilla kahvitreffeillä ystävien kanssa ja millä tahansa, mikä vie ajatukset pois ruoasta ja ihmisestä joka oli liian välittävä.

Nyt piristyn, unohdan miehet ja otan otteen elämästä! En vasta uuden vuoden jälkeen vaan tässä ja nyt. Halauksia teille pienet, toivottavasti teidän joulunne oli ihana ja voitte kaikki hyvin♥

Elämä ei ole pettymyksiä täynnä, itse olen

48,3kg.

Luulin rehellisestikin olleeni vähemmän. No, pitkä itku lyhyestä ilosta, niinhän elo yleensäkin menee.

Note to self: älä skippaa niitä selvitysretkiä aamuisin.

2nd note to self: älä syö joulusuklaita.

Aikuistenoikeasti sellainen ihan oikea postaus tulee vielä joulun aikana ja vastaan kommentteihinne jne. Kiitos ajatuksistanne olette tajuttoman rakkaita, viettäkää ihanista ihanin joulu ja unohtakaa hetkeksi murheet, toivottavasti ette edes lue tätä koska ette käy muistelemassa ikäviä ajatuksia tänään! IHANAA aattoa!

Näen, mutta en tahtoisi

Haluaisin kirjoittaa runoja.
...siis hukkua rytistettyjen papereiden kasoihin.
Tehdä lumeen lumienkeleitä.
Piirtää sydämiä huurustuneisiin ikkunoihin.
Luistella järvenjäällä kuunvalossa.
Laulaa ilman säestystä pilkkopimeässä.
Olla montamontamonta kiloa vähemmän.

Tartun molemmilla käsillä teekupista ja yritän lämmittää kylmää nenänpäätäni höyryssä.

Vannon samalla mielessäni, etten syö enää tänään.

ps. ihanaa viikonloppua teille♥

Vähän perinteisempi kitinävalituspostaus

Lueskelin tässä muiden kirjoituksia. Tuntuu, että tällä hetkellä kaikki pärjäävät niin vähällä. Haluaisin myös, mutta en osaa enkä osaa tuntea huonoa omatuntoa vääristä toimintamalleista.

Jo viime viikosta lähtien, olen unohtanut erinnäiset kaikkein tiukimmassa olleet tapani. Tarkoitan tässä leivän ja pastan välttelyä. Viime viikolla söin melkein joka päivä pastaa, tällä viikolla melkein joka päivä leipää. Viime viikolla yksi pasta-annos suolalla joka päivä ja tällä viikolla esimerkiksi eilen ja toissapäivänä söin neljä leipää joka päivä. Ihan levitteellä, kinkulla ja tomaatilla. Tällaisesta on niin pitkä aika, etten osaa yhtään ajatella niiden sisältämiä energioita. Liikaaliikaa, sopivasti, mitä? Noiden lisäksi olen kuluttanut vain kahvia ja vettä ja ollut varsin hyvillä mielin ajattelematta asioita enempää. Juu turvotus on maailman kuvottavinta mutta olen tuudittautunut siihen, että kyllä se siitä lähtee kun lopetan tämänkin. Mitä jos totun liikaa? Olen kuin pullataikina. Hyi.

Jotenkin on nyt totaalisen epäonnistujan olo. Tai että olen jossain unessani jossa säännöt eivät päde kunnes herään siihen että perskuta olenkin satakoogee.

Ehkä heräsin nyt?

Ja saanko tähän samaan uhota että aloitan säännöllisemmän treenaamisenkin viikonlopusta eteenpäin? Maailmanrauhaa ja rakkautta ja huomenna olen kaunis? Suklaata en myöskään syö enää ikinä.

Good morning new world?

Se särkyi kuin lasi

En ole pariin päivään kirjoittanut, koska teksti olisi ollut sellaista itseinhoista itkuvuodatusta joka ei sovi kenenkään silmille.

Olen niin lamaantunut kun en tiedä mitä ajatella mistään. Itsestäni tai muista. Pitäisikö hävetä kaikkia toimiaan ja kadota jonnekin, olla menemättä enää ikinä paikalle tai olla niin kuin viime viikonloppua ei ikinä olisi ollutkaan. Tiesin jo etukäteen, että tulee tapahtumaan asioita joita ei saisi tapahtua, silti menin ja niin tapahtui ja nyt en voi unohtaa sitä. Haluan unohtaa, koska millään en saa anteeksi tällaista.

Hän puhui niin käsittämättömiä asioita, tunteista ja ihmeistä, kuinka ei pysty vain kääntymään pois. Istuin hänen edessään portailla ja peitin kasvoni käsilläni heiluttaen samalla päätäni sivulta toiselle. Ei näin, ei näin, älä sano enää mitään. Nousin ja yritin lähteä pois mutta hän tarttui molemmin käsin kiinni vyötäröstäni. Tunsin hänen kätensä kylkiluitani vasten ja hänen äänessään kuului säikähdys kun hän kommentoi pienuuttani. Jälkikäteen en osaa kuin hävetä reaktiotani, joka kääntyi ahdistuksesta välittömästi hymyyn. Unohduin ajatukseen enkä varonut enää kun hän tarttui kiinni kasvoistani ja painoi huulensa huulilleni liian moneksi sekunniksi. Enää en edes muista mitä sanoin lyhyesti, nopeasti ja sekavasti ennen kuin käännyin ja lähdin taakseni katsomatta kävelemään pois niin nopeasti kuin pystyin.

Se, mikä aiemmin oli huoletonta ja helppoa puhumista ja yhdessäoloa, hymyä ja yhteisiä ihastuksen ja vihastuksen kohteita, on nykyään kaikkien tunteiden myrskyä. Vihaa, rakkautta, intohimoa ja pelkoa. Vihaa siksi, että hänen takiaan olen pettänyt itseni ja periaatteeni.

Tekee niin pahaa olla minä.

Tällä hetkellä sitten? Olen vähän piristynyt. On pari niin mahtavaa päivää takana, että lapsen askelin olen taas päässyt positiivisuuden puolelle. Olen ottanut etäisyyttä, ollut puhelin kiinni ja tehnyt vain asioita jotka ovat tässä ja nyt. Jättänyt kaiken sivuun mikä on ollut mahdollista ja rauhoittunut. Monet enemmän, vähemmän tai käytännön olemattoman läheiset ihmiset ovat yllättäneet niin ihanilla ja positiivisilla aseenteillaan, etten voi edes kuvailla ihmetystäni. Tai liikutustani.

Nyt yritän ottaa vastuuta itsestäni ja teoistani ja olla mukamas kuin aikuinen. En tosin tiedä vielä mitä se tarkoittaa.

Syöminen on mennyt kohtuullisesti ja sen suhteen psyykkeeni on ollut kasassa tavallista paremmin. Painon kerron perjantaina, toivon että se olisi vähän vähemmän kuin viimeisellä lasisen vihollisen tapaamiskerralla. Huomenna kerron tarkemmin ja paremmin tästä osuudesta!

Halauksia teille kaikille ihanille, olkaa jooko parempia ihmisiä kuin minä♥

Kun olisikin maailmanloppuni, mutta onkin loputon maailmani

En ole uskaltanut kirjoittaa itse asiasta päiviin. Siitä, mitä olen syönyt ja miten olen liikkunut, koska en järjellä pysty sanomaan että mikään on ollut väärin, mutta tiedän minkä ahdistuksen tosiasioiden kirjoittaminen aiheuttaa.

Halusin niin kovasti uskoa, että yrittämällä jaksan hymyillä vaikka olisi mikä. Olenkin hymyillyt, fiilistellyt pieniä jouluisia ja talvisia söpöjä asioita, mutta joka ikinen hetki kun ei ole ollut jotain erityistä ihmeteltävää olen pidätellyt itkua. Syistä, miksi en eilen ollut syömättä loppuun asti, miksi en käynyt lenkillä, miksi en tehnyt punnerruksia. En ole tietoisesti ajatellut niitä, mutta kun turvoksissa oleva vatsanseutu tuntuu, vaikka en edes koske sitä, tiedostan kaikkien noiden syiden olemassaolon.

Tarkoitan !  että miksi leviävä olemus ei riitä rangaistukseksi kaikesta liiasta, miksi pitää tulla mukana halu raapia ranteet verille, kiskoa kaikkea puuduttavaa viinasta lääkkeisiin, kokea mitä tahansa fyysistä kipua joka veisi pois heikomman, mutta sata kertaa kamalamman tunteen sisältä. Sen tunteen kun olet pettänyt itsesi, kun tiedät että kaikki nuo kivun halut ja himot tulevat, koska olet harhautunut heikkoudessa luulemaan, että hetken sokerilla kuorrutettu ilo voisi olla tuon kaiken arvoista. Se on vain sokeria, miksimiksimiksimiksimiksi!

Yrittäminen ei riitä ja olen turhautunut miettimään mitä seuraavaksi. Ajatus kuukausista, vuosista ja vuosikymmenistä tässä kehässä tuntuu lähinnä maahan hakkaavalta.

Silti, en lopeta yrittämistä koska lupasin koko viikon olla antautumatta ahdistukselle kokonaan vaikka tuntuisi miltä. Pitää vaan olla koko ajan kiireinen, yrittää löytää maailmasta jotain pientä ja kaunista jos ei suurta ja hienoa. Vähän jo piristyin kun selasin kaikkia mieltä lämmittäviä kuvia weheartit.comista, nyt askartelen muutaman paperilumihiutaleen.

PS! Huomenna on joulukuun kymmenes päivä. Joku ehkä muistaa, miksi siinä on jotain niin jännittävää. Tai oli, nyt mietin millainen olen, millaista kukaan ei halua, sellaista ihmistä jolla ei päässä liiku muuta kuin päivän, eilisen ja huomisen kalorit.

Paino on heilunut 47yläreunassa ja 48alareunassa.

En tiedä miksi se on niin kammottavaa, ehkä koska se oli jo vähemmän,

niin tunnen joka hetki pettäneeni itseni ja epäonnistuneeni

Ehkä olen, ehkä en

Kävelen päämäärättömästi jo neljännen tupakan verran, ajan yhtä pitkän kuin kylmyydeltä kestää viedä nenänpäästä tunto. Sinertäviä sormenpäitä ihmetellessäni hymähdän: onneksi veri karkaa sormista ennen sydäntä.... Vai? Hitaus saa kylmyyden saavuttamaan nopeammin, ennättämään kiinni kaikkiin jäseniin, mutta välinpitämättömyys kaikkea todellista kohtaan ei anna reagoida mihinkään. Kiireettömyys näkyy jokaisessa askeleessa mutta väliäkö sillä, kun ei ole matkalla minnekään.

Pysähdyn näyttelyikkunan eteen. Ikkunasta on näkymä noin kymmenen neliön kokoiseen huoneeseen, jossa on lämmin valo mutta kalusteina ainoastaan huoneen perällä nököttävät pöytä ja tuoli. Seinillä on epäjärjestykseen ripustettuja maalauksia. Yritän lukea lasin läpi esitettä, mutta lasi höyrystyy hetkessä hengityksestäni.

Noin kolmissakymmenissä oleva mies hieroo parransänkeään ennen kuin kastaa siveltimen veteen ja siitä akvarelliväripalettiin; paperille alkaa piirtyä maisema. Mies nostaa katseensa työstään ja huomaa lasin takaa sisään katsovan tytön. Yhtään häpeilemättä erikoiselta vaikuttavaa käytöstään tyttö vain seisoo, katsoo ja hymyilee. Miestä alkaa itseäänkin hymyilyttää ja hän yrittää viittoa ulkopuolista katsojaa sisään.

 

Olen hetken suorastaan hämmentynyt tosiasiasta, etten olekaan näkymätön. Maailmassa on joku muukin ja se joku muu on huomannut minut. Se joku silmäilee nyt olemustani, jonka yritän unohtaa ja lakata näkemästä. Punertavia pyöreitä poskia ja pöhöttynyttä ruumista. Pieni liikahdus saa hyisen ilman tulvahtamaan takkini sisään säikäyttäen samalla äskettäin pysähtyneet ajatukseni liikkeelle: "Se kaikki näkyy. Kaikki mistä olen liikaa. Kaikki näkevät sen kaiken."

Käännän katseeni maan kautta sivuun ja jatkan matkaani lähes juosten kohti läheistä puistoa. Yritän saada keuhkot täyteen ilmaa, mutta ilman haukkominen saa kurkun sykkimään kivusta. Sytytän jälleen tupakan ja puhallan ilmaa suoraan ylöspäin. Taivas on täynnä tähtiä. Pohdiskelen tähtikuvioita etsiskellessäni, että lakkaavatko katseet ikinä ahdistamasta. Kaivertamasta onkaloita mieleeni ja puristamasta keuhkojani kasaan.

Olikohan tuo Kaksoset?

Päätän jatkaa matkaa kun kylmyys alkaa puuduttaa varpaita. Heti seuraavasta päämäärättömästä askeleestani ja näkemättömästä katseestani minun todellisuuttani on jälleen ainoastaan olemattomuuteni. En ole loputtomasti liikaa ja loputtomasti viallinen. Seikkailuni on matkani ei-minnekään.

En muista olenko ikinä ollut niin helpottunut siitä, etten tunne olevani yhtään mitään tai kukaan.

Muutama iltamyöhäinen ajatus

Joskus elämä on sattunut, olen oikeutetustikin itkenyt, surrut kohtaloa ja lopulta katkeroitunut.

Sen jälkeen ajattelin pitkään, että vahvuus on sitä ettei itke, ettei välitä eikä hymyile kuin näennäisesti. Sellaista kivikovaa ja kylmää vahvuutta. Rohkenin näyttää keskisormea maailmalle ja sen vääryyksille. Vahvuus oli sitä, ettei tarvitse muita eikä tarvitse sellaisia heikkouden määreitä kuin rakkaus, usko ja toivo.

Jos en rakasta ikinä, ei sydämeeni voi ikinä sattua.

Luottamus olikin erikoisempi juttu. Entisen poikaystäväni sanojen totuudenmukaisuutta epäillessäni ymmärsin, jos en usko ikinä en voi ikinä pettyä. Kaikki asiat ovat merkityksellisiä vasta sitten, kun itse luon niille merkityksiä.

Hetkittäin kovempia ravistuksia toivat suorat sanat läheisiltäni, joiden käytös heijasti vain käytöstäni heitä kohtaan. Kaikkein rakkaimpani, joita en enää osannut halata. Yritin kovasti tehdä kaikkeni osoittaakseni kuinka tärkeitä ystäväni minulle olivat, mutta en ikinä pystynyt sanomaan yhtä lyhyttä lausetta: "olet minulle tajuttoman rakas ja tärkeä". Kaikki tuo, halaukset ja lämpimät sanat olivat minulle osoituksia vain ja ainoastaan heikkoudesta, epäonnistumisesta, tulevasta kivusta.

Lopulta aika sulatti suurimman osan sydäntäni ja sieluani peittäneestä jäästä. Aika, lämpimät katseet ja sanat, jotka pääsivät sen kaiken kovuuden läpi. Muutama pehmeä kosketus silloin, kun olin jo unohtanut miltä tunteet tuntuvat.  Käytettyäni tuhansia ja tuhansia tunteja itseni ymmärtämiseen aloin ymmärtää paremmin muitakin. Kuinka ihmiset ovat vain ihmisiä, kaikessa inhimillisyydessään heistä parhaimmatkin tekevät virheitä. Sanovat asioita joita eivät tarkoita ja vaikka tarkoittavatkin, siihenkin voi olla syynsä. Ja tähän päivään mennessä se syy ei ole ollut mikään saatanan luoma yliluonnollinen pahuus vaan yksinkertainen tosiasia, että yksikään meistä ei ole täydellisen virheetön.

Kovuus ja ilkeys vasta heikkoutta ovatkin.

Nykyään siis tiedän paremmin. Ajan, iän ja miettimisen kautta olen ymmärtänyt, että todellista vahvuutta on se, että uskaltaa olla haavoittuvainen. Uskaltaa olla ystävällinen muille, vaikka takaisin tulisi mitä. Joka ikinen päivä hymyillä iloisesti muille, vaikka he vain nyrpistäisivät nenäänsä ja kääntyisivät pois. Kiittää jotakuta pienestäkin teosta ihan vain siksi, että voisi saada hymyn sen toisen kasvoille. Kertoa ja osoittaa muille, kuinka tärkeitä he ovat, vaikka he eivät tekisi samoin. Vain rehellisesti omana itsenään voi olla aidosti ylpeä itsestään, ja kun ei häpeä mitä on, pystyy olemaan vahva. Kun ymmärtää, että kaikki säröt pinnassa ovat vain osa sitä mitä on, eivät osoituksia heikkoudesta tai siitä että on viallinen.

Ei voi olettaa saavansa vastarakkautta, vaikka antaisi mitä. Mutta ei voi ikinä saada mitään, jos ei anna itsestään mitään. Rakkaudella tarkoitan tässä ihan kaikkea romanttisesta rakkaudesta ihan vain muista välittämiseen.

Todellista vahvuutta on rakastaa, vaikka ei ikinä olisi varmuutta vastarakkaudesta.

Kannattaako siis ottaa riskejä elämässä, jolloin voi sattua, mutta voi saada rakkautta omana itsenään, juuri sellaisena kuin on? Mielestäni kannattaa.


Ps. Ihanaa itsenäisyyspäivää ja lämpimiä halauksia teille♥

Pps. Blogger kiukuttelee enkä saa vastattua kommentteihin, mutta huomenna huomenna, en siis ole unohtanut teistä yhtäkään♥:)

One week, seven days

En sanoisi olevani perfektionisti, koska sellaiset ihmiset ovat jotenkin aina järjestyksessä. Kotona tavarat paikoillaan, kalenterissa kaikki siististi viivoilla, elämä järjestyksessä. Ei niin kuin minulla, että haluaisin olla sitä ja tätä ja tota ja järjestelmällinen ja pitää kodin kauniina ja olla jaksava ja aikaansaava ja energinen, hillitty ja hallittu. Haluaisin. Ei niin, että kun johonkin yritelmään tulee pieninkin särö niin istun lattialla itkemässä heikkouttani ja kykenemättömyyttäni ja lamaannuksen vallatessa mieleni en välitä vaikka koko omaisuuteni ja elämäni kasvaisi rikkaruohoa. Perfektionisteilla niitä säröjä ei pääse tulemaan. Ei hermostuksissa rytättyjä muistiinpanoja ja ajatuksia, sotkuisia hiuksia ja poskille valuneita ripsivärejä.

Vai peittävätkö muut säröt paremmin?

Hetkinen, kyllähän minäkin ne peitän, eivät muut niistä tiedä.

Hmmm. Ajatus katkesi.

Palaan alkuun, sinne mistä ajatus lähti.

Perjantaina oli loppujen lopuksi todella kiva ilta. Vaikka viimeisillä minuuteilla harkitsin kotiin jäämistä, ulko-ovella olin kääntymässä takaisin ja perillä olin ottamassa ensimmäisen bussin takaisin, menin ja kyllä se kannatti. Heti perillä ystäväni juoksi halaamaan lujasti ja sanoi että hänellä on ollut kamala ikävä. Niin kuin minullakin, mutta olen ollut liian kiireinen yrittäessäni unohtaa elämäni neljän seinän sisällä. Koko ilta oli juuri sellainen kuin pikkujoulujen pitääkin olla, pipareita, punaviiniglögiä ja kultaisia joulupalloja. Huoneiden täydeltä ihania ihmisiä ja lämpimiä hymyjä, enkä kertaakaan tuntenut olevani liikaa tai ylimääräinen, ihmisenä tai vain jostain kohtaa.

Ymmärsin, että on vain ja ainoastaan typerää antaa koko elämänsä juosta ohitse.

Heräsin lauantaina aika aikaisin, mutta tajusin heti, että koko päivänä en pääsisi/kykenisi millekään hikilenkille. Ajatus kaikista jo ihoni alle syöpyneistä kaloreista kuristi sisintä ja vielä pahemmin ajatus siitä, etten pääsisi tuhoamaan niitä millään. Ystäväni soitti pyytääkseen kahville. Muistin kyllä edellisillan toteamukseni, mutta sanat vain tulivat ulos suustani: "voi olisi todella ihanaa, mutta joudun lähtemään äitini kanssa kauppoihin ja illalla onkin muuta menoa. Todellatodella harmi, soitellaan ehdottomasti ensi viikolla ja yritetään päästä kahville vielä ennen joulua tai viimeistään heti sen jälkeen, käykö?". Lopetettuani puhelun laitoin toiselle ystävälleni viestin, että olin kuumeessa ja ääni täysin poissa, enkä pääsisi illalla juhliin. Pahoittelin vuolaasti, mutta oli vain niin kamala olo.

Ei yhtäkään kokonaista totuutta, en vain kyennyt mihinkään. Harmaa taivas ja vesisade eivät vain saaneet mieltäni enää samaan tunnelmaan kuin edellisenä iltana, enkä jaksanut mennä edes suihkuun. Vietin loppuillan unilääkepurkki vierelläni niitä hetkiä varten, kun heräsin muistamaan, miten paljon vihasin itseäni. Kuinka paljon kaduin jo kaikkia valheita, kuinka pahoillani olin ystävieni puolesta, jotka olivat minulle niin niin rakkaita ja valehtelin heille minkä ehdin. Seuraava pilleri. Sumea hetki, herätys, taas uusi pilleri. Kyllä, tässä jossain välissä ehdin jääkaapillekin. Kyllä, siinä välissä sain taas kymmenen tuhatta syytä vihata itseäni enemmän.

Herättyäni sunnuntaina eli eilen 23:49, laitoin ensimmäistä kertaa päiviin herätyskellon soimaan. Kävin suihkussa ja katsoin itseäni peilistä. Mietin, miten erinomaisesti peitinkään päivisin jälkeni, miten täydellisesti muut uskoivatkaan että elämäni oli ihanaa ja miten jotkut välillä kertoivat oikein kadehtivansa tervettä ja hyvää itsetuntoani.

Sillä hetkellä, silmät turvonneina ja hartiat lysyssä, tajusin kuinka kaikki se valheellinen paska kostautuu vain ja ainoastaan itselleni. Kuinka heikkouksissani teen jatkuvasti karhunpalveluksia itselleni ja mennessäni sieltä, missä aita on matalin, unohdan että matalankin aidan takana voi olla upottava suo. Sitä suota jotkut kutsuvat kohtaloksi, jotkut karmaksi, minä osoitukseksi siitä, ettet oikeastaan ikinä voi tietää missä se suo on. Sattumaa?

Lupasin itselleni, että yritän niin paljon kuin pystyn yhden kokonaisen viikon. Tällä viikolla en yhtäkään kertaa sulkeudu kotiini millään tekosyyllä, yhtenäkään päivänä. Olen kokonaisen viikon rehellinen itselleni. Teen ratkaisuja asioiden puolesta, koska olen päättänyt haluta ne, eikä sen jälkeen ole oikeutta itkeä sitä kipua jota se tuo mukanaan. Kerron ehkä huomenna lisää, mitä tämä käytännössä tarkoittaa, juttuni on yltänyt jo aivan liian pitkäksi.

Anteeksi, jos tekstistäni ei saa mitään tolkkua, ei minusta ihmisenä yleensäkään:) Halauksia teille kaikille♥ ja kiitos pienet tähteni, että olette valaisemassa taivastani.

Haluaisin jättää maailman taakseni, kääntää selkäni elämälleni

Taas vaihteeksi, olen väsynyt. Tauoton loputon kiire saa lamaantumaan, istun vain ja katson kun kaikki sortuu. Ahdistun pelkään panikoin, lopulta lakkaan välittämästä mistään. Tartun johonkin, muistan ja laitan pois. Unohdan ja tartun uudestaan, joskus unohdan muistaa. Joskus en vain välitä, vaikka pitäisi, koska uskon olevani voimaton heikkouteni edessä.

Jos näkisit jäävuoren sortuvan, voisitko tehdä muuta kuin katsoa ja ihmetellä?

Vaikka ei ole mennyt enempää kuin puolituhatta - pari sataa päälle päivässä, on sekin liikaa jos haluaisin olla vähemmän. Pitäisi yrittää enemmän, jaksaa paremmin, mutta kun kaikki muut asiat elämässä heittävät neuloja rintaani, en pysty olemaan vihollinen itselleni vielä siihen päälle. En tosin epäile hetkeäkään, ettenkö ansaitsi sitä kaikkea kipua ja surua. Siltikään en usko, että voisi olla tarkoitettu niin, että lopulta riittää voimia vain pakkasella ulos nukahtamiseen tai pillerimurskan mehuun sekoittamiseen.

Tänään hymyilen ja olen kaikkea mitä en ole vaikka se viiltäisi tuhat viiltoa sydämeen. Laitan hiukseni ja menen ja teen vaikka haluaisin jäädä yksin siniharmaaseen harhaan ja nukkua.

Kyllä mä jaksan. Ja musta tulee vielä vähemmän. Tahdonvoimaa, sitä se on.

Ihanaa viikonloppua teille kaikille♥ life is going to be good.

Kuulen jälleen sen kohinan

Tuuli heiluttaa puun oksia vasten ikkunaa ja kolina saa oloni levottomaksi. Vuoroin hidastuva ja kiihtyvä rapina muistuttaa minua muutamaa viikkoa aiemmin epätahtiin lyöneestä sydämestäni. Silloin, kun osasin olla ilman, kun en kaivannut en halunnut.

En saisi sanoa tätä, mutta kaipaan merkkejä rapistuvasta/rapistuneesta kunnostani. Kun koko ajan jonkin toiminnon epäkuntoisuus muistutti siitä, että joka hetki vähenen. Kun olin kuolemassa hitaasti nopeasti pois.

Panikoin myös kaikkia tulevia pikkujouluja. Kun kaikki ovat kauniita yllään mustaa, punaista ja kultaa, pitsiä ja yön peittämiä salaisuuksia. Kaikki paitsi  ..... arvannette ehkä. Alan epäröidä joka ikisiin juhliin osallistumista. Tällä hetkellä en jaksaisi edes yrittää olla kaunis, koska tehtävä on lähinnä epätoivoinen. Vaikka kuinka pitäisin pitkät hiukseni soljuvina auki, eivät ne peitä tarpeeksi. Ripsien pidennykset ja ranskalainen manikyyri eivät muuta vuoriksi kasaantuneiden kerrosten olemassaolon todellisuutta ja ahdistun kaikista näistä ajatuksista.

Yritin vielä eilen olla optimistinen ja sovitin erästä aikaa sitten ostamaani mekkoani, jonka ajattelin laittaa päälleni ensimmäisiin pikkujoulujuhliin. En ole ikinä käyttänyt sitä, koska se ei ole oikein tuntunut istuvan, ehkä jopa ollut pieni. Ostinkin mekon aikanaan ihan vain siksi, että se oli niin kaunis. Se olisi kaunis kaapissani vaikka en ikinä laittaisi sitä ylleni. Huomasinkin jokaisen ruumiinosani vähän jännittyvän odottavasti kun olin vetämässä vetoketjua kiinni. Hengitys pysähtyi ehkä pelkästä kauhusta vaikka vetoketju sujahti ylös asti ilman ongelmia eikä kangas kiristänyt mistään kohtaa.

Hymyilinkin hetken pohjattoman onnellisesti. Sitten käännyin katsomaan itseäni peilistä ja voin vaikka vannoa, etten ole aikoihin ollut yhtä suuri. Suuren suuren suuri. Kävelin keittiöön ja kaadoin suureen lasiin glögiä ja humalluttavaa kirkasta määrän joka saisi kaaoksen pääni sisällä pysähtymään hetkeksi. Menin ulos tupakalle ja päätin tiukasti pysyä kiinni siinä päätään nostaneessa joulunodotuksessa.


Pienennyskoneen keksintä perjantaihin mennessä on muuten edelleen to-do -listalla. Muuten elämä, työ ja tehtävät ovat tänään olleet yksi kaaosten kaaos ja olen aika väsynyt. Väsynyt mutta onnellinen, koska en ole ehtinyt edes miettiä syömistä tänään.

Life is not going to break me! ..Shit I forgot, it already did.

On niitä hetkiä, kun kiroan kaikki menneet huonot valintani. Kun ikinä aloin välittää enkä osannut lopettaa. Niinä hetkinä, jolloin seuranani on usein lasi viiniä ja haikeaa musiikkia, ymmärrän etten välttämättä ikinä tule saamaan ajatuksia pois päästäni. Hymyilen illalla, jos olen hillinnyt saastaiset himoni, tai tunnottomasti yritän paeta mieleni paniikinomaista pakokauhua kun olen hetkeksi unohtanut, mitä olen. Päivääni ei määritä muu kuin kokonaismäärä, yhteenkertymä. Ja aina se on liikaa.

Välillä tulee elämään muuta, mutta in the end tähän aina päädytään.

Haluaisin jonkun kietomaan kädet ympärille ja sanomaan, että olen enemmän. Että pystyn jättämään yli kymmenestä vuodesta huolimatta tämän taakseni, että osaan olla ilman. Jonkun joka ei lähtisi edes pyydettäessä, näkisi läpi kaikkien valheiden eikä säikähtäisi totuutta. Täysin epärealistista haaveunta, mutta olenkin epätoivoinen. Alan olla itsekäs enkä saisi, koska ei ole reilua kenellekään antaa välittämisen, kiintymyksen tai jopa rakkauden tunteiden kiristää mukaan siihen kärsimykseen.

Kyllä, pelkään että eksyn.

Lämpimiä halauksia teille talven hyiseltä tuulelta suojaamaan♥

Pitäkää huolta itsestänne ja halatkaa sitä vierellä olevaa.

Fuck it

Haluaisin viiltää kasvoni arville.

Viiltää rintakehän auki ja repiä rintalastan auki jotta keuhkot saisivat ilmaa.

Jotta voisin viimeiset minuutit haukkoa happea sen kaiken keuhkot tukkivan veren joukosta.

Jotta viimeiset minuutit tuntisin jotain muuta kuin ikuista vihaa paskaa itseäni kohtaan.

Kun fyysinen olemukseni ei ilmentäisi mitään muuta kuin sieluni jo mennyttä pakoa.

Kun en olisi mitään enkä kukaan.

Mitään elävää mistään kohtaa.

Sydän paljaana odottamassa vain sitä hetkeä kun se väsyisi lopullisesti yrittämiseen.

En haluaisi oikeastaan vain tappaa itseäni.

Haluaisin niin paljon tappaa itseni tuntien mahdollisimman paljon fyysistä riipivää tuskaa.

Vangitse sydämesi, niin siitä ei tule liian huikentelevainen

Olin eilen ystävälläni muutamalla lasillisella. Kotiin lähtiessäni kahden aikaa yöllä päädyinkin bussin sijasta kävelemään kotiin. Matkaa seitsemän kilometria, mutta jaloissa lenkkarit ja vaatettakin riittävästi. Kuuntelin musiikkia, poltin tupakkaa ja hymyilin mietteilleni elämästä. Toiveikas hymy tuleville nauruille, lämpimille katseille. Katkera hymy kyyneleen kera väistämättömille mutta opettavaisille takaiskuille. Haikea hymy kauniille muistoille.

Välillä kävelin takaperin ja vilkuilin taivaan tähtiä. Ilma oli pitkästä aikaa kirkas ja hengitys höyrysi. Mietin isoisääni. Minulla on hänestä vain muutama esine ja muutama muisto, mutta ne riittävän kertomaan elämästä enemmän kuin tuntien puheet yhteensä. Kuinka ihmiset eivät välttämättä ole, sitä miltä näyttävät. Kuinka mikään, mitä olemme synnyinlahjana saaneet, ei ole itsestäänselvyys. Kuinka on ollut ihmisiä, jotka ovat vaarantaneet henkensä sellaisten ihmisten puolesta, joita eivät välttämättä tule ikinä tapaamaan. Ja miten ihminen tulee aina olemaan ihminen, eikä mikään maailman rakkaus välttämättä poista kaikkia pelkoja.

Yksi muisto kertoo, että olen mitä olen, mutta tietyllä hetkellä tulen aina olemaan tarpeeksi vahva osoittamaan kunnioitusta ihmisille, jotka sen ansaitsevat.

Yksi sen, että kuolema voi tulla hetkellä, jona vähiten osaat sitä odottaa etkä ole valmis.

Viidennen kilometrin jälkeen aloin väsyä, osin pienoisen hiprakan laskun takia, ja jäin kalliolle makaamaan ja katsomaan tähtitaivasta. Odottamaan kaiken lämmön katoamista ruumiista. Sormien ja jalkojen tunnottomuutta. Kun hengitys ei enää höyrynnyt, suljin silmäni. Kylmä ja kova kallio alla sai selkäpuolen kastumaan, mutta en välittänyt. Ajatukseni kulkivat ikuisessa unessa; jos vain väsymyksestä vahingossa nukahtaisin enkä enää heräisi. Voisiko joku silloin syyttää heikkoudesta?

Liikahdin ja hartiani alkoivat vavahdella hallitsemattomasti kylmyyden takia. Hermostoni ei niin vain antaisikaan nukahtaa ja unohtaa. Nousin ja jatkoin matkaani kotiin.

Kotona laitoin musiikkia soimaan. Mitä kauniimpia ja surullisempia pianokappaleita. Sävelet kuin taivaan tähtien kimmeltävä tuike. Menin koko vartalo edelleen kylmästä vavisten peiton alle ja odotin tärinän loppumista. Lämmön saavutettua kaikki ruumiini kolkat lihasten vapina lakkasi. Mietin jälleen isoisääni. Hymyilin ja nukahdin.

Tie tähtiin on haarukka pistorasiaan

Piristyin eilen loppupäivästä ja olin hyvällä tuulella. Katsoin hymyillen ikkunasta sateesta piittaamattomia, leikkiviä lapsia. Yhtäkkiä purskahdin itkuun. En tiedä miksi, kaikkihan oli ihan hyvin.

Katsoin myöhemmin vahingossa peiliin. Tarkoitan enemmän kuin aamuisin, jolloin yritän kurkkia sen pakollisen silmistä meikkausta varten. (Yllättävän helppoa on nykyään katsoa kasvoja näkemättä oikeastaan mitään.) Mutta sitten, unohdin varoa ja kääntyessäni katsahdin vahingossa selkääni. Niskasta alas piirtyviin luihin. En ymmärrä, miten ne sieltä näkyvät, minähän olen iso. Loputtoman liian iso.

Aamulla kävelin vaa'alle. Pienellä suurella totaalisella kauhulla uhkasin mieleni särkymisen riskiä. Enkä tiedä mitä ajatella. Liikaaliikaaliikaa, mutta vähemmän kuin odotin.

En taida nykyään tietää oikeastaan mitään. Päätin aamulla tiukasti, että tänään on hyvä päivä ja kivoja juttuja tulossa. Luulen, että olen illallakin vielä sitä mieltä, että on ollut kiva päivä. Tsemppaan ja hymyilen, tietää ehdin myöhemmin. On minulla aikaa vielä, onhan?

Muut eivät enää epäile ja olo on helpottunut.

47,2

Sumua sisällä ja ulkona

Jälleen päivät lipuvat. Aina kun yritän unohtaa kaikki pakonomaiset tapani, kellonaikani, ajatukseni, määräni, huomaan eläväni kuin tyhjiössä. En saa otetta oikein mistään. Kaikki tietyt ajatukset ovat niin ahdistavia, että olen yrittänyt lukita ne kokonaan ulkopuolelle. Syön kerran päivässä, illalla, vaikka tiedän että se on kaikista huonoin aika. Vaikka käsitän, ettei yksi annos päivässä voi olla liikaa, en voi lakata ajattelemasta, että voisin tämänkin tehdä paremmin.

Vaikka kuinka yritän, en pysty unohtamaan että voisin melkein kaikin puolin suoriutua paremmin, olla parempi.

Jokainen minuutti, jonka ajan yritän pelkästään hengittää syvään, tekee olon entistä pahemmaksi. Ahdistus hukkaan heitetystä, epätehokkaasta ajasta puristaa keuhkoja kasaan niin voimalla, etten enää tiedä mihin turvautua. En vain saa henkeä. En ole päiviin ollut kyynelissä, mutta ihan kuin jokin vetäisi hiipivän hitaasti elämää ulos sisältäni.

Syön, mutta se on kamalampaa kuin ikinä. En saa ulos kyyneliä, huutoa, enkä mitään, vaikka sisällä myrskyää.

Pitkään pitkään aikaan en ole tuntenut samoin kuin eilen. Niin, illalla sen hetken jälkeen kun olin kaapinut lautaselta ihan liikaa kiellettyjä asioita. Istuin sängyllä tuijottaen punaisilla kolmioilla varustettuja foliopaketteja ja lääkepurkkeja. Hetken mielijohteesta tyhjensin kaikki helposti avattavat purkit käteeni. En tiedä istuinko tyhjään katsoen pitkäänkin, en ajatellut tai tuntenut mitään. Havahduin ropinaan, kun pillerit putoilivat tärisemään alkaneesta kädestäni lattialle. Kasasin ne takaisin purkkeihin muutamaa rauhoittavaa ja unilääkettä lukuunottamatta, joilla voisin mahdollisimman nopeasti päästä seuraavaan aamuun.

Tämän tekee se ajatus, etten saisi olla syömättä. Menetän järkeni, kun yritän vain kestää itseäni näin. En kestä.

Just got into the rainy november mood, not ready yet for the christmas carols

En ollut yhtään valmis kellastuviin lehtiin, enkä sen jälkeen sateisiin ja pimeneviin iltoihin, enkä sen jälkeen pikkuhiljaa pakkasen puolelle kääntyviin öihin. Aamulla auton lasit ovat huurussa, sormikkaat ja pipo elinehto, tupakalla kahvikuppi on ennen kaikkea käsien lämmitin. Ihan kuin varkain, olen päässyt mielialani kanssa samalle tasolle tämän pimeän marraskuun kanssa. Pidän siitä. Se on vähän samanlainen kuin minä, välillä rauhallinen, välillä myrskyisä. Ei sitä kiinnosta, pitävätkö muut siitä monien ominaisuuksiensa takia, mutta samalla se on vähän pahoillaan siitä millainen on.

Ja sitten, punaposkiset joululauluja laulavat lapset, ostoskeskusten keskusradioista kuuluvat tekopirteät rimputukset ja lahjahysteria. En pidä siitä. Joulukuu, en pidä sinusta. Siksikään tosiaan, etten halua uhrata vielä ajatustakaan sille lahjapaniikille!

Niin, eli, ehkä, en pidä ahdistuksesta. Kuka pitäisi? Eilen venytin syömistä iltaan asti, jolloin söinkin sitten isokokoisen miehen annoksen. Pian lääkekaapilta alkoikin kuulua rapinaa, sen jälkeen parvekkeelta kolinaa ja sytyttimestä näkyä kipinöitä. Sydämen tykytykset tuntuivat kurkussa, liian monet minuutit ja tunnit. En katsonut kelloa kun hiivin lopulta peiton alle, aamulla heräsin jalat täynnä raapimajälkiä.

Ei tänään. Mitään.

Time and numbers make me numb

Sadannen kerran lähetän tekstin näkyville. Sadannen kerran yritän muotoilla katkonaisia ajatuksiani ymmärrettäviksi lauseiksi ja kokonaisuuksiksi, joskin yritykseksi se on jäänyt monta kertaa. Ahdistusta siitä, ettei minua ehkä ymmärretä koska en osaa selittää tarpeeksi hyvin, tai ehkä koska mielenvikaisista liikkeistä ei yrittämälläkään tule ymmärrettäviä.

Tasan kuukausi, tasan viikko, tasan sata, tasan jotain. Haluaisin aina jonkin tällaisen ajanjakson jälkeen sanoa, että olen päässyt johonkin. Ja jos olenkin, niin en voi olla miettimättä, että olisin vieläkin voinut yrittää enemmän.

Vauhdilla alas ei toiminut kohdallani. Parin viikon lähes totaalinen syömättömyys sai elimistön sekaisin ennen kokemattomalla tavalla. Aloin miettiä uudestaan, että ehkä se "keinoja kaihtamatta" ei vie kovin pitkälle. Kyllä, saavutin tavoitteeni hetkellisesti, voiden huonommin kuin ikinä aiemmin eläissäni.

Koko viikonlopun olenkin syönyt extreme "terveellisesti". Kunnon ruokaa, itse täysjyväviljaisia leipiä, salaattia, uunilohta jnejne. Aamupalalla, päivällisellä, välipalalla, lounaalla, iltapalalla. Kyyneleitä on valunut vähän joka välissä, enkä vieläkään ole vakuuttunut siitä, oliko se mitenkään oikeutettua. Huuto pääni sisällä yrittää sanoa että ei.

Elämääni on tulossa huikea määrä uusia haasteita, joista en selviä millään tuolla aiemmalla menolla. Valitettavasti, olen jo minun pitäisi olla enemmänkin aikuinen kuin "nuori" asenteissani elämää ja vastuuta kohtaan. Voin toki jäädä täysin paikoilleni, mielessäni ainoastaan päivän ruokani ja tyytyä siihen, että päivät vain lipuvat ohi aina samalla tavalla. Tai, jos olen hivenen rohkeampi (no siis, olen kauhusta kankeana mutta yritän silti uskoa itseeni ja olla muiden luottamuksen arvoinen) voin siirtyä eteenpäin kohti uusia haasteita ja toivon mukaan onnistumisia ja yrittää samalla ottaa enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistani.

Alunperin, en halunnut tappaa itseäni (ainakaan syömättömyydellä), enkä halua edelleenkään.

En tiedä, miten kommentoisin syömä- ja painotavoitteitani. Okei, en ihan tarkalleen tiedä edes mitä ne ovat. Tiedän, että jonkun mielestä se on liikaa, jonkun mielestä liian vähän. Haluaisin niin paljon jatkossakin purkaa sydäntäni ja pääni sisäisiä ristiriitoja, mutta pelkään että tulisi ottaa huomioon lukijat, jotka ehkä ottavat itseensä negatiivisia vaikutteita. En vain tiedä, miten jatkan. Edelleenkään en ole tehnyt suunnitelmaa, miten käytännössä ja systemaattisesti alan huolehtimaan itsestäni, koska pakkomielteistä luopuminen on osoittautunut käytännön mahdottomuudeksi aiemminkin. Toisekseen, en oikeasti halua niistä luopua.

I'm confused. Tuntuu, että tässä tienhaarassa ei ole kuin kylttejä tuntemattomaan, oli suunta mikä vain. Tahtoisin vain pitää elämäni.

Tahtoisin olla muutakin, kuin häiriöiden yhteenkertymä, säälin kohde.

Tahtoisin vain elää ja hymyillä hassuille asioille.

PS. Kiitos, teitä on jo huikean paljon ihmettelemässä omituisuuksiani. Halauksia kaikille♥ ja luvatkaa ettette ota liikaa huonoja vaikutteita tai itken.

En voi kuolla sisältäpäin, koska ei siellä mikään ole elossa aikoihin ollutkaan

Silmien avaaminen tuntuu raskaalta, turhalta, tarpeettomalta. Miksi, minkä takia avaisin ne, mieluummin nukun seuraavaan aamuun asti. Havahdun jonkun ravistukseen ja omituiseen kohinaan. Ärtymys kiskaisee hereille ja sekunneissa kohina tiivistyy ääniksi, erilaisten laitteiden piippaukseksi. Liian terävä ääni käskee hereille ja kiukku saa melkein kyyneleet valumaan. Eikö se tajua, kuinka väsynyt olen?

Kirkas valo väistyy silmien edestä ja äänelle piirtyvät kasvot, jotka ovat entuudestaan tuntemattomat. Vaatetus on kokopunainen ja naurahdan sisäisesti joulupukki-mielikuvilleni. Selkeistä taustaäänistä huolimatta puheen ymmärtäminen on niin raskasta että haluan nukahtaa uudestaan.

"Pysy nyt vain hereillä, mikä sinun nimesi on?"

Alusta tärähtää voimakkaasti ja päätä alkaa särkeä räjähdysmäisesti voimistuen. "Löit ilmeisesti pääsi kaatuessasi, mutta yritä nyt olla vain paikoillasi. Kohta ollaan sairaalassa. Niin mikä se nimesi on, osaatko sanoa?" Pitääkö se ihan idioottina, tottakai minä nimeni tiedän. Alan itkeä lohduttomasti, ambulanssisedälle vastaan sen johtuvan päänsärystä.

Muuta en siitä hetkestä jaksa muistaa. Okei, en halua muistaa. Häpeä, se on varmaankin se voimakkain tunne eilistä muistellessa. Mikä kaikki menikään niin pahasti pieleen, en tohdi edes luetella.

Myöhemmin sinä iltana, lääkärin kertoessa päätelmiään eri tuloksista, keräsin kaikki voimani ja harmittelin raskasta työurakkaa puolipirteästi ja lupasin levätä ja juoda ja syödä. Kaikessa kiireessä olin vain unohtanut pitää huolta itsestäni, mutta tästä eteenpäin varmasti kaikki menisi hyvin. Olin niin vakuuttava, että uskoin melkein itsekin itseäni. Lääkäri jakoi isällisellä äänellä neuvojaan ja hetken sisällä kihisi, että edes annan pitää itseäni niin yksinkertaisena.

Mutta sitähän olenkin, itseasiassa kieroutunut todellisuus on paljon keskenkasvuisempaa kuin naiivi yksinkertaisuus. Pateettisilla puheenlahjoilla ei pitkälle edetä muussa kuin valheessa.

Lupasin jäädä yöksi tarkkailuun ja aamulla lähdin kodin kautta töihin. Toivoin, että valheeni olisi ollut totta ja tuo hetki olisi saanut tajuamaan miten kaikki tulisi tehdä toisin. Tai tajuankin, mutta kääntyvät askeleet ovat liian raskaita. Ehkä en pärjääkään yksin, mutta ikinä ei tule löytymään rohkeutta tai nöyryyttä hyväksyä sitä.

Ei vain tänään

I wish

Juuri tällä hetkellä olen aika luovuttanut kaiken suhteen. Kaikkein eniten välittämisen, yrittämisen, tekemisen, elämisen. Sormenpäitä kihelmöi ja yritän olla kuuntelematta kaikkia kehon viestejä. En halua kuulla niitä, enkä halua ymmärtää mitä ne kertovat.

Liian moni läheinen on ilmaissut huolensa, mutta miksi nyt? Asioista puhutaan itseisarvoina, enkä tiedä mitä mieltä olen.

46,1

Onko parempi pettyä elämään vai itseensä?

Tajusin juuri eilen, miksi en edes yritä antaa itseni olla onnellinen. En pelkää olla onnellinen, vaan pelkään että tulen pettymään itse onnellisuuteen. Ettei se olekaan vaaleanpunaisia pilvilinnoja, saippuakuplia, hoikkia jalkoja, ystävyyttä ja rakkautta. Sellaista tyyneyden ja rakkauden voimaa, ettei mikään voi satuttaa. Ehkä se onkin jotain tavallista, ehkä ei suorannaista kuilun pohjaa tai räntäsadetta, ehkäpä vain juuri ja juuri selviämistä. Matalalentoa peltojen yllä.

Ehkä "onnellisuus" ei ole muuta kuin huono yritys lohduttaa meitä kuolevaisia siitä, että loppujen lopuksi life sucks and then you die.

Jos olemassa onkin vain itse paholainen, joka ohjailee toimiamme ja nauraa suruillemme ja itsepetoksellemme? Aiemmin puhuttiin myös määritelmistä, mm. kuinka onnea on olemassa vain siksi, että on myös surua. Jospa olemassa onkin vain surua, ja onnen käsitteenä ymmärrämme vain, koska "se on jotain muuta"? Jos kivun vastakohta on kivuttomuus, niin onko onni vastaavasti jotain niinkin tylsää kuin suruttomuus? Sanotaan että pitkä itku lyhyestä ilosta. Miksi onni ja ilo kaikista tuntemuksista ovat niin katoavaisia? Jospa se onkin pelkkää harhaa.

Tai sitten se on juuri sitä, ettei välitä sateessa kastuvista kengistä pitäessään kädestä ihmistä, jonka hymy poistaa kaikki pilvet taivaalta. Uskoo elämään, ihmisiin ja itseensä ja kääntää vastoinkäymiset voitoiksi. Ehkä pelkäänkin enemmän kuin kehtaan ikinä myöntää, etten ikinä saavuta sitä itseni takia siksi, että tällä vähenemisellä käännän selkäni kaikille mahdollisuuksille.

Ja nyt, enemmän kuin ikinä, tekisi mieli tarttua johonkin ylöspäin vievään oljenkorteen.

Enkä siltikään tee niin.

Ei ole varaa epäileville ajatuksille

46,6

Puhutaan paljon, mutta heitetään kompassi järveen ja toivotaan parasta

Ihmeellistä voi olla joskus pelkkä helmikirjailtu neulepaita, rusetteja ja ruusu. Joskus auringonpaiste ja joskus elämä, joka on pelkkää harhaa ja unta. Joskus on selkeä tavoite, joskus olen vain puinen soutuvete ilman airoja, pohjassa vuotavia reikiä. Joskus toivo voi olla pelkkä lempeä katse pahasta tietämättömältä ihmiseltä. Joskus minäkin uskoin.

Ihailen enemmän kuin mitään ihmisiä, jotka pystyvät vaikka mitä elämän paskaa kokeneina pysymään yhtä naiiveina idiootteina kuin lapset.

Haluaisin napsautella unilääkkeitä foliopaketeista koko viikonlopun, heti kotiin pääsystä lähtien. Vain jotta voisin tehdä elämäni elämisen mahdollisimman helpoksi (siis olemattomaksi). Päähäni harhautui kuitenkin kivuliaan totta oleva ajatus, että saatan hyvin kuolla huomenna (tosin mahdollisesti vasta 60 vuoden päästä). Niin kuin me kaikki. En kestä ajatusta kokonaisesta elämättömästä elämästä, katkeruudesta saattovuoteella.

Mitä jos viimeisellä hetkelläni seison kahvion ulkopuolella pakkasessa, katselen kaloreita laskien kauniisti koristeltuja kakkuja eikä maailmaani kuulu mitään muuta. En kuule enkä näe mitään muuta, ohitse kulkevia ihmisiä tai rekkaa, jonka kuski ajaa vahingossa ylitseni. Viimeinen ajatukseni olisi siis joku saatanan mudcake. Kuinka säälittävää on miettiä näin paljon ruokaa?

Minulla on oikeitakin ajatuksia oikeasti merkityksellisistä asioista! Viikonloppuna tavoitteena on elää muutakin kuin vaakaa varten.

Eilen social pressure ja 650hengenahdistajaa, aamulla 47,2. Nyt kahden päivän paastopakko, koska muuten en osaa hengittää. Juu, edellinen tekopyhä elämänkaipuuhuutoni ei muuta käytöstäni, koska olen oikeasti aika säälittävä ihmisperse.

Ps. Bugger! jos luet tämän, I miss you, sata halausta ja tiedä että olet mielessäni ja joka päivä toivon, että sulla on asiat hyvin.

Mieleni on yksi hämähäkinseittien peittämä vankiluola

Katsoin eilen apaattisesti ohitse juoksevia lenkkeilijöitä. Iloisesti juoksun lomassa juttelevaa pariskuntaa. Kolmekymppisiä, ilmeisen onnellisia, terveitä. Tunsin riipivää kaipuuta hyvään kuntoon ja terveyteen, jotka tuntuvat olevan tällä hetkellä käsittämättömän kaukana menneessä tai tulevassa. Siinä välissä on liian syvä rotko, joka on kunnollinen syöminen. Vaikka mitään kuolemantuomioita tai elinkautisrangaistuksia ei ole lausuttu, siltä se silti tuntuu. Kuin kohtalona olisi väistämättömästi loppuelämän kestävä vankeus elämättömyyteen.

Yritän selvitä päivistä tajuissani, en edes uskalla miettiä urheilua. Elän vain seuraavaa aamua varten, sitä hetkeä varten, kun ihmisyys punnitaan vaa'alla. Se kertoo kaiken kaikesta eikä siltikään mitään, enkä tiedä miksi se on niin tärkeää kun käsitän samalla ettei ole.

En edes ymmärrä miten tämä kävi näin nopeasti, liian nopeasti.

Onhan niitä asioita mielessä, josta voisin kirjoittaa, mutta väsyn varsin pian kun yritän saada ajatuksiani kokonaisiksi lauseiksi. Huomenna, yritän jaksaa paremmin, vaikka tiedän ettei tahdonvoima siirrä minua eteenpäin loputtomiin.

Eilen 250, aamulla 47,0kg.

Sydämeni sykkii, mutta en tiedä mihin suuntaan

Eilen piti palauttaa eräs kirja, jota yritin viime hetkellä lukea loppuun autossa, parkkipaikan lamppujen hämärässä valossa. Tunsin tekeväni jotain omituista kirja kädessä ja selkä kyyryssä, joten en tohtinut paljastaa itseäni liikaa laittamalla sisävaloa päälle (joku ulkopuolinenhan voisi vahingossa pitää outona). Kirja kertoi parantumattomasti sairaasta tytöstä, joka elämänsä viimeisinä kuukausina rakastui ujoon ja vähän omituiseen poikaan, jolle tytön tapaaminen oli todellinen kasvun paikka. Luin viimeisiä kymmeniä sivuja kuin jonkin epätoivon vallassa, koska jollain tavalla uskoin vielä, että kirja saattaisi saada jonkin muun kuin olettamani päätöksen. Tiedättekö sellaisen kuin elokuvissa, että aina on happy ending. Joku ylittää itsensä ja se palkitaan ja rakkaus voittaa aina.

Kävin rivejä läpi silmilläni nopeammin ja nopeammin kädet täristen. Kun lopulta läväytin kannet kiinni, tunsin värin paenneen kasvoilta ja henkeä ahdistavan. Se päättyi juuri toisin kuin elokuvissa ja juuri niin kuin nimenomaan tällaisissa romaaneissa. Kyyneliä alkoi valua auttamattomasti enkä edes yrittänyt pelastaa poskille valuvaa ripsiväriä. Välillä saan oman sairauteni kanssa toivoa, iloisia pilkahduksia elämästä, joskus jopa unohdan sen olemassaolon. Välillä taas tällaiset tarinat palauttavat maan pinnalle. Hetken olin loputtoman turhautunut uskomaan yhtään mihinkään.

Laitoin ipodistani musiikkia soimaan ja jäin hiljaisesti hyräilemään kappaleiden tahdissa. Sattui tulemaan kappale, Tristan Prettymanin Madly, jota innostuin laulamaan teatterimaisesti vastarakastuneen äänellä. Jostain syystä oloni parani. Jos en muuhun uskoisikaan, niin siihen sentään, että olen minäkin rakkauden arvoinen.

Ja onneksi kirjoittaessani omaa tarinaani, minun ei tarvitse pyrkiä myynnin maksimointiin ja se voi olla muutakin kuin sortuvia teitä ja traagisia loppuja tai muuta kuin elokuva, jonka tapahtumat pystyt arvaamaan ennalta.

Ps. Eilen noin 200. Olo on pettynyt, vaikka tiedän ettei tarvitsisi olla. Ja ensimmäistä kertaa aikoihin on olo, etten ehkä osaa tai halua lopettaa.

Pps. 47,4kg

My world through the water glass

Lopetin. Suljin silmäni kaikilta harhan houkutuksilta ja pysyin lujana. Houkutukset tuntuivat säälittävän voimakkailta ja ajatuksia vastaan taistelu pahoitti mieleni.
Miten edes pystyin niin lyhyessä ajassa jäämään kiinni niihin mustekalan lonkeroihin?

Kädet vapisevat ja vatsaan sattuu. Välillä, hetkittäin, näkökentässä hämärtyy ja sydän pamppailee epätahtiin. Niin paljon kuin haluaisin syyttää siitä jotain tuntematonta, jotain itseaiheuttamatonta, joudun katsomaan peiliin. Miten pitkään pystyn jatkamaan syömättömyyttä ilman, että aiheutan jonkin kamalan härdellin voimalla liian silmin nähden huonosti? Noin 117 tuntia ja ne kolme epäonnen keksiä. Niin juu unohdin, kahvia olen juonut maidon kanssa muutaman kupin..

Olen kohtuullisen hyvillä mielin, tulevat päivät vain jännittävät. Huomenna viimeistään pakko syödä jotain.

Ainiin! En ole vielä ehtinyt toivottaa tervetulleeksi teitä, uudet lukijat, toivottavasti mielenne eivät järky lukiessa liikaa ja kiitos♥ kaikki uudet ja vanhat kun vain olette olemassa ja kiitoskiitos♥ te kaikki jotka aina jaksatte piristää päivääni kauniilla sanoillanne!

Päivä on aika harmaa

Joudun oikein miettimään, miten muotoilen sanani, jotta se ei kuulostaisi niin pahalta. Jätänkö kertomatta kokonaan, osan totuudesta vai naputtelenko kaiken näkyviin. Päädyn kirjoittamaan sen mitä pystyn.

Vaikka näinkin kaiken kohtalaisen kirkkaasti eilen illalla ja jopa pidin siitä, alkoi ilmestyä oireita lääkitykseni perimmäisistä syistä. Aloin vainoharhaisesti tulkita mielenliikkeitäni, että yrittävätkö aivoni huijata itseäni, vai pitäisikö taas tarttua foliopakettiin. Tiedättehän, syömishäiriöiset ja asiasta x riippuvaiset ovat erittäin hyviä valehtelemaan muille, mutta mestareita valehtelemaan itselleen.

Luullakseni minulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja ja kohta sydän hakkasi taas muutaman asteen nopeammin. Ajatuksistani ei saanut kiinni mitään kokonaista, tällä kertaa olin niin täynnä energiaa, että vielä yhdeltä yöllä jouduin taistelemaan vastaan houkutusta lähteä juoksemaan ulos kivuttamasti ja tunnottomasti. Aiemmin illalla tuntemani polven vihlonta oli poissa, mutta tiesin sen palaavan viimeistään aamun tullen, joten jäin väkipakolla sänkyyn. Hengitin muutaman kerran syvään, ja ilman tullessa ulos nenän kautta haiston siitä pillerin imelän ja kitkerän sekaisen tuoksahduksen.

Aamulla avasin silmäni, kuin olisin sulkenut ne vain minuutteja aiemmin, vaikka olin nukkunut joitain tunteja. Keho tuntui väsyneeltä ja olin silmät selällään auki, mutta yhä kaikin puolin unessa. Unohduin sänkyni reunalle istumaan vartiksi, koska olin yksinkertaisesti niin sekaisin.

Ruumis tuntuu edelleen omituisen lämpimältä ja iho tunnottomalta. Vatsahapot polttelevat, mutta en voi antaa itselleni lupaa syömiseen, koska ei ole nälkä.

Kuin näkisin maan sortuvan alta, mutta en siltikään tartu tukiköyteen ja vedä itseäni turvaan, koska kivien vieriminen on niin kiehtovan näköistä. Kuinka ihmisiä hukkuu nousuveteen, koska jäädessään tuijottamaan merta he eivät tajua kuinka nopeasti vesi nousee. Miettiessäni eilistä ja sen vaaleatukkaisen miehen käden kosketusta tunnen oloni entistä pahemmaksi, lähinnä henkisesti. Lupaan ja vannon etten tartu tänään yhteenkään purkkiin tai foliopakettiin.

True or false?