Turhia toiveita ja tyhjiä lupauksia

Tänään on viimeinen päivä vuotta 2012. Olo on helpottunut, ehkä siksi että yksi elämäni turhimmista vuosista on vihdoin takana päin. Toisaalta juuri siksi on vähän surullisetkin tunnelmat: miksi annan vuosien valua läpi sormien? Miksi en tartu kiinni, tai edes yritä tarpeeksi?

Joka vuoden alussa vannon, että seuraavana vuonna yritän enemmän. Aloitan vihdoin elämisen ja unohdan kotini nurkkiin pölyttymisen. Varsinkin tämä vuosi on kuitenkin todistanut, ettei mikään muutu jos vain toivoo ihmettä tapahtuvaksi. Ei ole ihmeitä. On päättämistä, yrittämistä, uskomista, ja ennen kaikkea niiden kaikkien aloittamista.

Yritän aloittaa sillä, että alan uskoa itseeni ja siihen mahdollisuuteen, että minullakin voi olla tulevaisuus. Minullakin on edessä elämä, joka kestää tähdenlentoa pidempään. Minäkin selviän.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille teille, alkakaa tekin uskoa.

Don't let it be too late, don't let it be the same

En ole halunnut tulla kirjoittamaan niitä samoja sanoja, samoja lauseita joita luen joka paikasta muutenkin. Poikaystävä on vanhempiensa luona aika kaukana pohjoisessa. Kai jouluna kuuluu olla perheensä kanssa. Aatonaattona autoni moottori sammui vanhempieni pihassa, siitä lähtien... Kyllä minä ajattelin, että ahdistus sen joskus lopettaa. Sen sijaan sain kokea sen kerran vuodessa tapahtuvan kauhun, kun olen liian koukussa lähteäkseni edes pois.

Tajusin sen kunnolla vasta pari päivää sitten, tyhjentäessäni jo toista suklaarasiaa. Ei tehnyt mieli, en halunnut, oksetti, silti oli pakko. Oli pakko päästä siitä kaikesta eroon. Pakko saada se kaikki katoamaan. Usein niin kuin muut, syytän itseäni ennen kaikkea siitä heikkoudesta, kun en pysty tekemään toisin. Se on jotain ällöttävää, ympärillä leijuvaa saastaa. Heikkous.En ole kuitenkaan halunnut lähteä sinne toiseen maailmaan, sinne todellisuuteen. Sinne yksinäisyyteen, sinne kylmyyteen. Sinne väsymyksen sotkemiin huoneisiin ja ummehtuneeseen ilmaan. Täällä voin vielä hetken pakoilla ihan kaikkea, tai niin luulin.

Pari tuntia sitten äiti kävi täydentämässä suklaavarastoamme lähikaupasta. Toin sitäkin suklaata, mistä sinä niin pidät! Äiti on iloinen kun syön, ostaa kaiken mitä olen maininnut ohimennen tekevän pitkästä aikaa mieli. Hän on muistanut kaiken, kaiken mistä olen lähinnä epäilyksiä poistaakseni puhunut himoiten. Tai ehkä ihan oikeasti, luulen olevani jo itsekin sekaisin kieltämisen ja kieltäytymisen keskellä. Ajatus ei kulkenut silläkään hetkellä kun rapistelin kääreet auki ja yritin taas päästä eroon yhdestä levystä, mahdollisimman pian. Huomenna, huomenna kaikki muuttuu, jälleen kerran. Kaikki palaa ennalleen, enkä edes muista näitä kammottavia päiviä. Enkä huomenna enää yhtä ajatuksettomasti tartu suklaisiin enkä huomenna enää juo mehua tai syö juustoja. Tästä ei jää jälkeäkään.

Rivi. Toinen. Minuutti. Kolmas. Puistatti, hermostutti, ajatus.

Mitä jos jotain peruuttamatonta onkin jo tapahtunut?

Heitin suklaat pöydälle ja juoksin peilin eteen katsomaan itseäni. Vannon vatsani kasvaneen sellaiseksi, sellaiseksi isoksi ja löysäksi, ihan vain näiden päivien aikana. Ja mitä jos, vastaava määrä päiviä tai edes kymmenen viikkoa ei sitä poista? Mitä jos nyt olen oikeasti sellainen jota säälien katsotaan? On tainnut tuohonkin vähän joulukiloja tarttua. Nyt se ehkä jo näkyy.

Yritän koko ajan hillitä pelkoa, mutta taustalla toistuu vain ajatus: et voi syödä kahteen viikkoon.

Don't tell them and they'll never know

Vatsahapot polttelevat ja päätä särkee. Pimeys on välillä liikaa. Liikaa väsyneelle ja lannistuneelle mielelle. Voimat alkavat loppua, yrittäminen kaiken suhteen alkaa hiipua kun eteenpäin pääseminen tulee vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Jaksan vain huutaa itselleni pääni sisällä. Eilen kävellessäni kotiin humalaisen askelin oli vain synkkiä sanoja. Kylmyys ei sattunut, ainoastaan pelko luovuttamisesta. Pelko siitä, että olen riittävän tyhmä kaivaakseni esiin kaikki pillerini kaappien pohjilta. Yritin ajatella muuta, yritin ajatella ettei mikään nyt ole niin huonosti. Eikä ollutkaan, sääli ettei se olisi ollut se syy. Syy olisi ollut väsymiseni itseeni. Väsymiseni pettymyksiin, pettymyksiin kaikkea kohtaan. Ei elämäni pitäisi olla tällaista, mutta se on. Se on synkkiä kuiskauksia, huutoja ja käskyjä pääni sisällä.

Joskus en tiedä, miksi en vain voi kävellä kirkkaisiin valoihin ja sanoa etten selviä yksin. Miksi minun pitää olla se, joka aina selviää jotenkin. Miksi "jotenkin" ei voisi olla "hyvin"? En voi olla ajattelematta, että tämäkin on syytäni. Miksi en vain voi olla joku muu.

Sana yksin kuulostaa niin pahalta, silti hyvin todelta. Pelottaa olla yksin, koska en pidä itseäni kasassa. Yksin en välitä, yksin ei millään ole merkitystä. Yritin tänään sanoa jotain, mutta se päätyi vain puolittaisiin ajatuksiin.

Olen väsynyt, olen vähän liian väsynyt vain. Älä kuitenkaan huolehdi.
En mä  nyt susta niin huolissaan ole, koska mä luotan siihen että sä pidät itses kasassa kaikesta huolimatta.

Toivon että itsekin luottaisin.

Lets talk about something unusual.. whoooa food!

Kaksi kuppia kahvia ja mandariini. Unohdin lompakon kotiin  joten lounaaksi on vain hedelmä. Työkaveriltahan voisi lainata, mutta kevyempi lounas tuntui hyvältä idealta pitkästä aikaa. En melkein edes muista aikaa, jolloin en syönyt lounaaksi ikinä mitään. Aivan maksimissaan puoli purkkia raejuustoa. Sitten ihmettelen, miten tänä päivänä olen niin lihavalihavalihava. Toisaalta, lihakset voivat paremmin vaikka pää vähän kärsiikin. Monia muita ihan hölmöjä tapoja on silti jäänyt. Tuohon alle listasin eri ruokia ja miten niitä söin ennen ja miten nykyään.

Pähkinät, mantelit, siemenet
Monien mielestä kaikki näkyvä rasva on pahinta mitä voi olla, mutta mielestäni enemmän "piilossa" oleva rasva vasta kammottavaa onkin. Mitä jos kohta onkin tullut hotkittua rasvaa parin pähkinän myötä voipaketillisen verran, mutta en vain hahmota sitä? Kuulostaa ja tuntuu typerältä, mutta pähkinät ovat vihollinen numero yksi aina.

Hedelmät ja marjat
Ainoa mitä voin syödä kohtalaisella omatunnolla ja ennen pelkästään on vesimeloni. Nykyään syön kuitenkin aika usein hedelmän ennen treenejä välttyäkseni joltain muulta aterialta. Banaani on oikeasti kohtalaisen hyvä pitämään energiaa yllä kun pitäisi jaksaa vaikka ei ole mitään millä jaksaa. Hedelmiä ei voi kuitenkaan syödä "ilman syytä", joko sillä korvataan varsinaista ateriaa tai yritetään saada energiaa treenin ajaksi. Itse en söisi hedelmiä välipalana tai nälkään puhumattakaan muuten vaan ylimääräisesti, koska ne eivät oikeastaan vie nälkää vaan sokerien pian laskettua niiden syönnin jälkeen minulla on ainakin enemmän nälkä. Marjoista menevät kohtalaisen kivuttomasti mustikat.

Leipä
Leipä on aika kaksipiippuinen juttu. Toisaalta en ikinä osta kaupasta leipää, mutta joskus saatan vanhemmillani syödä ilman maailmanlopun tuntua. Ennen leipä kaikissa muodoissaan oli ehdottoman kiellettyä. Vaalea, tumma, hapan, kaikki. Nykyään ruisleivän syöminen silloin tällöin on ihan ok, levitteen totaalivaarallisuuteen en ole ikinä uskonut.

Juustot, levitteet, margariinit
Olen varmaan todella omituinen, mutta sämpylässä pahin tuska on leipä eikä se levite. Hiilarimössöt turvottavat, syön kuitenkin niin vähän rasvaa ettei se leivän päällä kaksi kertaa kuussa varmasti tapa, vaikka aina vähän mietityttääkin. Juustot menevät samaan kastiin: olkootkin rasvaa, mutta kun en syö oikeastaan melkein mitään muuta kuin salaatteja, niin sallin itseni pistää joukkoon fetaa tai jotain muuta salaattijuustoa. Juustot ovat pahe ja kiukuttaa suorastaan kun ne eivät niin ahdista; juustojen syömisen lopettamisella laihtuisin varmaan kuukaudessa viisi kiloa. Tässäkin ehkä jokin nykyisen muhkumaisuuden syy, vuosi sitten juustoista meni korkeintaan raejuusto, juhlapäivänä kerran kuukaudessa ehkä jotain muuta.

Puuro ja murot/mysli
Puurohiilarihiutalehirviö on vuoroittain totaalipannassa ja vuoroittain melkein ainoaa ravintoa. En osaa edes selittää miksi se välillä ahdistaa loputtomiin ja välillä taas ei; puuro pitää kuitenkin aina keittää veteen ja siihen saa laittaa vain suolaa. Muroja syön joskus puoli desiä puolen maitodesin kanssa pahimpaan makeanhimoon. Muro/maito on ainoa asia, jossa desimitan käyttö on elämää ja kuolemaa isompi juttu ja aina on pakko olla sama astia, muuten en niin paljon mittaile.

Pasta, peruna, riisi
Menkööt puurot ja leivät joskus, näitä en syö ikinä vapaaehtoisesti. En tiedä miksi ne ovat pahinta mitä voin ikinä kuvitella, mutta luulen turpoavani kymmenkertaiseksi yhdestäkin syöntikerrasta. Tämä kammo on ehkä kaikkein älyttömin, sillä yksikään kerta tällaisen syömistä ei ole kivutonta. Muuten näistä luopuminen ei olisi minkään asteinen ongelma, mutta rakastan sushia. Joskus parin kilon päästä syön hyvällä omatunnolla yhden annoksen. Ehkä.

Avokado
Monille tämä olisi mitä pahin painajainen, mutta itse taas syön avokadoa silloin tällöin ihan hyvälläkin omatunnolla. Tiedän elimistön tarvitsevan rasvaa, mutta tämä on lähesulkoon ainoaa rasvaa, jonka uskon olevan kohtalaisen hyväksi. Sen syöminen ei tuota tuskaa muuten kuin siinä kohdalla, että kaikkihan syöminen on välillä kammottavaa. Kuitenkin näitä tulee kulutettua noin kerran yhdessä-kahdessa viikossa.

Kala, liha
Syön melkein kaikkea proteiinipitoista hyvällä omatunnolla, paitsi nimenomaan sitä aina suositeltavaa rasvaista kalaa. Ei lohta edes salaatteihin, hyhhyh. Kaikki paistettu on pahasta, mutta uunissa valmistettavat tai kalasta raa'at lihatuotteet ovat ihan jees.

Maitotuotteet
Maitokahvi kuuluu jokaiseen aamuun ja päivään ja iltapäivään ja ja ja .. Lisäksi saatan elää pitkiäkin aikoja lähinnä raejuustolla, kuten jostain on ehkä käynyt ilmi. Rahkaa söisin mielelläni, jos olisin nyt tässä 25 vuodessa tottunut sen makuun, mutta en. Hyi. Jugurtti on myös ehdoton ei, ehkä kerran kahdessa kuukaudessa makeannälkään, mutta sitä kun ei tule ikinä ostettua niin ei tule syötyäkään. Poikkeuksena ne rasvattomat juotavat jugurtit, niitä kevyimpiä ehkä joskus. Jugurtti on sananakin ärsyttävä, kaikkein pahinta on kun jotkut kirjoittavat jukurtti.

Lisäravinteet
Lisäravinteista yms pillereistä/jauhoista kulutan ainoastaan vitamiineja silloin tällöin ja proteiinilisää. Proteiinilisäni on yli 90% proteiinia. Monille olisi totaalinen kauhu vetää 200kcal yhden vesilasillisen seassa, mutta parasta siinä mielestäni on nimenomaan se, ettei tarvitse syödä, eikä sen mukana tulee niitä kaikkialla piilossa olevia rasvoja ja hiilareita. Siis niitä, mitä ei paljain silmin voi nähdä, en tiedä miksi oletan jauhojen olevan niin paljon turvallisempia, ties mitä aivoja niihinkin on jauhettu. Ei pidä ajatella edes...

Vihannekset
Nykyään kaikki menee helposti, ennen salittuja olivat vain kurkku ja salaatti. Nykyään tuntuu absurdilta ajatella, ettei voinut syödä tomaattia.

Tuo vihannesjuttu perustuu siihen aikakauteen, kun sallittuja olivat kunkin ruokaryhmän kaksi-kolme suurin piirtein kevyintä vaihtoehtoa. Leivistä näkkäri ja riisikakku, vihanneksista kurkku ja salaatti, hedelmistä omena ja vesimeloni, juustoista raejuusto ja kevytfeta, lihatuotteista kevytkalkkuna ja niin edelleen. Tämä näkyy edelleen melkein kaikissa päivittäisissä valinnoissa, varsinkin lounassalaatteja hakiessa...

Onko teillä jotain erikoisia tai ihan tavallisia tapoja/suosikkeja/inhokkeja, mitä tuli tästä mieleen?

Mätäne vain nurkkaan, turha ruma rätti

Yritän sinnitellä ja olla antamatta valtaa väsymykselle. Päivän toinen salitreeni vielä edessä, kohta onkin jo kiire. En tiedä miksi on pakko, mutta on pakko. Tiedän jo, ettei vähempi riitä. Tiedän senkin, ettei tämäkään välttämättä riitä. Kenties ei tarvitse edes mainita, että tiedän etten todennäköisesti riitä itselleni jatkossakaan. Ehkä, koska täydellisyyttä ei ole olemassakaan, ja vaikka en siihen tietoisesti pyrikään, niin aina voi asiat tehdä vähän paremmin. Ja vielä paremmin.

Älä syö, älä syö, älä syö, älä syö, älä syö, älä syö, älä syö, älä syö.
Luulisi tuhansien hoettujen tuntien jälkeen oppivan, mutta ei.

Syöminen on pakkopullaa ja herättää lähinnä vihan ja ärtymyksen tunteita tällä hetkellä. Ei siksi, ettenkö pitäisi ruoasta, en ihan niin paljon osaa huijata itseäni. Juurikin siksi, että rakastan vaikka mitä ruokaa, mutta mitään ei saa syödä. Silti koko ajan on pakko syödä. Vihaan sitä, koska tiedän että ympyrä vain jatkuu ja jatkuu. Ei kulmia tai avonaisia kohtia, se on suljettu pienipieni piiri. Sisällään suuri lihava minäni.

Täysi syömättömyys olisikin helppoa, jos ei tarvitsisi jaksaa eikä liikkua. Sen tien olen kuitenkin jo kulkenut ja nähnyt, eikä lopussa ollut kuin tyhjää. Yritän malttaa ja uskoa, että pitkällä, sinnikkäällä yrittämisellä pääsee parempaan lopputulokseen kuin kärsimättömällä hutiloinnilla. Silti kärsivällisyys on vähissä, kun kaavin lautaselta raejuuston ja lesepuuron loppuja, jaksaakseni vielä tunnin ja puolikkaan yrittää ja laittaa itseni koetukselle.

Miksi kaikki on paremmin vasta, kun sattuu jo liikaa?

Eivät kaikki ymmärräkään, millaista se voi olla.

Pitkään työstressi oli niin voimakasta, etten tuntenut tai huomannut mitään muita ilmassa leijuvia tuntemuksia. En jaksanut välittää painosta tai liikunnasta, ainoa missio oli selviytyä. Selviytyä töihin, selviytyä seuraavaan viikkoon. Aivan sama miten, kunhan ei tarvitse ottaa sairaslomaa. Olon tuntuessa flunssaiselta paniikki kehittyi vauhdilla; en jaksan kipeänä, en selviä, en selviä.. Nyt tilanne on helpottunut, joten olenkin alkanut tuntea ihan muita asioita. Jaksan kiinnittää ihan liikaa huomiota eri vaatteiden istuvuuteen, siihen mitä söinkään eilen, aamulla, sen jälkeen, mikä on ohjelma tänään ja huomenna ja miten olen jälleen yli-ihminen, ainakin sen hetken jonka jälkeen voi vapaasti romahtaa.

Olen huomannut mielialojen heittelevän ennätystahtia. Aamulla saattaa kiukuttaa ja väsyttää, päivällä kaikki on loistavaa ja elämä ihanaa, viiden jälkeen tuleekin jo ahdistus siitä kaikesta mitä pitäisi tehdä, juosta, urheilla, kuntoilla, lenkkeillä, ehkä olla jotenkin sosiaalinenkin, edistyä, siivota, sisustaa.... illalla sängyssä ei uni tule ja ihmettelen miksi, vaikka muutamaa tuntia aiemmin olin niiiin väsynyt. Tyyny kostuu kyynelistä, enkä osaa selittää itselleni miksi. Päivällä kaikki oli niin hyvin.

En ole aiemmin tehnyt niin, katsonut selkääni peilistä suoraan takaapäin. Ainakaan moneen moneen vuoteen (olen oikeasti ihan mestari välttelemään peileihin katsomista). Ja niin typerältä kuin tämäkin tuntuu, niin mitämitä ihmettä sieltä puristuu kasaan! Kauhunsekaisesti nauroin itselleni, sitten itkin ja sitten... tunsin tyhjää. Voimattomuutta. Sitä miten tämä ei lopu ikinä.

Syöminen on viimepäivinä, oikeastaan jo pari viikkoa tuntunut taas erilaiselta. Siltä ettei mitään tee mieli, eikä se tunnu korjaavan enää mitään. Kyllä, olen tunnesyöjä. Hyi hitto. Ällöttävä, epähallittu, ahmatti. Syön väsyneenä hetken mielijohteesta, enkä ikinä jaksa tai välitä laskea kymmeneen ja miettiä uudestaan. Mutta nyt, tunnesyöminenkin on katkolla kaikessa tässä suunnattomuudessa. Syksy vaihtunut talveen ja pakkanen muistuttaa viimetalvesta. Kävelyistä kotiin kylmyydessä ja pimeydessä. Viiniä ja nappeja kurkusta alas aamuin illoin, välinpitämättömyyttä ja itsevihaa. Ja nyt syöminen tuntuu taas vaikealta.

Koko viikonloppu hetkellisine iloineen ja humalaisine kanssaihmisineen liian tutulta. Auringon laskettua ylös sängystä, vatsahapot tyhjässä vatsassa poltellen ystävän luokse, muutama lasi viiniä ja naurua. Yhtäkkiä olo tulee tukalaksi, kuin katsoisin kaikkia ulkopuolelta, kuin olisin täysin kaiken sen elämän ulkopuolella. Kävellen muutama kilometri, jalkojen ja sormien puutuessa kylmässä. Kirveleviä kyyneleitä ja kipua kaikkialla. Tyhjää ja pimeää. Kotiin tullessa mietin, kuinka paljon laatikossa on erinäköisiä nappuloita, onko riittävästi.

48,2kg.

Onkohan tämä edes sallittua

Lunta tuiskuttaa ulkona jo ihan kunnolla! Kylmyydestä  huolimatta olo on positiivisempi kuin aikoihin. Menin eilen kerrankin ajoissa nukkumaan sen iäisen television edessä yömyöhään nuokkumisen sijasta.. Aamulla heräsin ajoissa, pirteänä ja ehdin kerrankin rauhassa juoda aamukahvin ja selailla lehteä. Vaatetuksen suhteen päätin ottaa rennosti, lämmintä ja mukavaa, arvasin että konttori kumisee tyhjyyttään tällaisena päivänä. Suomalaiset kun eivät jokavuotisesta talvesta huolimatta osaa ajaa talvisin, monet jäävät kotiin kun vähänkin jotain tippuu taivaalta.

Lounastunti onkin jo käsillä, kävin kaupasta hakemassa klementiinejä, viinirypäleitä ja purkin raejuustoa. Vaikka lounas meneekin nyt aika hedelmäsokeripainotteiseksi, ei tee mieli oikeastaan mitään muuta. Jo ajatus raejuustosta hivenen etoo, mutta olen päättänyt ryhdistäytyä proteiinin saannin suhteen. Jos en pelkäisi numeroiden ylös kirjoittamista, alkaisin pitää tarkempaa kirjaa päivittäisesta proteiinin saannista.

Iltapäivällä olen järjestänyt muutamille toimistolle tulleille perjantain ja lumimyräkän kunniaksi glögi- ja piparitarjoilut, pöydässä on myös joitain juustoja, marmeladeja ja suklaata. Toivottavasti päivä paranee muillakin.

Lumiset perjantaihalit kaikille!

Only girls without courage pull the trigger

Eilisaamuinen ilo lumesta on aivan tiessään. Aamulla harjatessani lunta autonkatolta sormet umpijäässä ja viimassa lentelevien pienten lumihiukkasten tuiskutessa takkini sisään manasin koko suomeen syntymistä. Joululaulut työpaikalla ja glögin tuoksu tekivät olosta tukalan, mietin vain joulupöytää, jouluporsasta (itseäni) ja sitä kaikkea, kultaiseen paperiin käärittyä rasvaa.

En ole negatiivinen ihminen.

Aamussa oli silti paljon hyvääkin. Vaikka herätyskellon soidessa itkin itsekseni lupaustani mennä ystävän kanssa treenaamaan heti aamusta, tiesin että kyllä sen kahdentoista tunnin nukkumisen pitäisi riittää. Salilla valot olivat kirkkaat, muutama yli-innokas superliikkuja olikin jo laitteissa häärimässä. Sitähän minäkin olen mielikuvissani, aamuväsymys poisti kuitenkin välittömästä sen kuvitelman.

Ystäväni oli silti ehkä maailman ihanin. Fysioterapeutiksi valmistuvana hän yritti kärsivällisesti neuvoa, miten kuntouttaa rasitusvammasta kärsivää olkapäätä ja lopuksi totesi tilanteen olevan jo huikeasti parempi kuin pari viikkoa sitten. Tottahan se on, välillä ei kaikessa negatiivisuudessa ja itsesäälissä rypiessä edes huomaa joidenkin asioiden tolan paranemista. Hymyilin hänen innolleen ja pirteydelleen ja rutistin halaukseen treenin päätteeksi sanoin "jokaisella pitäisi olla yksi tuollainen ystävä"! Ystäväni on sitä komeampaa sukupuolta ja taisi hivenen hölmistyä ja punastua, mutta kiitteli ujosti kuitenkin.

Miehet ovat hassuja, olkootkin kuinka maanläheisiä ja ronskeja niin menevät aina sekaisin muutamasta hymystä, vaikka kavereita ollaankin. Toisaalta vaihtaisin itsekriittisyyteni ja ailahtelevaisuuteni koska tahansa pieneen sosiaaliseen kömpelyyteen naisseurassa.

Mainitsin jo viimeksi, että maanantaina saattaa vaaka järkyttää, ja niinhän se tekikin. Sitä en tiedä, miksi sillä hetkellä se yksi kilo tuntui maailman lopulta ja kaikki täysin turhalta, mutta parissa päivässä tästäkin on onneksi jo toettu. Enemmän mietityttää, mikä loppujen lopuksi onkaan kaiken arvoista. Tiedän mitä haluan, mutta silti epäröin joka hetki. Ehkä koska keinot ovat väärin? Hyshys, kyllä minä tiedän ettei ole helppoja reittejä.

Silti, jos aiemmin pystyin helpommin vakuuttamaan itseni siitä, etten tarvitse, on se nykyään paljon vaikeampaa. On vaikeampi ymmärtää, miksi pitäisi olla syömättä kun muutkin syövät eivätkä siltikään liho. Ja minä tietysti luulosairauksieni kanssa olen maailman ainoa ihminen, joka normaalista syömisestä lihoo. Tai, ehkä vain kuvittelen sen olevan normaalia. Ehkä normaali ihminen ei lähtisi lumituiskussa hakemaan kaupasta ruokaa kun illalla riittäisi teekuppi television äärellä. Tai ehkä normaali ihminen ei järkyttyisi pohjattomasti kilon painonnoususta. (joka onneksi on jo suurimmalti osin kadonnut)

Normaali on tyhmä sana.

I don't want to make empty promises

Okei, ei se ole ihan pelkkää laiskuutta ollut, se postausten puute. Kiire on ollut kova, töissä ei ole ollut aikaa rustata kirjoituksia ja iltaisin olen ollut ihan puhki poikki väsynyt. Olo on silti kerrankin positiivinen, monestakin syystä.

Viime viikonloppu meni poikaystävän kanssa riidellessä. Lauantaina hän huomautti laihtuneesta olemuksestani, kyseli ja kärtti vastauksia miksi en syö. Enkä tiedä miten hän siihen tulokseen oli päätynyt, eihän hän sitä tiedä. Tai niin luulin. Ihan oikeasti, kyllähän minä söin ennen kuin menin hänen luokseen lauantaina. Kyllä kyllä ja ei sitä jaksanut enää enempää sen jälkeen. Vatsan muristessa totuus taisi paljastua, vaikka väitin sen johtuvan vain mausteisesta ruoasta. Pian nökötin kuitenkin ruokapöydässä lautanen edessäni, haarukoiden sitä hitaasti vatsaani. Sitten itkua ja kiukuttelua ja lopulta ulko-ovi paiskautuikin kiinni tulistuneen poikaystäväni lähtiessä kävelylle rauhoittumaan. Sinä aikana istuin tupakalla, mietin ja häpesin. Mietin, ettei se lapsellinen ja kiukutteleva tyttö ole minä.

Sunnuntaina poikaystävä ajoi minut ruokakaupan kautta kotiin. Nappasi hyllyiltä tavaraa ostoskoriini, kaikkea mitä en syö, siitäkin huolimatta että sanoin niin. "Minä tiedän ettet syö näitäkään ruokia. Tuntuu niin pahalta olla huolissaan koko ajan ja nähdä kuinka pahaa teet itsellesi. En ymmärrä yhtään miksi enkä osaa tehdä mitään. Pahoitan sinunkin mielesi ja kaikki tuntuu menevän vain väärin". Ääni väristen pyytelin anteeksi ja lupasin syödä jatkossa paremmin. Naiivia ehkä, mutta en ollut tajunnut kuinka läpinäkyvä olin ollut, ja kuinka paljon kaikki oli satuttanut poikaystävääni. Ahdistuen mietin, miten syödä ja olla syömättä samalla. Miten pienentyä mutta kaikkien huomaamatta.

Tämä viikko meni kuitenkin paremmin. Söin päivittäin tavallista enemmän, annoin itselleni luvan muutamin herkutteluhetkiinkin. Olen kohtalaisen vakuuttunut, että huomenna aamulla vaa'an lukema on aika shokki, mutta yritän silti pienentyä jatkossa hillitymmin. Itsekkäästi sanottuna en taida jaksaa sitä huonoa omatuntoa, minkä läheisteni huolen tunteminen aiheuttaa. En minä halua huolestuttaa, mutta en pysty vakuuttamaan heitä siitä, ettei siihen ole aihetta. Ehkä huoli on osittain johtunut aiemmasta väsymyksestäni, jonka varsinkin poikaystäväni ajattelin automaattisesti johtuvan syömättömyydestä. Osin ehkä, mutta enimmäkseen työ on ottanut veronsa. Monien on vaikea käsittää, miltä pitkään stressin alla oleminen tuntuu.

Tänä viikonloppuna olen ladannut akkuja. Kamalaa sanoa, mutta olin aika iloinen poikaystäväni oltua työmatkalla koko viikonlopun. Sain olla rauhassa, siivoilin vähän asuntoa ja kävin lenkillä. Kävin myös ystäväni kanssa syömässä ja höpöttelimme niitä näitä monta tuntia. Oli ihanaa nähdä rakasta ystävää pitkästä aikaa, eikä syöminenkään aiheuttanut aivan kammottavaa ahdistusta. Pakko myöntää, että hyvä olo on maailman mahtavin asia. Toivottavasti seuraava viikko sujuu tätäkin paremmin.

Halauksia teille kaikille lukijoille, yrittäkää pysyä iloisina harmaasta säästä huolimatta!

Toivotaan että määränpää on oikea

Lounastauko (kyllä tähän aikaan) eli hyvä hetki uskotella itselleen, että voi nopeasti tehdä jotain muuta kuin töitä. Ahdistus painaa kun tiedän, että deadlinet puskevat päälle eikä olisi aikaa ihmetellä itseään ja ajatuksiaan. Tekee mieli pyytää anteeksi joltakulta mutta en oikeastaan tiedä keneltä pyytäisin sitä anteeksi. Hmph. Selkää ja hartioita särkee, kun en jaksa välittää epäryhdikkäästä asennosta tuolilla. Karhea istuin aiheuttaa kylmiä väreitä, kun kämmeneni ostuu reunaan. Hetken hivenen kellertävät kattovalot tuntuvat pohjattoman väsyttäviltä ja koko edessäni oleva kaoottinen työpöytä aiheuttaa pahoivointia.

Ollakseni täysin rehellinen, kulutettuani koko aamupäivän lähinnä kahvia, pahoinvointi taitaa enimmäkseen johtua siitä. Kaikki alkoi tuntua monin verroin raskaammalta, kun aloin turvottaa vatsaani lounaalla. Ehkä fyysinen olo kohta paranee, nyt se on monin verroin pahempi. Epäröin joka hetki ja ruoan osittain upottua mahaan kaduttaakin jo. Ripottelen suolaa lisää ja lisää, lisää ja lisää. Enää loppua ei voi syödä, vaikka tiedän että olisi pitänyt. Kai.

Ja kyllä, paino on vähemmän. Jaksan iloita siitä joka aamu vaa'alla, saman ajatuksen yritän pitää mielessäni iltaisin pahoinvoinnin vallatessa tunnekenttää. En silti tiedä yhtään mikä on oikein ja väärin, kaikki tuntuu olevan väärin. Salilla voimat tuntuvat nykyään aina olevan vähissä, vaikka minähän en halua olla pelkästään luisevan siro, eikä lihakseton ja ryhditön kroppa herätä minkäänlaista kateutta. Minä olen vain pilalla, enkä osaa mitään muuta.

Päivät ovat menneet aika pitkälti samaa rataa. Viikonloput eivät erotu arkipäivistä, aamulla herätään ja illalla mennään nukkumaan. Välissä on velvollisuuksia, hoidettavia tehtäviä, soitettavia puheluita, selvitettäviä asioita. Hoen itselleni että jaksan, jaksan, jaksan. Lyön itseni maahan vääristä ajatuksista. Kerran päivässä riittää, se on oikein. Eikä mikään voi olla täysin väärin, koska pitkästä aikaa asiat menevät oikeaan suuntaan, jotain tapahtuu. Ja pitkästä aikaa olen iloisempi, tunnen muuta kuin puutuneisuutta. Ehkä herään eloon, ehkä kun olen jotain muuta kuin kasa sietämätöntä liikanaisuutta. Pian, toivon, uskallan katsoa taas peiliin. Edes hetken. Tiedän etten saisi sanoa näin, mutta niin se menee.

Kenellä ne suunnitelmat onnistuvat?

Ahdistus tuntuu jo konetta avatessa, silti yritän kirjoittaa tuntemuksia. Ehkä tunteakseni jotain muuta kuin selittämätöntä ahdistusta, ehkä ymmärtääkseni sitä paremmin.

Yöllä en saanut unta ja katsoin tallennettua dokumenttisarjaa ylipainoisista nuorista. He eivät jaksaneet kävellä edes käytävän päästä päähän, miltä minusta on myös tuntunut viime aikoina. Jotain yhteistä meillä onkin; henkisiä lukkoja. En jaksa, en pysty. Suurimpana syynä lienee loppunut uskomme itseemme. Pian asettelinkin jo patjaa lattialle eri lihaskuntoharjoituksia varten. Vatsoja, punnerruksia, askelkyykkyjä.. Minä en voi olla niin kuin nuo. En voi olla samanlainen.

Pienemmästä olemuksesta huolimatta, tajusin olevani samanlainen. Yrittämiseen ja välittämiseen väsynyt. Vihasin sitä ajatusta.

Aamulla huonosti nukutusta yöstä huolimatta herätyskello soi aikaisin. Olin yöllä päättänyt lähteä salille heti aamusta. Päänsärystä ja väsymyksestä huolimatta yritin vakuutella itselleni, että se menee ohi kun pääsen juoksemaan ja tekemään. Ajoinkin salille asti. Istuin autossa pahan olon painaessa rintaa. Yritin hengittää ja hokea itselleni, että kyllä minä pystyn, kyllä minä jaksan. Pystyn vielä palaamaan entiseen, pystyn kyllä kaikkeen kun vaan päätän niin. Enkä pystynyt. Luovutin. Niin paljon kuin sitä sanaa vihaankin, niin luovutin. Käänsin auton kohti kotia ajatuksen kanssa, että pystynhän jumppaamaan kotonakin, lenkillekin ehdin vielä illalla. Epäilin kuitenkin jo siinä kohtaa, etten tule mitään tuota tekemään.

Tällä hetkellä pitäisi kiirehtiä suihkuun ja sen jälkeen kauppaan hakemaan isälle lahjaa huomiseksi. Kuten tavanomaista, istun sohvalla miettien että ei vielä ole ihan pakko. Kaupatkin menevät kiinni vasta kuudelta. En tee mitään, ellei ole ihan pakko. Ja taas olen pettynyt siihen minääni, joka ei pysty parempaan. Taas olen siinä pisteessä, jossa en näe itsessäni juurikaan mitään hyvää. En oikeastaan tällä hetkellä mitään. Sekin ahdistaa. En tahtoisi olla tällainen, tahtoisin hymyillä ja olla joskus riittävän hyvä itselleni.

Minusta se kertoo liian paljon, 

että on mahdotonta keksiä mitään, 

mistä itsestään voisi pitää.

Ajatukseni ovat typeriä ja turhia. Vaatteeni ovat rumia ja tylsiä, mutta uusiakaan ei kannata hankkia, koska ei tämä kakku kuorrutteella kauniiksi muutu. Ryhti on huonontunut, lihakset ovat lähteneet oudoista kohdista ja näytän typerältä, jalat ovat yhtä lyllyä ja... Haluaisin kääntää tämän itseironiseksi valivalivali sepustukseksi, mutta surullisinta on, ettei tämä ole enää hauskaa. En jaksa enää edes nauraa itselleni.

Jossain pääni takimmaisessa nurkassa kuuluu ääni, joka kertoo että jaksaisin paremmin jos söisin paremmin. Tyhjässä vatsassa hapot polttelevat, mutta en voi koska ei tee mieli syödä. Ja ajatukset pyörivät siinä, että tulen vain rumemmaksi, lihon muodottomaksi kaikesta. Ihan kaikesta. Aivan varmasti. Vaakaa kohti en silti uskalla edes katsoa, pelkään hajoavani.

Huomenna käännän suunnan. Huomenna yritän enemmän pitää itsestäni. Pystyisinköhän kirjoittamaan pitkästä aikaa jonkin positiivisen kirjoituksen? Yrittämällä oikein kovasti?

It wasn't supposed to go like this. Or maybe it was.

En ole tarkoituksella ollut hiljaa. Olen vain ollut väsynyt, loputtoman väsynyt. Turta ja unohtelevainen.

Lihakset painavat, ajatus ei pysy missään. 12 tuntia töitä takana, suuta kuivaa ja päätä särkee. Jalkoja särkee. Koko ruumis on täydellä painollaan painautunut sänkyyn ja silmät painuvat kiinni. Sänky on niin ihana, pehmeä, ja voisin nukkua loputtomiin. En jaksa edes ajatella, vaikka samat ajatukset pyörivät ympyrää tuhannetta kertaa.

Mutta oikeasti ne eivät ole takana, ne työtunnit. On aamu ja työt ovat vasta edessä, minusta vain tuntuu tuolta. Kuin yhtäkkiä, niiden 12 tunnin jälkeen pitääkin nousta ja edessä ovat oikeasti oikean päivän pitkät tunnit. Silmistä valuu pari kyyneltä, kaikki on kankeaa.

Lääkäri kirjoittaa lähetteen työpsykologille ja minä mietin, mitä sanoa. Ei sairaslomaa, ei sairaslomaa, ei ei voi eikä noin enkä pysty eikä mikään pysy kasassa. Lääkäri työntää paketin nenäliinoja eteeni ja kertoo, ettei se ole minun vikani. No kyllähän minä sen tiedän! Hetken kuluttua häpeän, hän odotti jotain muuta. Ehkä, ehkä se siis oikeasti onkin minun syytäni? Kiltteys on huono piirre, se on minun syytäni etten pidä puoliani.

Ruokaa ei tee mieli. Ei yhtään mitään. Lusikoin pienestä, sievästä astiasta italialaista jäätelöä ja en mieti mitään. Se onkin ainoa asia tänään, minkä jälkeen olen jaksanut vähän. En jaksa syödä, en jaksa syödä mitään terveellistä. Ei vain tee yhtään mieli, yhtään mitään. Kaikki muu tuntuu väkipakolla ahtamiselta ja... Enhän minä saa syödä jos ei tee mieli. Miksi? Hulluahan se olisi. Hulluahullua kuin pullostua ... tultua.

En tiedä varaanko aikaa lähetteestä huolimatta. En tiedä mitä se auttaa.

Ehkä menen kävelylle nyt. Pitää jaksaa jotain, kuluttaa jotain siis.

Am I an apple? Can't find my escape

Ajattelin eilen menneitä. Matkaa tähän ja mistä oikein lähdettiin. Tiuskin itselleni, miksi annoin näin käydä, miksi olen tässä taas? Laitoin silmät kiinni ja puristin käden tiukasti nyrkkiin. Toivoin, että oikein kovasti toivomalla vain heräisin ajasta vuosi taaksepäin. Sitten, muistin sen kaiken muunkin. Muistin pimenevät illat, kotona lukkojen takana vietetyt päivät. Kyyneleet ja itsevihan. Ja ne liian isot housut. Ja sen kylmyyden. Ja muuta siinä hetkessä ei tainnut ollakaan. Mitään muuta ei niissä kuukausissa oikeastaan ollutkaan. Tyhjää vain.

Enkä muista kauniita syksyisiä päiviä, vaikka muistan talven tulleen vasta joulukuussa. En muista oikeastaan mitään.

Tämä hetkeni on ahdistava. Tämä hetkeni on sitä, etten oikein tiedä mikä tai kuka olen, miten minun pitäisi toimia joka hetkessä. Entinen minäni toimi juuri niin kuin pitääkin, juuri niin kuin jokin sanoo. Minäni vähän aikaa sitten teki niin kuin sillä hetkellä tuntui. Tämän hetkinen minäni ei tiedä yhtään mitä tehdä. Mitä tehdä sille tälle hetkelle, joka on sietämätön.

Herätyskello soi ja soi. Painan torkkua ja käännyn peiton noustessa pois jalkojen päältä. Varpaat kylmettyvät, mutta en jaksa tehdä asialle mitään. Ja taas se soi. Ja taas. Ja miksi elämässä pitää herätä ja elää yleensäkään? Siihen elämään jota ei edes osaa elää?

Silmät puolittain ummessa kävelen keittämään kahvia ja kaikki valo on liian kirkasta. Kurkkua ja suuta kuivaa, päätä särkee. Pöydällä näen viinipullon, jonka olen unohtanut siihen ennen kuin menin nukkumaan. Lasillinen, kaksi, kun en jaksanut enkä kestänyt. Puutunut olo oli parempi, puutuneessa ruumiissa valuvat kyyneleetkään eivät tunnu kuin hetken poskilla. Se ei sattunut niin kuin joskus sattuu.

Vatsaa särkee ja katson kelloa. Yhdeksän. Kahvi on tippunut ja hipsin mukin kanssa parvekkeelle tupakalle. Viisi minuuttia yli yhdeksän. Avaan työkoneen ja silmäilen sähköpostit läpi, vastailenkin puoliunessa joihinkin muistamatta hetken kuluttua, mitä olin edes lukenut. Viisitoista yli yhdeksän. Käyn katsomassa tummia silmänalusia peilistä. Puoli kymmenen. Puren kynsiä ja alan tehdä töitä. Kymmentä yli kymmenen. Soitan pari puhelua ja kirjoitan tämän tekstin. puoli yksitoista. Mietin ja katson kohta taas kelloa. Pari minuuttia yli puoli yksitoista. NO HELVETTI KOSKA SITÄ LOUNASTA SAA OIKEIN SYÖDÄ? Miksi ei aika kulu?

Tätä se on. Odottamista. Miettimistä. Muun miettimistä. Lisää odottamista.

Teksti loppuun. Kymmenen neljäkymmentä kuusi. Julkaise.

Se on kehä, yksinäinen kehä

Joskus on tuntuu niin vaikealta vain jatkaa ja jaksaa. Joskus on niin vaikea pitää itsestään. Monesti pidänkin joistain puolistani, joskus taas kaikki suusta ulos tulevat sanat kuulostavat hölmöiltä, kaikki ajatukset turhilta ja typeriltä. Kaikki nämä kirjoitukset mitään sanomattomilta, enkä tiedä aina edes miksi kirjoitan. Joskus näen kirjoittamisenkin niin, että kurkotan kättä kohti jotain. En tiedä mikä se jokin on, mutta jollain tasolla toivon saavani otteen jostain. Tai ehkä jonkun reaktion jossain ihmisessä, jonkun ottamaan kädestä kiinni.

Ja kaiken keskellä tulen olevani vain yksin kaikkien ajatusteni kanssa. Tämä blogini on kuin tyhjä, pimeä huone, jonka keskellä on puinen tuoli. Minä istun siinä tuolissa puhumassa itsekseni, joskus kyynelehtien, joskus hymyillen. Joskus joku on vastaa, vai onko se vain kuvitteluani. Tai ehkä kaiku puheistani. Kuiskatessa jään odottamaan jotain rasahdusta, mutta mitään ei kuulu. Seinillä ei ole peilejä, enkä näe itseäni. Huoneessa ei ole myöskään ikkunoita, mutta sinisävyinen valo paistaa katosta. Näen ääriviivoja, kaikki näyttää suurelta ja loputtomalta. Välillä raajojeni ääriviivat näkyvät selkeämmin, välillä heikommin. Joskus puhun tauotta, joskus olen hiljaa pitkiä aikoja. Tässä huoneessani en nuku koskaan, mutta saatan olla hiljaa pitkiäkin aikoja. Joskus iloisesti höpötellessäni niitä näitä, suunnitellessani sitä ja tuota, unohdan että olen yksin. Muistan sen vasta herätessäni tosiasiaan, ettei mikään muutu miksikään.

Lauloivat ne linnut tänäkin aamuna

Minun on pakko päästää irti kaikista pakoistani. Pakko lakata sanomasta "pakko". Pelkään koko ajan, että kohta en selviä mistään. Itse kasaamani vuoret muuttuvat mahdottomiksi ylittää, ovien kynnyksetkin liian korkeiksi ylitse astuttaviksi. Minä en voi jäädä suohon makaamaan, elämänihän on niiden ovien ulkopuolella.

Ja kävin kuin kävinkin eilen lenkillä. Viime aikaisista tavoistani poiketen, en puuskuttanut täyttä vauhtia juosten ja itsevihaa ja riittämättömyyttä täynnä, vaan tahti oli rauhallinen. Liikunnasta nauttiminen on lähesulkoon syntiä, sillä jos siitä nauttii ei tee tarpeeksi tehokkaasti. "Tehokkaan treenamisen ei kuulu olla pelkästään kivaa" - lause valmentajani suusta. Päätin viisveisata ja yritin olla tarpeeksi rohkea vain nauttiakseni lenkistä. Kyllä, kävelin osan matkaa (laiskalaiskalaiskalaiskalaiskalaiskalaiska), mutta olo oli ihan hyvä. Ehdin ihastella talveen valmistautuvaa luontoa, viimeisiä keltaisia lehtiä. Hengityksen höyrytessä, olo oli lämmin.

Keskellä metsää olin ihan yksin, mutta ei olo tuntunut yksinäiseltä. Mietin ystäviäni ja kuinka onnekas olen, kun minulla on heidät. Ja kuinka paljon rohkeammaksi olen tullut, kun nykyään kerron mitä kuuluu. Sanon ääneen pienet huoleni, jotka monesti muuttuvat sitä myötä oikeasti pieniksi. Olen ymmärtänyt, vihdoin, etteivät tyhjää tuijottavat katseeni ole jääneet huomaamatta, ja kuinka paljon parempi ystävienikin on olla, kun puhun eikä heidän tarvitse vain olla huolissaan ja pahinta peläten. Tietysti, on niitä totuuksia ja luurankoja kaapeissa, jotka pidän vain itselläni, mutta enää en kanna vaieten harteillani koko maailman huolia.

Äänet päässä eivät olleet koko matkaa hiljaa, mutta päivittäistä taisteluahan tämä on. Päivittäin joudun puolustamaan itseäni oma itseäni vastaan, mutta haluan uskoa joku päivä voittavani sen taistelun. Haluan jonain päivänä tuntea olevani riittävän hyvä ihan sellaisenaan, mutta en ehkä vielä tänään. Ajatukset yrittävät huijata minua uskomaan, että se päivä on silloin, kun olen oikeasti riittävän laiha, hyvä, ahkera, täydellinen.

Onkohan jossain se kultainen keskitie? Voiko tämän päänsisäisen vinksahtaneisuuden kanssa tehdä kompromisseja? Sanokaa joku, vaikka sitten valheenakin, että kyllä minä tämän kanssa selviän. Haluan niin paljon uskoa siihen, ettei tarvitse olla pelkästään mustaa tai pelkästään valkoista.

Väsymys ei ole kadonnut kokonaan ilmaan, silti jätin lounaseväät kotiin ja suunnittelen lenkkiä töiden jälkeen. Tänään energia löytyy kofeiinitableteista ja energiajuomista vatsan epäkiitollisuudesta huolimatta. Sydän tykyttää hivenen epätahtiin, mutta siihen olen jo tottunut. Kylmyys tuntuu turvalliselta, muistoilta niiltä ajoilta mitä en saisi kaivata.

Syyllisyyden tunteita pakenemassa

Kello lähestyy jo puolta yhtä ja allekirjoittanut on ollut tänään jo huikean aktiivinen: ylös kahdeksalta, pari kuppia kahvia ja lehtien lukemista. Kuppi teetä ja sängyssä lehtien lukemista. Salille lähtemisen harkitsemista ja iltalehden nettisivujen selausta. Ajatus liikunnasta, ahdistus ja naistenlehti uudestaan käteen. Olo ei ole pohjattoman väsynyt, ja pyrin välttämään kaikkea liian ahdistavaa, edellisistä päivistä johtuen. Siitä loputtomasta väsymyksestä johtuen, jonka pahimmasta vaiheesta pääsin yli reilun vuorokauden nukkumisella ja koko lauantain kestäneellä saamattomuudella.

Olen syönyt maltillisesti, mutta en riittävän vähän. Paino putoaa, mutta ei riittävän nopeasti. Yritän koko ajan rauhoittua, kyllähän se kilo viikossa on ihan ok lihastenkin kannalta, mutta välillä haluaisin vain lopettaa koko syömisen ja koko liikkumisen ja koko muun elämäni. Unohtua vain suloiseen maailmaani, jossa ei ole muuta kuin teekuppini ja minä. Olisi vain utuinen niittymaisema, kohmeiset sormet ja tyhjänä muriseva maha. En olisi syönyt päiviin, enkä haluaisi enkä tarvitsisikaan. Se ajatus on niin houkutteleva ja huumaava. Tunnen ne kaikki tuoksut, tunnen sen ympäröivän kylmyyden. Tunnen ne kaikki yksinäiset ajatukset, joita en voi jakaa kenenkään kanssa. Tiedän sen kaiken valheeksi, mutta en siltikään. Haluan niin paljon kuihtua ja kuihtua, enkä voi sitä edes itse ymmärtää. Sitä että miksi. Unta ja haavetta vain, sinne haluaisin silti tippua.

Haluaisin jaksaa juosta, juosta pitkiä matkoja kuolleiden lehtien jäädessä kenkien alle. Hengittää sitä raikasta syysilmaa, vetää elämää keuhkoihin ja voida hyvin ja kuluttaa mahdollisimman paljon. Mutta en jaksa. Pitäisi treenata lihaskuntoa 5 kertaa viikossa ja aerobista ihan vähintään 3 kertaa. Yritän, teen niin paljon kuin ehdin ja töiltä jaksan, mutta aamulla herätyskellon herättäessä aamulenkille, painan torkkua ja toivon herääväni jostain ihan muualta. Sen sijaan, heräänkin ihan samasta paikasta hetken kuluttua uudestaan. Ja yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes aamu on kääntynyt iltaan. Illalla, en jaksakaan riittävästi. Yritän uskoa että jaksan, yritän uskoa että pystyn. Tänään en odota iltaan. Kyllä ne muutkin pystyvät, miksi minä en pystyisi?

Jos kaikki olisikin helppoa. Tosin eihän se ole kenellekään.

Sunnuntaihin on selvitty tästä viikonloppupelosta huolimatta. Kaikista ahdistuksistani huolimatta vastasin lopulta poikaystävälleni työpäivän päätteeksi, menimme töistä suoraan syömään keskustaan. Salaattia pienessä kahvilassa, kuppi cappuccinoa, josta paikka on lähes kuuluisa. Istuimme seinän vieressä, johon oli laitettu tauluja lehtikirjoituksista. Luin paikan historiasta, periksiantamattomuudesta, elämän arvoista ja miten yksi henkilö oli elämänsä kanssa päätynyt tänne. Yhden ihmisen tarina. Elämästä, siitä ihan tavallisesta elämästä kertovat tarinat ovat niin mielenkiintoisia. Kaikki aina erilaisia, kaikissa huomaa sen, miten joskus voi itse sen kulkuun vaikuttaa, joskus ei. Kuitenkin se on pitkäpitkä matka, jonka aikana voi kokea vaikka mitä, jos sydän on avoin. Toivottavasti minunkin tarinani on joskus sellainen, missä olisi jotain oikeaa kerrottavaa. Toivottavasti, pääsen pitkälle.

Loppuilta kului mukavasti poikaystävän kainalossa nyhvätessä. Ei mitään ihmeellistä, mikä oli juuri sitä mitä kaipasin. Ja läheisyys tuntui mukavalta. Tuntui, etten ehkä olekaan yksin.

Eilinen sujahtikin treenatessa, ystävän kanssa kävelyllä, iltapäiväsaunassa ja loppuilta minun luonani. Seitsemän aikaan istuimme keittiössäni, uunissa oli lohta ja vihanneksia ja pöydässä pullo valkoviiniä. Vaikka olinkin mielessäni päättänyt, ettei mitään mitään suunnitelmiini kuulumatonta, yritin höllätä ajatusteni kanssa, koska tiesin energiamäärien jäävän aika alhaisiksi. Nälkä oli siinä vaiheessa jo ajatuksia häiritsevä. Inhoan sitä, kun ei voi miettiä muuta kuin ruokaa, koska on niin nälkä. Saako näin sanoa? Saako nälkää tuntea? Ystäväni ihmetteli avatessani purkin raejuustoa, että ruokahan on kohta tulossa. "No ehkä kun sinä treenaat niin paljon, niin voit syödäkin kuin mies". Juujuu. Yritin hiljentää päässä soivaa "sika! !" -huutoa miettimällä, että tällä tavalla en ehkä syö sitä varsinaista ruokaa liikaa. Tiedättekö, usein kitkutellessa tulee sorruttua ylilyönteihin. En halunnut.

Puheensorina asunnossani hiljeni sen verran myöhään eilen (tai tänään), että vastoin tapojani en ollut laittanut herätyskelloa soimaan ollenkaan. Vasta yhdeltätoista aamulla avasin silmäni auringon paistaessa makuuhuoneeseen. Nyt olenkin pakannut treenikamppeet kassiin ja tarkoitus olisi lähteä taas salille. Mielessä pyörivät liikunta suunnitelmat ja ainainen tunne, että taaskaan en ole treenannut tarpeeksi. Listoja, tunteja, ohjelmia, taas pitää päivittää liikuntasuunnitelmaa tehokkaampaan. Päätänkin tänään tehdä vähemmän mutta paremmalla tsemppaamisella. Enhän minä ole kone, kai? Pelkään liikunnan muuttuvan pakoksi, vaikka oikeasti pidän siitä. Enkä haaveile luista ja tikkumaisista käsistä. Minä pidän siitä, että lihakset näkyvät. Silloinhan olen terve, enkö niin? En tiedä. Tiedän vain, että ulkokuori voi pettää, mutta ei välttämättä. 

Päässä soivat varoituksen sanat tuntuvat suojelevilta. Ei liikaa tuota ruokaa, tuota ei ollenkaan, ei yhtään enempää tänään, vielä muutama kilo lisää vastusta, vielä pari kilometriä. Tunnen, että jokin pitää minusta huolta, sen jonkin avulla pääsen eteenpäin ja saavutan tavoitteeni. Tiedän, etten saisi tuntea näin, koska se turva ja varoitukset ovat oikeasti valhetta, pakonomaista käytöstä ja sekaisin menevää mieltä. Pitäisi olla varovainen, mutta en osaa. En pysty päästämään irti.

PS. Karmakas kirjoitti ajatuksia herättävän, mielestäni suorastaan loistavan kirjoituksen, suosittelen lukemaan.

Liian iholla

Kaikesta kiireestä huolimatta, arkipäivät ovat helpoimpia. Aamut sujuvat tietyllä tavalla, päivät toisella, iltapäivät jollain kolmannella ja illat neljännellä. Yöt, unettomat yöt, ei mietitä sitä. Mutta aamusta iltaan kaikki on aika vakiintunutta. Taas kerran, vakiintunutta välttelyä ja kulutusohjelmaa. Niin paljon kaikkea koko ajan, ettei ole tunteja aikaa miettiä sitä, miltä tosiasiassa tuntuu. Iltapäivä ahdistaa jo nyt, viikonloppu alkaa.

Perjantaiden iltapäivät. Kun kello alkaa lähentyä kolmea, kollegat alkavat yksi toisensa perään toivotella hyviä viikonloppuja ja pakkaavat tavaransa. Minä istun tiiviisti katse näytössä, yritän unohtaa sen tosiasian, että kohta on aikaa tehdä mitä vaan! Aikaa, jota pitäisi käyttää vaikka mihin kaikkeen, mutta vetämätön olo saa ahdistumaan. En jaksaisi mitään ylimääräistä. Viikonloppuna haluaisin nukkua, unohtaa että elän ja hengitän, mutta ei. Poikaystävä toivoo luokseen heti töiden jälkeen. Ystävät ehdottavat viini-iltaa ja perheenjäsenet soittelevat. Kaikki samoine kysymyksineen viikonloppuni tekemisistä. Enkä minä osaa vastata, osa loukkaantuu. En minä tee sitä siksi, että odottaisin jotain muuta parempaa, vaan koska.. en haluaisi yksinkertaisesti tehdä mitään.

Eikö ole ihanaa, kun on poikaystävä ja on aina joku jonka kanssa tehdä jotain?

Ei, ei aina. Ei ole ihanaa kun on poikaystävä, silloin kun ei haluaisi tehdä mitään eikä oikeastaan nähdä yhtään ketään. "Mikä sinulla on?". Ja minun velvollisuuteni on kertoa kaikki murheeni, vaikka haluaisin pitää kaiken itselläni. En kerro siltikään. Muille voin vain sanoa olevani kiireellinen, poikaystävää kohtaan on _velvollisuuksia_. Pakko sitä ja pakko tätä. Voitko, tuletko, teetkö, syödäänkö, mennäänkö, no no no no mitä sinä haluat?
Haluan olla ilman sinua, vapaa kaikesta hetken.

Tunnen oloni kamalaksi, mutta henkeä ahdistaa.
En saa olla yksin,
en saa unohtaa elämää olemalla yksin.

Ps. Paino on vähemmän, hymyilyttää. Tekee mieli työntää muita entistä kauemmaksi.

Nuoruuden hullutuksia. Sitäkö se on?

Kyllä minä tiedän, mikä on oikein ja mikä väärin. Kyllä minä tiedän, että laihtuminen on merkki liian vähäisestä energiansaannista. Mutta kun, mutta kun on niitä joilla on varaakin laihtua, eikä se ole vaaraksi!

Kyllä minä tiedän ne muutkin merkit kärsivästä elimistöstä. Ne merkit joita muut, ne normaalit, inhoavat ja valittelevat. Minä taas pidän niistä. Pidän puutuvista jäsenistä, kylmettyvistä sormista, ääntelevästä vatsasta, naksahtelevista nivelistä.

Usein tietyt asiat tuovat mieleen muistoja kapeammista ranteista ja pitkistä itsensä riuduttamisajoista. Vihreä tee sitruunalla, valkoinen tee vadelmalla. Tunnottomat sormet kylmää energiajuomatölkkiä vasten. Hytisevä ruumis ulkona tupakalla. Aamuinen usva ja nukkuva mieli. Mieli nukkuu ohi elämää, koska todellisuus on jotain, missä ei halua olla. Tai todellisuudessa on jotain, mitä ei halua olla.

Ja minä kaipaan sitä ihan liikaa. Järkevä minäni ei kaipaa, mutta nyt ei järkevä minäni ole se vahvin. Suljen korvat enkä kuuntele.

Jotain pienempää, mutta ei vain vähän pienempää.

Tuijotan pöydän reunalla olevaa lautasta ja sen päällä olevaa munkkia. Ei mitään markettipullaa vaan oikeasta leipomosta tuotua, oikein käsin leivottua. Kukaan ei ole mitalla tarkistanut voin määriä ja pinta kiiltelee sokerisesta kuorrutteesta. Käännän katseen pois ja yritän unohtaa sen. Se tuoksu kantautuu silti nenääni ja minua etoo. Ei se munkki, vaan minä itseni. Minun sietämätön sokerin himoni, enkä edes pidä munkeista.

Palaan uudestaan ja uudestaan aiempiin hetkiin, väreihin ja makuihin tältä päivältä. Lasken ja lasken ja lasken, ainiin senkin unohdin, hitsi. Päivä on pilalla sillä sekunnilla kun tajuan olleeni ihan liian välinpitämätön. En paljon, mutta liikaa. Olisin voinut tehdä paremminkin, olisin voinut yritää muistaa paremmin.

Muilla on välitavoitteita ja saavutuksista saa palkintoja. Minulla on vain pettymyksiä ja liian hidasta etenemistä. En minä saavuta mitään, lähinnä vain paikkailen menneitä epäonnistumisia. Jossain kohtaa saan ehkä anteeksi itseltäni, palkintona entiset vaatteet menevät päälle. Ehkä. Eikä se ole mikään saavutus, se on ehto ja vaatimus.

Onneksi sentään illalla on treenit ja pääsen illalla iloitsemaan lihasten väsymyksestä ja siitä tunteesta, että olen sentään yrittänyt. Olen aktiivisesti tehnyt jotain ollakseni jotain mitä haluan, enkä vain itkenyt sohvalla. Olen vihainen itselleni siitäkin, etten ole ajatellut tarpeeksi itseäni. Olisi pitänyt valita paremmin, sillä ei vain se kuinka paljon, vaan ennen kaikkea se mitä on uponnut. Mitenköhän lihakseni jaksavat? Eiväthän ne kaikki lähde? En halua että ne kaikki lähtevät. En halua olla pelkkää ihraa ja luuta. En halua olla sairas, haluan vain olla jotain muuta. Jotain pienempää.

Väsymys iskee vähän matalaksi. Silti olen päättäväinen, ennen kaikkea täysin varma, että huomenna on parempi päivä.

No you won't give up, got it?

Minä sitten inhoan itseäni niillä turhien lupausten hetkillä. Koska lupaan itselleni olla loppupäivän vähemmällä, koska lupaan aktivoitua kirjoittamisessa. Alkuviikosta päätin olla lupaamatta mitään. Tuntuu turhauttavalta pettyä itseensä, jos yhtäkkiä ei ehdikään, ei pystykään ja niin edelleen. Tekosyyt ovat tekosyitä, mutta varsinkin kirjoittamisen osalta en voi välillä olla pohtimatta, että jos vaihtoehtona on todellinen eläminen tai elämättömyydestä kirjoittaminen, valitsen mieluummin ensimmäisen. Nyt, kuitenkin, lupaamatta jättämisen jälkeen stressi on kaikonnut, ja kirjoittaminen tuntuu itseasiassa ihan hyvältä. Vaikka yyh ää nyyh ikinä se teksti ei ole tarpeeksi inspiroivaa, ei kaunista ei selkeyttävää, ei oikeastaan yhtään mitään. Mutta minä, minä voin paremmin kun kirjoitan, ainakin nyt.

Olen jaksanut huomattavasti paremmin muutenkin parina edellisenä päivänä. Hymyillen jaksan vähemmällä, vaikka enemmänkin kyse on psyykkisestä tsemppaamisesta kuin todellisesta hyvinvoinnista. Hällä väliä! -tekee mieli sanoa, vaikka tiedän ettei se mene niin. On edelleen asioita, joista haluaisin kirjoittaa, joita haluaisin sanoa, mutta jotenkin olettamani muiden oletukset estävät. Enhän minä, aikuinen fiksu nainen, saisi sanoa niin. Guess what, ikä on vain numeroita ja fiksuutta on monenlaista, päässäni se on kaikki kuitenkin.

Minä vain yritän. Ja yritän antaa itseni "vain yrittää". Kyllä se riittää, kyllä minä riitän, sellaisena kuin olen.

Olen reippaillut salilla ja lenkkeillyt ystävien kanssa. Olen ollut hämmästynyt, kuinka vähän se vaivannäköä se pieni yrittäminen on viime päivinä vaatinut. Tarvitsenko, tarvitsenko oikeasti? Ei, et tarvitse. Pitäisikö juosta vielä jonkin aikaa? Kyllä, kyllä pitäisi.

Eilen keräännyimme ystävien kanssa katsomaan leffaa ja jossain vaiheessa puhelimeen näppäiltiinkin jo pizzapaikan numeroa. Inhoan tyrkyttämistä. Yritän hillitä ärtymystä ja toistelen vain "ei kiitos".
"Oletko nyt oikeasti ihan varma ettet halua?"
"Voit saada tästä minulta jos haluat?"
"Miksi et?"

Loppujen lopuksi oli kuitenkin ihan mukavaa, pieni murina mahan pohjassa tuntui vain hyvältä ja olo oli oikeastaan aika hyvä koko päivän. Ystävätkin unohtivat koko asian juoruilun lomassa, ainakin niin toivon. Nyt on turha yrittää estää tai ymmärtää, en kuuntele.

Tänään aamulla herätyskello soi klo 8, keräilin salikamppeet kasaan ja kävin treenaamassa muutamat osa-alueet 30min juoksun kera. Muutaman päivän urheilujen jälkeen pitikin jo ottaa kevyemmin, mutta siitä huolimatta olen iloinen, että menin. Nyt istunkin jo pyyhe päällä kotisohvalla, poikaystävän motkottaessa puhelimeen että olen myöhässä. "Anteeksianteeksi, voidaanko nähdä suoraan kaupungilla?". Tarkoituksena on mennä yhdessä aamiaiselle jonnekin ja miettiä siinä samalla viikonloppuohjelmaa. En tiedä vielä syönkö, pelkään että syön.
Joskus tunnen itseni ja ahdistukseni vähän hölmöiksi.

Viettäkää ihana viikonloppu♥

Ja anteeksi pienet, vastaan kommentteihin hivenen myöhemmin, koska olen tosiaan jo myöhässä.... !

You lied to me like I used to lie to you

En ole ikuisuuksiin viettänyt laatuaikaa itseni kanssa, ainakaan niin kuin eilen. Kirjoitin joskus ennen viettäväni hiljaisuuspäiviä, eikä eilinen ihan sellaista vastannut, mutta ainakaan en ruoskinut itseäni illan saamattomuudesta. Lähdin siis harvinaisen aikaisin kotiin töistä, eli jo viideltä, ja kotiin päästyäni tein muutamat kotiaskareet saadakseni kämppäni näyttämään edes kohtalaisen inhimilliseltä. Pyykit koneeseen ja astianpesukone päälle. Paksu neulepaita ja kaulahuivi, ohut pipo ja hanskat mukaan; riittävästi vaatetta päällä kevyttä kävelyä varten.

Tallustelin hitaasti pitkin metsäteitä, kerrankin miettimättä kulutusta tai suorittamista. Vaikka kaikki onkin niin eri tavalla kuin aiemmin, tuona hetkenä maailma näytti tismalleen samanlaiselta, kuin metsäretkilläni pikkulapsena. Metsä oli silloin niin loputtoman ihmeellinen. Ihmeellinen se on edelleenkin, joskin eri tavalla. Millaistakohan on olla metsähiiri, joka vaistojen varassa täyttää päivänsä ruoan haalimisella? Haaveilevatkohan nekin, edes jostain?

Pakko myöntää, että ajatukseni kulkeutuivat lopulta tavallista rataansa tähän kaikkeen. Itseeni, muihin, muiden muutoksiin. Onko teilläkin aina ollut se joku, jonka kanssa olette tavallaan kilpailleet vaatekoissa ja senteissä? Vaikka mitään ei myönnetä ääneen, niin kumpikaan ei tahdo olla se ensimmäinen joka tarttuu pullasiivuun, eikä kumpikaan myönnä viettäneensä iltapäivää pelkästään syöden. Minullakin on se joku. Joskus nuo ajatukset häiritsevät, koska kyse on mitä rakkaimmasta ystävästä, jolle toivon todellisuudessa kaikkea parasta, ja välillä on niin kammottavaa ajatella näin. Siis sillä tavalla, että everything is good and I love you as long as you are a bit bigger than I am.

Viime viikonloppu oli todellinen pysäytys ja herätys. En ole nähnyt tätä ystävää vähään aikaan, kunnes tosiaan viime viikonloppuna. Omat mitat hävettivät suunnattomasti, vaikka ystäväni ei kommentoi asiaa mitenkään ja väittää taas kerran lihoneensa vaikka kuinka. *Henkinen kuolema*. Ystäväni näytti kauniilta, ja ennen kaikkea laihemmalta kuin aiemmin. Kateellisuus tuntui pistävänä ja kitkeränä. Oma peilikuva kuvotti enemmän kuin kertaakaan pariin kuukauteen. Miten minä annoin itselleni käydä näin? Kesken ajatusteni ja kävelyn taivaalta alkoi tipahdella muutamia pisaroita, ja annoin samalla omien kyyneleiden valua sadepisaroiden piilossa.

Kotiin tultua laitoin teeveden kiehumaan. Nappasin muutama kuukausi sitten kesken jääneen romaanin kirjahyllystä ja jäin sohvannurkkaan teekuppi kädessä lukemaan. Poikkeuksellisesti jaksoin sähkövalojen sijaan sytytellä kynttilöitä ympäriinsä. Olo tuntui lopulta paljon paremmalta, lisäksi paljon päättäväisemmältä. En aio miettiä muita. En aio vihata itseäni. Itseni takiahan minä haluan muutosta vähempään, en muiden.

~ ~ ~ ~ ~

Tänään olen päättäväisesti eilistäkin vähemmällä. Rajat on laitettava alas, rajat on ensinnäkin asetettava. Kuka sanoi, että se on pelkästään kivaa? Yhtään kivempaa siitä ei tule, mutta välillä tälle laiskiaiselle ja herkkuperseelle on mahdotonta saada perille, ettei tilanne ihmettelemällä parane. Kun olo huononee muistutan itseäni, että tämähän on sitä, mitä minä haluan. Luulen.

Oh honey, don't you cry (cos it makes no difference)

Minulla oli aikanaan paljonkin suosikkeja kevyiden aterioiden puolelta. Annos kaurapuuroa veteen keitettynä, kasvissosekeitto, raejuusto, vihersalaatti balsamicolla ja suolalla. Kun mikään oikea ruoka ei oikeastaan tuntunut sallitulta, hyvillä mielin jonkin kevyen syöminen tuntui taivaalliselta jos se maistui vähänkään pahvia paremmalta. Edes pahvilta suolalla. Parin kuukauden ajan nuo kaikki ruoat ovat ellottaneet syömishäiriön täyttämillä tuoksuillaan. Tai ehkä siksi, etten ole samalla tavalla osannut kuin ennen, enkä edes kestä miettiä sitä tosiasiaa. Onko ihan okei epäonnistua ja lähteä uudella tarmolla matkaan?

Vielä viime viikon lopulla tuntui taas yhtäkkiä siltä, ettei mikään riitä. Vaikka en varsinaisesti ahminutkaan napaa täyteen joka hetki, olo oli silti kiukkuinen ja nälkäinen. Mutta, söin täysin ns. normaali-ihmisten mallien mukaan ja silti olin kiukkuinen ja nälkäinen. Ja väsynyt. Ei sen pitäisi mennä niin? Vähimmilläänkin olen kuitenkin syönyt jotain. Useamman päivän syömättömyys tuntuu käsittämättömältä, edes ajatuksena.

Joka ruumiinosa on taas turvonnut. Kesän jälkeen en ole muistuttanut ihmistä mielestäni ollenkaan, lähinnä jotain rasvan peitossa olevaa porsasta. Muistan vain hämärästi, miten vaatekaupasta nappasin automaattisesti hyllystä kaikkein pienimmät vaatekappaleet. Silloinkaan en oikeastaan käsittänyt sitä, koska en mielestäni ollut kovin pieni, mutta nyt antaisin mitä vaan ollakseni samassa pisteessä. Vaikka en osannut sitä silloin arvostaa, koska tarpeeksi pieni en ollut missään vaiheessa, olisin siellä nyt mieluummin.

Oh shit Sherlock! Vaihtoehdoista fat ja less fat ottaisit jälkimmäisen?

Huoh.

Kuitenkin, eilen kävin kaupassa pitkästä aikaa niin kuin entinen itseni. Ostoskori täyttyi tomaateista, kurkuista, salaatista ja raejuustosta. Ilma oli kylmä ja syksyn tuoksuinen, ja kaikki tuntui taas... jotenkin oikeammalta. Tuntui, että tein jotain oikein.

Tänään kollegoiden huhuillessa lounaalle kiinalaiseen jäin konttorille keittämään pikapuuroa ja pilkkomaan tomaattia ja omenaa lautaselle. Lihaksia vähän kolottaa ja on flunssainen olo. Parin päivän treenitauko harmittaa, samoin elimistön huono kuluttaminen silloin kun on kipeä, mutta jotain poikkeuksellistakin on sentään. Yleensä AINA, siis ihan ihan ihan aina kipeänä syön noin neljä kertaa tavallista enemmän. Aina kuulee muilta, kuin kipeänä ruoka ei maistu, mutta jos yleensä ei ole ruoka maistunut, niin kipeänä sitten senkin edestä. Tällä kertaa on toisin, mitään ei oikeastaan tee mieli, ei yhtään mitään. Pikapuuro pitää sentään vatsakivut poissa, mutta muuten ei tee mieli syödä mitään ylimääräistä.

En oikeastaan osaa hahmottaa, miten aion siirtyä paikasta A paikkaan B tällä kertaa. Selailen vanhoja merkintöjä, luen joidenkin bloggareiden kirjoituksia maratoneina aina tähän päivään saakka, haaveilen menneestä. Ainakaan vuodet eivät ole järkevöittäneet mittavasti, paitsi taloudellisessa mielessä. Rahaa säästyy kun missään ei ruoanpelossa uskalla käydä, eikä kahvilatreffeillä ystävien kanssa kulu sitä kymmentä euroa. Ehkä muistan pian, miten ennen osasin ja pystyin. Toisaalta vähäinen paniikki johtuu myös positiivisista asioista; kerrankin voin valehtelematta sanoa, että olen todella ymmärtänyt tekeväni tämän itseni vuoksi enkä muiden kyräilevien katseiden takia. Kun kaikki muiden silmissä on jo menetetty, voin voittaa itseni vain itseni takia.

What If I'm not ready for the adult world? And what if I will never be?

Viime viikko oli tavallista raskaampi. Henkisesti lähinnä. Viikkojen loputtomat työtunnit ja työvuori, joka ei tekemällä pienene. Tai siltä se tuntuu. Iltaisin kotiin lähtiessä henkeä ahdistaa, viikonloppuisin en pysty oikein mihinkään. Pelkään, etten parhaalla yrittämiselläkään kohta jaksa. Tunnen, kun psyykkeeni kasassa pitävät aidat natisevat liitoksissaan. Perjantaina räjähdin loputtoman tuntuiseen sekaiseen itkuun kesken palaverin, eikä henki ottanut kulkeakseen. Haukoin happea kuin kala kuivalla maalla, esimies yritti ymmärtää kohtaukseni syytä. Hoin että ei ole mitään hätää, olen vain hetkellisesti väsynyt. Jaksan kyllä, jaksan kyllä, ei tässä mitään hätää, ihan oikeasti. Oikeasti, kaikki on hyvin. Jaksan kyllä, jaksan kyllä.

Hoin tuota viimeistä lausetta vielä illalla kahdeksalta työkoneen ääressä. Jaksan kyllä, jaksan kyllä. Minä selviän kyllä, minä selviän kyllä.

Inhottaa olla näin heikko. Miten minä jaksan tulevaisuudessa, jos en edes nyt? Vain pari kuukautta työtä aamusta iltaan, ja nyt jo väsyn liiaksi?

Oikeasti, ei minua haittaa unohtaa koko muuta elämääni pariksi kuukaudeksi. Ei minua haittaa olla töissä aamusta iltaan, oikeasti. Ja kyllä siitä kiitelläänkin, ja ovathan ne muutkin kovilla. Miten ne muut jaksavat niin paljon paremmin? Poikaystäväni soittaa usein iltaisin, kysyen kuinka moni muu on yhä töissä kun kello lyö yhdeksän illalla. "No, onhan täällä joku muitakin." Tyhjyyttä kumisevien käytävien päässä pilkottaa valo. En ole yksin, on siellä joku muukin.. Ja tiedän mitä hän ajattelee, itse yritän olla ajattelematta sitä.

Perjantaina kymmenen jälkeen illalla raahustan poikaystävän kämpille. Hän avaa oven pirteänä ja sulkee syliinsä kysyen päivästä. Suutelee kiihkeästi kaulaa ja kertoo ikävöineensä. Päässä pyörii ajatuksia, ajatuksia siitä, kuinka kaikki haluavat minusta tauotta jotain. En jaksa. Työnnän hänet kauemmas ja sanon olevani vähän väsynyt. Hän vetää minut uudestaan lähelleen ja pitää tiukemmin otteessaan. Hengitys alkaa taas takkuilla ja silmät kostuvat. Ärähdän itkuisesti ja työnnän hänet sivuun. Poikaystävä on ymmällään ja kyselee mikä minua vaivaa. Kerron päivällä tapahtuneesta kohtauksestani ja väsymyksestä. Hän vitsailee tarjoavansa kyydin mielisairaalaan seuraavana päivänä, minä murahdan väsyneesti huonolle vitsille. Yritän estää itseäni sanomasta, että miksi hän vitsailee totuudesta? Sitä minä tarvitsisin.

Onneksi saan tilaa, ilta jatkuu myöhään yöhän leffoja tuijottaen. Poikaystävä pahoitteli vielä tyhmää lausahdustaan ja silittää hiuksiani.

Herään seuraavana päivänä sängystä, kun hän on kantanut minut sinne nukahdettuani sohvalle. Ripsiväri on vähän sotkeutunut ja raahaudun suihkuun. Poikaystävä pakottaa aamiaiselle kaupungille, vaikka minun olisi tehnyt mieli olla omassa kodissa nukkumassa unilääkkeiden voimalla..

Ajomatkan jälkeen astumme sisään kahvilaan, joka on sisältä kuin kadut ulkomailla. Kun istuisi jossain Pariisin tai Barcelonan katukahvilan terassilla. Edessäni on kuppi cappuccinoa ja salaatti, jota haarukoin hitaasti. Poikaystävä kertoo tarinoita omistajasta, kahvisalaisuuksista ja menneestä elämästä. Jännitys lihaksista helpottaa pikkuhiljaa ja saan vihdoin ajatukseni pois kaikesta väsymyksestä. Se oli paras hetki koko edellisten viikkojen aikana. Auringon paistaessa kävimme vielä kävelyllä rannassa ja olo oli ihan hyvä.

Painokin on laskenut pari kiloa, eikä vielä tänäänkään ole nälkä. Olen jutellut muutaman ystävän kanssa kaikesta, eikä jaettu huoli ole ikinä niin paha kuin yksin sisällä pidetty. Tietenkään en ole sanonut kaikkea ihan niin synkeästi kuin tunnen, mutta ystävien kannustuksen voimalla tunnen olon entistä paremmaksi. Ja vaikka poikaystäni ei aina osaa sanoa oikeita asioita, mutta hän on vieressäni aina kun tarvitsen. Ja ain ahän yrittää saada hymyn kasvoilleni, voiko monesta muusta sanoa samaa? En ole yksin, kyllä minä selviän.

Halauksia teille, kyllä tekin kaikki selviätte♥

It's not over for me

Kylmäkylmäkylmä hrrrrrrr. Kaksin käsin kiinni teekupista ja tauko työntekoon. Näpyttelen taas hivenen ahdistuksen kera sanoja näkyviin.

Hassua, kuinka helppoa lupausten rikkominen onkaan. Ei vaan tee. Pyydän silti anteeksi, olisi pitänyt ehtiä enemmän kertomaan. Paljon on ollut ja tapahtunut, mutta näin jälkeenpäin yritän vain pitää haavat kiinni ja unohtaa asiat.

Niin se poikaystäväkin sanoo. Unohda asia ja hymyile vähän. Minun ruumiini likaantuminen on asia jota hän ei halua miettiä. Jonka silmiini tuomia kyyneleitä hän ei halua nähdä, eikä halua muistaa. Älä sinä sano, että fiksuna tyttönä minun pitäisi tietää paremmin ja tehdä paremmin, ei se ollut minun syytäni. Kyllähän minäkin hitto tiedän, etteivät asiat murehtimalla muutu. Mitä jos unohtaminen ei onnistukaan? Mitäpä, jos kaikki elämässä ei sujukaan hyvin pelkästään ongelmat kaappeihin piilottamalla?

Aika hyvin olen silti kaikkea sotkua kaappeihin piilottanut. Olen kulkenut juosten, silmälaput silmillä kaiken muun kuin työn unohtaen. Ei saa pysähtyä, pysähtyessä vasta huomaa kuinka väsynyt oikeasti on. Työtä on liikaa, mutta en osaa sanoa sitä ääneen. Päivät venyvät iltapäivästä iltaan ja joskus jopa yöhän.

Eilen pysähdyin, puristin kylmäasemalla rattia ja annoin kyynelten valua. En jaksa, en jaksa, en jaksa, en jaksa... Sama mantra, mitä olen hokenut päässäni aiemminkin. Eilen en jaksanut, vaikka en olekaan riuduttanut itseäni syömättömyydellä. En osannut tehdä mitään, en pystynyt sulkemaan ääniä päästä, jotka hokivat kuinka myöhässä olen, kuinka kaikki on myöhässä ja kohta kaikki on pilalla ja sinä laiskalaiska lihava ruma idiootti jäät vain paikoillesi vollottamaan! Miten sinä voit olla väsynyt, vaikka et tee muuta kuin syöt??? Sillähän sitä syömistä perustelet, että jaksat?

Tunnistan itseni. Tunnistan ajatukseni, ääneni. Olen itseni, niin pitkään kun en katso peileihin tai mieti mitä vaatekaapista oikeastaan enää mahtuukaan päälle. Silloin en ole enää itseni. En tunnista enää itseäni. En niitä pyöristyneitä kasvoja ja leventynyttä vyötäröä. Tuo en ole minä.

Ja se muuttuu nyt.

Jaloissa on haavoja mutta periksi ei anneta

Olen laiminlyönyt blogia luvattoman paljon. Anteeksianteeksianteeksi, muttakun on ollut kiire?

Kroppa voi hyvin. Lihaksissa on voimaa ja ryhti on hyvä. Yhtenä hetkenä kymmenestä, varjojen peittäessä osan, katson peiliin hämmentyen: En näytä niin lihavalta. En niin valaalta kuin tunti sitten ajattelin syödessäni.

Ja minähän syön. Syön aamiaiseksi hedelmän lyhyehkön aamulenkin jälkeen. Lounaaksi kanasalaattia ja viipaleen leipää, välipalaksi smoothien ja päivälliseksi raejuustoa ja tomaattia. Illalla rankan treenin jälkeen vielä raejuustoa ja hedelmä. Voin niin hyvin fyysisesti, etten ymmärrä miten voin voida edelleen niin huonosti henkisesti. Kroppa on taas tottunut rankempaan treeniin, enkä edes osaa olla ilman sitä polttelevaa tunnetta lihaksissa. Sen sijaan tähän kroppaani en ole tottunut. Valmentajan mielestä näytän vihdoin vähän urheilullisemmalta, enkä enää pelkältä vinkuheinältä tai kukkakepiltä. Minä kauhistelen peilistä reisien muotoja.

Eilen illalla kävelin kohti kotia sumussa ja tihkusateessa. Lamppujen valossa se tihku näytti enemmänkin kaatosateelta. Viereiseltä pellolta varjotkin erotti vain vaivoin. Syksy. Maassa mätänevät lehdet ja ilma, jota on helppo hengittää. Silti jokin puristi sisältä, ajatuksen pyörivät vain päivän syömisissä. En ole käynyt vaa'alla, koska en ole yksinkertaisesti jaksanut jäädä miettimään. Miettimään sitä, miten muuttaa tilanne, miten kääntää suunta vähemmäksi, vaikka voin niin hyvin. En haluaisi tehdä muutosta, kuitenkaan en voi jäädä tähänkään. En vain voi.

Kävin aamulla ensimmäistä kertaa aikoihin. Se olikin yllätyksekseni kaksi kiloa vähemmän kuin aiemmin. Oho. Tarkemmin ajateltuani, en ollutkaan syönyt lounasta edellisenä päivänä, ehkä siksi.
Vai siksi, etten oikeastaan ole aikoihin sortunut ylilyönteihin.

Jaksaisinkohan vähemmällä tänään? Eikö kaikkeen totu?

PS. Kiitos, kun olette siellä edelleen♥ Vaikka olenkin ollut olemassa niin vähän. Nyt tsemppaan, lupaan!  Onko jotain erityistä, mistä joku haluaisi kuulla?

Sataa veitsiä kasvoihin

Aamu alkoi huonosti. Herätyskellon soidessa väsytti, lihakset painoivat kuin betoni ja päätä särki. Lopulta avatessani silmäni huomasinkin painaneeni torkkua niin pitkään, että olin myöhässä töistä. Great. Tukka sekaisena sateeseen ja matkalla autolle pyllähdys keskelle parkkipaikkaa. Takamus märkänä töihin huvittamaan työkavereita näyllä itsestäni.

Olisi paljon töitä, mutta ahdistus ei päästä irti, enkä osaa oikein tarttua kiinni mihinkään toimeen. Tekisi mieli vain kotiin nukkumaan.

Poikaystävän kanssa oli eilen riitaa ja ehkä senkin takia aamu alkoi niin synkeästi ja mieli maassa. Joku joskus sanoi, ettei pitäisi mennä riidoissa nukkumaan, mutta mitäpä väliä tässä konkurssissa. Suoraan sanottuna, olin vihainen itselleni syömisestä, vihainen liiasta turpeisuudesta, ja purin sen tottakai poikaystävääni, kuten jokainen aikuinen nainen. Hetken epäröinnin jälkeen, päätin äskettäin lähettää pahoitteluviestin. Itselleni tyypillisesti häpeillen monessa osassa, lyhyin lausein.

"Anteeksi."
"Olin typerä."
"Olet rakas"

Poikaystävä onneksi ymmärtää, osittain itsekin syyllisenä kinasteluun pyytelee vuolaasti anteeksi typerää riitaa. Huono omatunto ei silti helpota, eikä olo ole hyvä. Jokin painaa sydäntä ja mieltä. Se ei ole mikä vain jokin, vaan se on tämä turvotus joka aiheuttaa kaiken pahan. Puheista tekoihin, läski!

Miksi se ei mene näin?

Kyyneliä ja veripisaroita

Sanojen muodostus taitaa olla kaikkein hankalinta, koska en osaa enää oikein sanoa, kirjoitanko itselleni vai vähän myös muille. Ja mitä haluan, senkin tietäminen tuottaa vaikeuksia.

Ei oikeastaan, huijaan koska en halua sanoa ääneen sitä, mitä monet muutkaan eivät kehtaa ääneen sanoa. Sitä ettei keinoilla ole merkitystä, ettei järkevyydellä ei ole merkitystä. Ettei minua kiinnosta oikeastaan yhtään mikään ympärilläni. Tottakai ne lämpimät ihmiset kiinnostavat, edellisen lauseen taisi sanoa joku muu. Joku joka yrittää kannustaa uskomaan, että kyllä se on sen arvoista. Ne pois kääntyvät hymyt, itselleni näkyvät selät.

En taida muistaa kuka olen. Tai sitten en yksinkertaisesti tiedä kuka olen. Tai, ehkä en vain haluaisi tietää kuka olen. Olen se, joka joskus meinaa pakahtua halusta soittaa jollekulle jonkin aivan typerän mutta riemastuttavan asian kertomisen merkeissä, mutta puhelimen valikkoa selatessa mietin ainoastaan, ettei ketään kiinnosta kuitenkaan. Poikaystävälläkin on kiire, isän kanssa olen riidoissa. Ystävät, ne ovat jossain kaukana, henkisten muurien takana. Äiti. Äitiä minä loukkasin jokin aika sitten, nyt en kehtaa soittaa.

Kesä ei tuo mieleeni oikeastaan mitään. Olenkohan ollut edes elossa?

Kaadan lasiin sokeritonta mehutiivistettä, yrittäen oppia pitämään nälästä. Jälleen kerran. Kyllä minä siinä joskus pidin, sairaalloisesti riemuitsin hetkistä, kun ei tarvinnut tunkea elämää itseensä eikä tarvinnut olla iloinen. Rintakehää raapimalla en tunne luita, en selvästi.

Tänään, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan koin sairaalloista kateutta anorektisen tytön kasvonpiirteistä. Sirosta leuasta ja nenästä, kylmää kärsivästä olemuksesta. Omenapuita ja sitä riutumista symboloiva tuoksu joka niistä lähti. Aivan ilman syytä, halusin vain satuttaa itseäni.

Puristus

Aamulla tuuli puhalsi kylmästi. Auringossa tuoksui kesä mutta varjossa kylmä syksy. Paksu kaulahuivi mukana ja puristavat farkut.
Ne puristavat liikaa ja muistuttavat siitä, miksi jääkaappi on tyhjä ja lounaalla syödään omena. En olekaan aiemmin niin välittänyt omenista, en niin paljoa. Nyt en muuta uskalla, se on laitettuna ainoaksi sallitukseni. Muut ovat pääni sisäisellä listalla yli viivattuina. Kaikki muut, kaikki se liika.

Kuinkahan nopeasti on mahdollista luopua viidestä? Viiden päässä voisin jo paremmin. Viiden päässä voisi olla tauko.

Ystävä soittaa ja pyytää brunssille huomenna. Pahoittelen kiireistä aamua, mutta lupaan lähteä kävelylle myöhemmin. Poikaystävä haluaa viettää leffailtaa ja laittaa ruokaa, mutta hänelle ilmoitan topakasti olevani dieetillä. Kuuntelen hetken valitusta, siitä kuinka olen lapsellinen ja tyhmä enkä yhtään liikaa, mutta olen hiljaa ja tartun tiukemmin kiinni teekupista. Kysyn, eikö hän halua että olen onnellinen? Kysyn, miksi hän haluaa satuttaa noilla sanoilla, tiedänhän minä mitä jaksan ja mitä en. Hän pyytää anteeksi ja sanoo luottavansa sanaani. Tunnen pistoksen sydämessä, en tiedä olenko minkään luottamuksen tai rakkauden arvoinen.

En aina tiedä miksi työnnän häntä kauemmaksi, vaikka todellisuudessa kaipaisin jonkun vielä lähemmäksi.

Tänään on hyvä päivä, monta omenaa mutta ei muuta, illalla lenkille ja kävelemään pitkin puiston hiekkateitä. Kiinni viimeisistä säteistä.