Käännekohta?

Eilisen ja toissapäivän pirteys on vaihtunut alakuloisuuteen ja fyysiseen pahoinvointiin. Ja ahdistukseen. Fyysinen pahoinvointi selittyy vähäisella ruoalla ja huonosti nukkumisella, surullisuus vanhojen kirjoitusten lukemisella.

Joskus kun piristyn, on lähes mahdoton muistaa miksi elämä tuntuu niin hankalalta. Kaikki ongelmat tuntuvat olemattomilta, murheet joita olen itkenyt tunteja täysin mitättömiltä. Saadakseni elämäni järjestykseen jouduin miettimään, miksi se alamäki aina alkaa, mistä masennus johtuu kaiken kaikkiaan. Eilen en tuntenut tuntenut syömishäiriötäni minkäänlaisena ongelmana. Itseasiassa kaikessa viimeaikojen syömättömyyden ja vähenemisen huumassa se tuntui elämäni parhaalta asialta, vaikka tiesinkin vielä jossain vaiheessa olleeni ja tulevani olemaan eri mieltä. Muistin kaukaisesti, miltä tuntuu tuntea ahdistusta syömisestä ja väsymyksestä. Se ei ollut eilenkään vielä ongelma, koska enhän ollut syönyt, en ahdistunut enkä väsynyt. Vieläkään en ole syönyt, ahdistunut vain.

Muistaakseni sen, mitä olen ajatellut ja tuntenut, selasin vanhoja kirjoituksiani. Muistan kyllä, että tässä on ollut ylä- ja alamäkiä, siltikin vain harvoin olen kokenut, että minulla on mitään varsinaista ongelmaa. Olenhan aina ollut niin lihava. Lukiessani kirjoituksia huomasin toistelleeni samoja lauseita päivästä toiseen. Kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen. Niinäkin aikoina, kun olen muistikuvissani ollut terveempi, olen tainnut olla ihan samanlainen. Vihannut itseäni kaikesta syömisestä, syyttänyt itseäni laiskuudesta ja jatkuvasta epäonnistumisesta. Terapiatäti on huomannut kyllä itsesyytökseni, syitä hän ei tiedä. Miksi tunnen olevani niin paljon huonompi ja millä tavalla. Hän luulee sen johtuvan jostain ihan muusta, hän itseasiassa luulee että vihaan itsessäni ihan eri asioita kuin todellisuudessa vihaan.

Olin eilen vielä paljon valmiimpi puhumaan asiasta, koska tunsin, että se on hallinnassani. Ettei siinä ole mitään vikaa, enkä kaikessa tietoisuudessanikaan pahimmista pimeistä hetkistä suostuisi luopumaan tästä elämäni parhaasta ja pahimmasta asiasta. Lukiessani vanhoja kirjoituksia tajusin, ettei se olekaan hallinnassa. Eikä itseasiassa ole ikinä ollutkaan. Voin puhua helposti monista ikävistä asioista, mutta jostain syystä tästä on ihan liian vaikea puhua. Hyväksyn ikävät asiat, sellaiset oikeasti ikävät asiat, koska niitä on helpompi ymmärtää. Tätä en sen sijaan tunne ymmärtäväni enää yhtään. Sitä että miksi tunnen asiat kuin tunnen, miksi näen peileistä ikuisesti vain jotain ällöttävää ja epähyväksyttävää. Miksi peilikuvani on ikuisesti se merkki ainoastaan epäonnistumisesta. Ikinä en ole siedettävä enkä ikinä tarpeeksi vähän.

Jossain hetkessä eilen tunsin, että ehkä on oikeasti mahdollista, että kaikki järjestyy. Asia tuntuu tänään paljon hankalammalta, koska ymmärrän vasta nyt, kuinka vaikeasta asiasta on oikeasti kyse. Jos en vain pysty ikinä ikinä ikinä ajattelemaan toisin. Jos en vain ikinä pysty muuta kuin vihaamaan koko olemustani.

Parin päivän aikana mietin innoissani eri havaintojani, enkä malttanut päästä kertomaan mietinnöistäni terapiassa. Nyt tuntuu vain ahdistusta, pelkoa siitä etten vain kykene avaamaan suutani. Etten ääneen puhuessani kykene selittämään ajatuksiani, vaikka olen kirjoittanut niistä jo vuosia. Tiedän sulkeutuvani heti, jos edes epäilen ettei kukaan usko minulla olevan tällaista ongelmaa. Eihän se näy. Eiväthän ajatukset näy. En edes tiedä mikä pelottaa niin paljon, ehkä ongelmien jatkuminen, koska en vain saa suutani auki. Toivottavasti huomenna pystyn.

Kaikilla peleillä ei ole voittajia eikä häviäjiä

Heiheihei! Pitkästä aikaa pelipaikoilla ja mitä kaikkea on ehtinyt tapahtuakaan. Pyydän jo etukäteen anteeksi karmeaa tapaani kertoa tapahtumista. Vai onko se karmeaa, sellainen välinpitämättömyys hävettävistä teoista? Selitys, olen omituisen pirteällä tuulella.

Viimeisimmässä tekstissäni kerron hienoista suunnitelmistani lähteä juhlimaan ystävien kanssa, autolla tietysti (ei mitään hölmöilyjä hei). No sehän ei mennyt putkeen sitten yhtään. Jouduin samaan tilaan tuntikausiksi entisen poikaystäväni kanssa, kestihän se pari tuntia ennen kuin ilkeily alkoi. Kestän aika paljon, mutta humalassa en kestä kuulla kuinka keskeytynyt raskaus oli paras mahdollinen asia eikä minun pitäisi hankkia lapsia muutenkaan. Koska olen paska ja ikävä ihminen. Huusin naamapunaisena kiukusta ja vihasta kunnes silmissä pimeni ja lähdin kotiin. Rauhotuin taksissa miettien ainoastaan, kuinka oikeassa hän ehkä olikaan. Ehkä se on niin. Ehkä se oli parasta, ehkä minusta ei olekaan mihinkään hyvään. Ehkäpä tämä paska ei lopu ikinäikinäikinäikinä.

Puolen tunnin jälkeen olin kotiovella, astelin levollisesti sisään ja lähdin kasaamaan pillereitä eri purkeistani pöydälle. Olin päättänyt sen jo matkalla enkä aikonut muuttaa mieltäni. Ajan x kuluttua ystäväni soitti huolissaan lähdöstäni ja muusta, hän oli vasta kuullut riidasta entisen poikaystäväni kanssa. Sanani olivat jonkinmoista puuroa, hän oli jo pelkästä epäilyksestä soittanut ambulanssin kotiini. Itse en muista tästä oikeastaan mitään, heräsin seuraavana päivänä hengityskoneesta teholta. Ensiapu oli elvyttänyt minut kotona ja kiidättänyt sairaalaan.

Herättyäni en tuntenut oikeastaan mitään. Oloni oli kuin humalaisella, kaikki oli hullunkurista ja nauroin itsekseni koko tilanteelle. Illan lähennyttyä ja ilmeisesti lääkkeiden vaikutuksen laskettua alkoi sanoinkuvaamaton ahdistus. Tunsin suunnatonta halua lähteä kotiin, vaikkakin sainkin kuulla sen olevan todella huono idea. Sydän saattaisi vieläkin pysähtyä tai jokin odottamaton komplikaatio ilmetä kaikkien riemukkaasti nauttimieni pillereiden johdosta. (Sydänlääkkeet olivat hyvä valinta muiden joukossa, vaikkakaan aiemmin heittämäni vitsi killer mixistä ei tuntunut enää hauskalta). Lopulta suostuin jäämään vielä päiväksi. Vanhemmilleni ei oltu ilmoitettu, onneksi olen kieltänyt tämän jo aiemmin kaikkien sairastapahtumieni osalta. En tiedä edes miksi en kestä ajatusta, että he saisivat tietää, en vain kestä.

Seuraavana päivänä psykiatrisen polin lääkäri ja hoitaja tulivat käymään teholla. En ollut halukas puhumaan oikeastaan yhtään mistään, mutta lupasin tulla seuraavana päivänä istuntoon. Vietin useamman yön ystäväni luona, joka oli osin vihainen ja osin huolestunut ja järkyttynyt. Puhui siitä, että nyt on ihan oikeasti aika jo laittaa asiasi kuntoon, eikä hän suostu kuuntelemaan mitään vastaväitteitä. Uhkasi kertoa vanhemmilleni kaikesta tapahtuneesta jos en mene hoitoon. Ensimmäistä kertaa en vastustanut ajatusta yhtä totaalisesti kuin aiemmin. Ehkä, ehkä tällä kertaa. Ehkä jokin asia vihdoin korjaantuu?

Nyt olen siis käynyt tapaamisissa setvimässä päätäni kolme kertaa viikossa. Diagnoosia ei ole tullut, lähinnä mietitty eri vaihtoehtoja kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epävakaan persoonallisuuden kanssa. Tutkittuani tarkemmin epävakaan persoonallisuushäiriön oireita ja kuvausta en tunnistanut itseäni kovin hyvin mistään. Aloin ihmetellä, että miksi minusta on herännyt sellainen mielikuva. Osittain hyvin pitkälti siksi, että viimeisin masennukseni johtui eri syistä kuin kaikki aiemmat. Osittain taas siksi, etten itseasiassa ole tehnyt selväksi, että keskusteluissa kuvaamani ahdistus on ollut sellaista vasta tämän viimeisimmän yrityksen jälkeen eikä yleisesti (Olen ollut hyvin stressaantunut ja ahdistunut päivittäin, ymmärsin sen tosin johtuvan suunnattomasta häpeästäni liittyen itsemurhan yritykseen, muiden asiasta tietävien ihmisten reaktioon näin jälkikäteen etcetcetc).

Vääränlaisia mielikuvia on syntynyt hyvin pitkälti myös siksi, etten ole vieläkään suostunut myöntämään/sanomaan ääneen vuosikausia kestäneen masennukseni todellista syytä, koska se tuntuu edelleenkin niin naurettavalta ja lapselliselta. Epätoivoinen yritykseni ei suinkaan johtunut pelkästään viimeisimmistä vastoinkäymisistäni, vaan enemmänkin pelosta siitä, ettei tällainen paha olo ja masennus lopu koskaan. Ja miksi se ei lopu koskaan? Pelkään edelleen "paranemista" enemmän kuin kuolemaa. En kestä ajatusta olla loppuelämääni niin vastenmielisen lihava enkä usko ikinä pääseväni tilanteeseen, missä hyväksyisin itseni normaalipainoisena. Kammottaa ajatuskin ns "terveydestä". Siitä kaikesta läskin määrästä. Mietin edelleen, pitäisikö seuraavalla käynnilläni torstaina sanoa jotain, vai mieluummin olla papereissa muuten vain sekaisin.

Painoni on pudonnut tapauksen jälkeen 4kg, minkä johdosta olenkin nyt hyvällä tuulella ja kertoilen asiasta kuin mitään ei olisi tapahtunut minulle vaan jollekin ihan toiselle. Olen kuin humalassa edes vähän pienentyneestä olemuksestani, vaikka edelleenkin olen niiiiiin paljon liikaa. Mutta jotain positiivista sentään!

Anteeksi kaikki sekavuus tekstissä, en ehkä ole tähän kellonaikaan parhaimmillani. Mitäs teille kuuluu?

Just keep trying, one day you'll succeed

Kylmät väreet pistelevät iholla tauotta. Sormet ja varpaat eivät pysyttele lämpiminä villasukista tai lämpimästä neuleesta huolimatta. Vaikka olo on kevyesti etova, kaadan isoon kuppiin lisää kahvia. Puhallan savua hitaasti ulos keuhkoista ja tuntuu vähän paremmalta, hetken. Heräsin aamuyöllä saamatta kuitenkaan enää unta. Ei taaskaan tuntunut miltään, eikä taaskaan ajatuksissa ollut mitään kokonaista. En siltikään saanut nukuttua.

Viime viikolla heräsin vielä ajatuksiin, ahdistukseen, pelkoihin, suunnitelmiin. Tällä viikolla olen herännyt tyhjyyteen, tuntemattomuuteen, kylmyyteen.

Muistin eilenkin kiertää kaukaa kaiken. Hitaita askelia pimeillä teillä. Kylmyyttä paksusta takista huolimatta. Kodin lämmössä keitin teetä ja katsoin parvekkeelta autoja ja jalankulkijoita. Tuijotin kenkiä, takkeja, pipoja, autojen merkkejä ja värejä, kaikkea epäolennaista siis.

Tänään menen vanhemmilleni. Se on ihan mukavaa, vaikka äitini kolistelee jääkaapilla tauotta tehdäkseen vaikka mitä välipalaa ja iltapalaa ja päivällistä ja jälkiruokaa. Äitini ja isäni eivät tienneet mistään mitään, parempi niin. Joku kohtelee normaalisti, ehkä alkaa tuntua normaalilta. Olen kyllästynyt surkutteleviin lauseisiin ja ihmettelyihin siitä miten olen niin normaali. Kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olen siis kyllästynyt tuntemaan huonoa omatuntoa siitä, etten tunne mitään. Jos illalla vähän, mahdollisimman vähän ainakin.

Ehkä yksi päivä ei ole liikaa, huomenna turvaan kotiin tyhjien kaappien luokse. Iltasuunnitelmiakin on, aion kuitenkin olla autolla vedoten johonkin, en tiedä vielä mihin. Pelkään sekä julkista tunnepurkausta että liiaksi levenevää olemusta. Pitäisi jo muistaa paremmin, ei se yksi päivä vaan pitkän ajan kokonaisuus. Kun nyt ei ole enää mitään tekosyytä toimia toisinkaan.

Kaikkea ei ole tarkoitettu tapahtuvaksi

Ehtihän siinä mennä kaksi viikkoa. Ehdinhän kuulla entiseltäni, että hän ei aio ottaa mitään osaa lapsen kasvatukseen, itse asiassa hän aikoo muuttaa pohjoiseen loppuelämäkseen eikä halua kuullakaan koko aiheesta. "Älä soita enää tai lähetä viestejä, kiitos". Joskus on vaikeaa käsittää, miten mies ja nainen saman ihmisrodun edustajina ovat niin kaukana toisistaan.

Ehdin itkeä tätä riittävän tovin, kunnes kaikesta tuli merkityksetöntä muutenkin. Tiesinhän minä, että se on epävarmaa alkuvaiheessa, silti se pysäytti kun rv 13 eli tällä viikolla se meni kesken. Itse asiassa tiistaina. Sitä on vieläkin vaikea käsittää, vaikka enhän ollut sitä suunnitellut eikä oikeastaan olisi ollut hyvä aikakaan. Tuntuu lähinnä omituiselta ja tyhjältä. Tunnevammaisena en onneksi osaa olla surullinen silloin kuin pitäisi. Hymyilen ja teen merkityksettömiä asioita, välillä purskahdan hallitsemattomaan itkuun joka ei kestä pitkään. Senkään jälkeen ei tunnu miltään.

En tiedä yhtään mitä kirjoittaa tai ajatella. Toisaalta olen iloinen, että saan taas riuduttaa itseäni juuri niin kuin haluan ja tuhota elimistöäni tupakalla ja viinillä (olennaiset asiat, tiedättehän). Toisaalta mietin, kuinka paljon helpompaa on nyt työelämässä, kuinka paljon helpompaa kantaa vastuuta vain itsestään, kuinka paljon helpompi on hengittää kun ei turpoa valaaksi. Toisaalta kuinka ihanaa, ettei tarvitse olla entisen kanssa enää yhtään minkäänlaisissa sidoksissa.

Selatessani televisiosta kanavia tunnen törmääväni jatkuvasti ohjelmiin, joissa puhutaan raskaudesta tai syntymästä tai odotuksesta tai lapsista yleensä. Vaihdan välittömästi kanavaa, kuin peläten että joudun ajattelemaan sitä. Tai tajuamaan, että kaikki on taas muuttunut. Kaikkien tunnetilojen olemattomuus saa pelkäämään, että sekoan hallitsemattomasti jonain odottamattomana hetkenä.

Olen kuitenkin sairaalloisesti iloinen siitä, ettei ruoka ole maistunut pariin päivään.

Uutta elämää, pelottavalla merkityksellä

En voi edes uskoa, että tässä tilanteessa ollaan. Ystäväni muistuttaa syömään hyvin, entinen poikaystävä ei vastaa viesteihin eikä puheluihin. Olen lopettanut polttamisen, alkoholin, lääkkeiden kittaamisen (kiellettyjen listalla on myös sushi, yrttitee, liika aspartaami ja ties mitä lie muuta. Hyvä kai?) Joku ehkä saa vihjeestä kiinni. En tiedä pitäisikö panikoida totaalisesti vai antaa valtaa sille pienelle kuplivalle tunteelle sisälläni.

Se mies, joka ei osaa puhua tunteistaan muutenkaan, ei ole vastannut mihinkään. Haluaisin kuulla hänen mielipiteensä, haluaisin tietää mitä hän haluaa. Tuntuu, etten pysty mihinkään päätökseen. Lähinnä hänen kannaltaan. Joka hetki toivon, että isä olisi kuka tahansa muu, jonka tunteista ja elämästä en välittäisi yhtä paljon. Mutta nyt välitän, jos hän sanoisi ettei halua asiasta ikinä kuullakaan en ehkä pystyisi pilaamaan hänen elämäänsä. En vain tiedä miten pystyisin antamaan itselleni sitä anteeksi, jos tekisin jotain peruuttamatonta. Pelkään katuvani sitä koko loppuelämäni. Ystävänikin epäilee, ettei keskeytys olisi hyväksi minulle, etten vain ehkä selviäisi siitä henkisesti.

Mutta mitä annettavaa minulla on? Pelkään, että tuhoan uuden elämän samalla tavalla, kuin olen tuhonnut itsenikin. Pelkään näyttää esimerkkiä. Pelkään, ettei minusta ole hyväksi äidiksi.

Kaikki muut ongelmat tuntuvat yhtäkkiä suunnattoman pieniltä.

Sosiaalisen syömisen suunnaton vaikeus

Yö meni takkuillen, alkuun ei uni tullut ja senkin jälkeen heräilin vähän väliä. Kyyneliä valui selittämättä, niin kuin monena muunakin yönä. Monesti yöllä herätessäni ja yhtäkkisesti itkeskellessäni en osaa edes selittää itselleni, mikä sen aiheuttaa. Yksittäisiä ajatuksia, todella todella vanhoja ja vähemmän vanhoja. Sanoja, satuttavia syytöksiä, miksi jostain ei pääse eroon koskaan?

Ei lounasta, mutta illalla ystävä tulee kyläilemään. Mitäs muutakaan sitä tehtäisiin kuin syötäisiin? Aaah♥ not. Ystävä tietysti on ♥, ymmärrys ja ainainen tuki. Ensimmäinen ja ehkä jopa ainut, jonka voin luottaa pysyvän vierellä vaikka mikä olisi. Vaikka tekisin mitä virheitä tai kertoisin omasta mielestäni liikaakin, niin ikinä ei ole tullut tuomioita tai ilkeitä sanoja. Rakastan ♥ Silti, koska hän ajattelee parastani aina, ei voi ihan kaikkea paljastaa. Olisiko vähän huono olo? Tai ettei yksinkertaisesti maistuisi niin paljon? Vähän, toivottavasti mahdollisimman vähän. Vihreää salaattia paljon.

Huomennakin kokkaillaan, tosin eri seurassa. Viiniä lasiin ja kynttilöitä palamaan. En haluaisi juoda ollenkaan. Yksin, pimeässä ja kuulokkeet korvilla, en niin välitä siitä energiasta kun pitää saada turrutettua kipua, mutta juhlan vuoksi se tuntuu niin... Luvattomalta.

Näin se on aina yhteisten illallisten kanssa. Silloinkin kun menee vähän paremmin. Siitä ei ikinä ole tullut helppoa, mutta välillä sentään ahdistuksesta huolimatta vain sinnittelen. Näinä vaikeampina aikoina alan harkita osallistumiseni perumista, tulee äkkinäisiä "sairastumisia" jne, pian huomaankin istuvani yksin kotona joka ilta. En haluaisi, mutta yhtäkkiä pelot ovat liian suuret. Miksi sen pitää olla niin vaikeaa? Seurustellessa jokainen yhteinen ruokailu oli tuskaa. Tuijottelua ulos ikkunasta, ikuisuuden kestävää ruoan palasten närppimistä, tuolissa asennon etsimistä. Lopulta oltiin aina siinä tilanteessa, että poikaystävä oli valmis ennen minua, istuipa siinä sitten kohteliaasti tuijottamassa ruokailuani. Se oli pahinta, piti jättää aina kesken. En vaan kestä, jos joku katsoo yksin minua kun syön. Kahden keskiset ruokailut kasvokkain kenen kanssa tahansa ovat edelleen piinaa.

Pitää yrittää vain sinnitellä läpi tämä päivä ja huominen. Pari tuntia liikuntaa molemmille päiville, ehkä se helpottaa.

Juoksuun vasta viimeisellä minuutilla

Ahdistusahdistusahdistus. Yritin taas hetket olla toiveikas, yritin unohtaa ahdistuksen ja pahan olon, taas se vain hiipii paikalle. Odottelen vastauksia, joita ei kuuluu. Yrittelen järjestellä asioita, näennäisesti ne järjestyvätkin, mutta vain näennäisesti. Siirrän kaikkea viimeiseen hetkeen, odotan lamaantuneena jotain ihmettä, jotain tapahtuvaksi. En tiedä yhtään mitä odotan, mutta jotain. Yritän pitää itseni kiireisenä, jotta unohtaisin kaiken muun. Lopulta kalenteri on täynnä, ihan liian täynnä, ja alkaa taas tuntua väsymystä. En jaksa en jaksa en jaksa tottakai jaksan ! Pakkohan se on?

Yrttiteetä ja kylmenevää ilmaa. Tupakansavua ja katkeilevia ajatuksia. Tänään en ole vähemmän, mutta en enemmänkään. Eilistä ja muutamaa sataa (ihan turhaa!!) ylimääräistä muistellessa se on ehkä silti ihan okei. Ehkä kaikki on ihan okei. Tuntuu silti siltä, etten yritä tarpeeksi. Asiat eivät tapahdu tarpeeksi nopeasti, pitäisi tuntea tyhjyyttä kaikkialla, mutta en keskity tarpeeksi. Välillä on huono olo ja heikottaa, silloin tuntuu paremmalta.

Piristyn. Pitää piristyä.

Syksyllä on sentään kynttilät. Ja tähtitaivas.

Kuluisit aika nopeammin

Aamu alkoi väsyneesti, vaikkakin heräsin jo ennen herätyskellon soittoa. Tänään pääsen lähtemään töistä aikaisin, teelle ystävän kanssa. Hänen kanssaan vitsaillaan miehistä ja urheilusta, turvonneesta vatsasta ja rasittavista työkuvioista. Hänen kanssaan kaikki tuntuu hauskalta, naurun turvin unohdan sen, että tosiasiassa nuo asiat eivät naurata yhtään. Se miten ne tällä hetkellä menevät.

Eilinen, no ei se mennyt huonosti. Itseasiassa juuri niin kuin suunnittelin. Jotain pientä söin ja liikuin paljon. Silti illalla oli pieni ahdistus, ei tuntunut yhtään siltä että päivä olisi ollut onnistunut. Tiedän mitä tavoittelen, suunnitelmissa pysymisestä huolimatta en tunne siltikään onnistuvani. Ehkä olen liian vanha tällaisiin hölmöyksiin, ymmärrän koko ajan kaiken tekemäni olevan hölmöä ja lapsellista. En sano etteivät ikäiseni tee niin, he ovat vain fiksumpia ymmärtääkseen, ettei kaikkea pidä sanoa ääneen, tai edes kirjoittaa minnekään. Tunnen olevani huono, koska olen kiinni samoissa ongelmissa kuin jo yli kymmenen vuotta sitten. En ole kehittynyt minnekään, en ole löytänyt sitä itsevarmuutta, mistä nuorempana minulle toitotettiin.

Itsevarmuus on kauneutta. Sitähän kaikki tavoittelevat, hyvää tunnetta itsestään sisäisesti ja ulkoisesti.

Olen taas alkanut epäröidä, kuten teksteistä ehkä huomaa. En silti epäröi tarpeeksi muuttaakseni vielä mitään. Pääsinhän vasta uudestaan vauhtiin.

Eräs ystäväni ottaa liian usein puheeksi entisen elämäni, johon kuului joku. He ovat edelleen ystäviä, niin kuin ennen "meitä", kuulen kuulumiset, uudet tapailut muiden kanssa, suunnitelmat ja kaiken. Kaiken mistä en haluaisi oikeastaan edes kuulla. En ole valmis olemaan tuntematta mitään, enkä halua tuntea ikävää kohti jotain, minne en todellisuudessa halua palata.

Menneisyys. Se on asia, jota ei yleensäkään kannata katua. Kaikki virheet ovat kasvattaneet, kaikki tapahtumat, niin hyvät kuin huonotkin, ovat tehneet minusta sen, joka olen tänä päivänä. Sen ainoan minäni, jonka tunnen. Olisin saattanut tulla joksikin ihan erilaiseksikin, mutta sillä ei ole väliä, koska olen tällainen tänään. Huomenna taas erilainen, puolen vuoden päästä vielä jotain muuta. Elämä opettaa niin paljon, että pitää olla iloinen kaikista kokemuksista, jotka joko kasvattavat tai saavat luottamaan tulevaan.

Miksi en siis nyt osaa olla iloinen tästä kesäisestä opetuksesta, miksi vasta myöhemmin?
Miksi en osaa olla iloinen yhdestäkään syksyisestä päivästä, kun vaatteet tuntuvat samalla liian pieniltä?

Onhan sentään maanantai

Jokainen laihduttaja, elämäntapojaan muuttava tai jotain muuta muutosta kaipaava tietää, mitä maanantait tarkoittavat. Maanantaina alkaa uusi elämä. Maanantaina aloitan laihdutuksen. Maanantaina teen kaiken paremmin kuin viime viikolla. Maanantaina sitten.

Maanantait tarkoittavat ennen kaikkea päiviä, jolloin piti tapahtua jotain. Olisiko tämä se maanantai, jolloin todella tapahtuu jotain, enkä vain suunnittele sitä?

Ainakaan vaaka ei ole se, mikä saa tänään hymyilemään. Ehkä se on parempi niin, sillä tunnetustihan ihmisen pitää olla tarpeeksi pohjalla tehdäkseen yhtään mitään. Miksi sitä pitää aina odottaa ihan liian pitkään? Tähänkin tilanteeseen tultiin, koska odotin ihan liian pitkään, kaikkea. Odotin asioiden muuttuvan ilman, että pitäisi varsinaisesti tehdä yhtään mitään. Miksi? Koska olen laiska, naiivi, laiska ja naiivi.

Tänään aamulla tein siis kaiken paremmin, onhan maanantai. HUPS oho eikun enpäs tehnyt yhtään mitään! En käynyt lenkillä niin kuin piti, en ollut pirteä ja iloinen niin kuin piti, en sitä enkä tätä. Onhan maanantai. 

Okei itsesääli nurkkaan ja puheista tekoihin. Lounaan sijaan kävin sentään kävelyllä ja iltapäivällä ohitin työpaikan kahvipullan ilman pitään tuskaa. Iltapäivällä menen ystäväni luokse teelle ennen treenejä, ja sen jälkeen kun olen onnistuneesti pelastanut itseni ikuiselta ruoan tyrkyttämiseltä palkitsen itseni hyvällä mielellä. Olen kerrankin tyytyväinen itseeni, edes lyhyen hetken. Koska oppii siihen, ettei aina jää miettimään mikä olisi voinut mennä paremmin?

Koska opin siihen, etten jää aina miettimään, miten voisin olla parempi? Vähemmän ja parempi?

You are a fool if you think you know who you are

Olo on vähän parempi kuin eilen. Perjantai-ilta oli pahin. Liikaa totuuksia, liikaa asioita joita en olisi halunnut kuulla. Saatat pelätä jonkin asian olevan totta, mutta yrittää uskoa parempaan. Saatat jopa tietää, että kyllähän se on niin, mutta et halua uskoa siihen. Kaikkihan tietävät, ettei masennuksesta kärsivän kanssa ole helppoa. En kiellä että olen sellainen, kyllähän parhaat ystäväni nykyään tietävät.

Tuntuu, että olen muuttunut muiden silmissä. Olen yhä itseni, mutta en pysty valehtelemaan kun kysytään suoraan. En voi olla itkemättä kun asioita kerrotaan suoraan. Enkä ainakaan voi kieltää sitä totuutta, että totuus vasta liian kipeä onkin. Kaikille. Olen liikaa kaikille.

Totta on myös se, että jos täällä aikoo vielä olla, pitäisi pyrkiä parempaan. Itsesääliin vaipuminen on pahinta, mutta ei siksi etten haluaisi sitä. Ihan vain siksi, että tiedän jääväni yksin, jos annan sen kaiken näkyä ja jos kerron sen kaiken mitä tunnen. En pysty itsekään aina lukemaan uudestaan pahimmista ajatuksistani, miten sitten joku muu? Miksi on niin vaikeaa valehdella edes muille, että kaikki tulee olemaan okei? Ehkä siksi, etten usko siihen yhtään. Tänään en tunne kuolevani kipuun jokaisella hetkellä, ehkä se on merkki paremmasta? Tai ehkäpä se on merkki siitä ihanasta kuherruskuukaudestani syömättömyyden kanssa, joka on vasta aluillaan. Tällä hetkellä se on ainoa asia, joka tuntuu hyvältä. Kuinka hullua.

Toki edelleenkin tekee pahaa myöntää tiettyjä asioita. Tiettyjä motivaation lähteitä. Mikä tekee tästä niin hienoa? Mikä tekee laihtumisesta kaiken arvoista? Olen sanonut aiemminkin, että itseni kestäminen suurempana on vain jotenkin mahdotonta. Inhoan peilikuvaani joka hetki, tunnen itseni rumaksi, tunnen olevani liikaa ja ihan liian vähän. Heikko, ahne, ällöttävä. Se ei siltikään selitä sitä, että pitkästä aikaa haluaisin vain olla mahdollisimman vähän. En sopivasti, en hoikka, en kiinteä, vaan haluan tuntea sen avuttomuuden, jossa tuulikin voi kaataa. Ehkä haluan ensimmäistä kertaa apua, mutta en uskalla sitä pyytää. Ehkä haluan näyttää siltä miltä sisältä tuntuu. Nämäkin ovat vain "ehkä", en rehellisestikään osaa sanoa. Järkevä minäni haluaa tietää syyn, devil on the other side haluaa olla kyselemättä ja kyseenalaistamatta, sillä lopputulos keinoja kaihtamatta on tärkeintä. Ei se mene niin, silti yritän lopettaa kyselemisen. Ehkä kaipaan vain jotain suuntaa mihin lähteä. Ja osittain, ei vaan suurimmaksi osaksi, haluan unohtaa ikävän entistä poikaystävääni kohtaan. Haluan unohtaa kaiken sen kivun, mitä se koko asia aiheutti.

Kun vain voisi herätä uudestaan puolen vuoden päästä, ohittaa edes osan seuraavina kuukausina tuntuvasta kivusta. Vanhasta ja uudesta.

Söin eilen ja tänään, vaikka ei pitänyt. Ahdistus, muistan paremmin huomenna. Pitäisi ottaa tiukemmat säännöt. Juoksemaan tunniksi myöhemmin.

En ole kertonut kuinka paljon olen. Kerron sen lähitulevaisuudessa.

You can be too afraid to live. But your fears are lies.

Viikonloppu. Se merkitsee useimmille ihanaa vapautta arjen kiireistä, aikaa nähdä ystäviä ja aikaa nauttia elämästä. Lauantait ovat ahdistavia, jos jään yksin. Tiedän, aina voin mennä jonnekin, mutta ikinä en tule pääsemään pakoon itseäni. Ahdistus ja pelokkaat ajatukset seuraavat kaikkialle. Sunnuntaisin onneksi jo helpottaa, silloin tietää uuden viikon alkavan hetken kuluttua. Sitä voi yrittää uskoa, että se on parempi kuin edellinen, vaikka yleensä se on päinvastoin. Pitäisi yrittää uskoa.

En halua lopettaa, vaikka kaikki tuntuu menevän huonommaksi jatkamalla. Koko viikko oli ahdistusta, kaikki tapaamiset pitää suunnitella huolellisesti, jotta minnekään ei joudu syömään. Miten sitä aikuinen pelkääkin niin paljon ruokaa? En halua halua halua. En halua enkä jaksa keksiä selityksiä. Pitäisi vain olla selittelemättä, sanoa vain ettei ole nälkä. Ei kiitos, ei kiitos. Ärsytän itseäni, koska en aina osaa sanoa ei.

Vanhempani ihmettelevät miksi en ole käynyt. "On ollut kiireitä." No eikä ole. En vain ole pystynyt menemään sinne, ikuiseen syöttölään. Näiden sosiaalisten tilanteiden välttely, jossa joutuu syömään, on mennyt jo ihan liian pitkälle. En uskalla elää, vaikka elämäni ja ilojeni menettäminen ovat myös pelkoinani. Miksi antaa pelon hallita elämäänsä?

Tiedän, pitäisi vain unohtaa pelot. En vain pysty siihen juuri nyt. Inhottaa kun kuulen koko ajan päästäni valheita. Valheita jotka estävät elämästä ja jotka vievät pahempaan. Miksi ne kuuluvat koko ajan ja miksi ne tuntuvat niin vahvasti tosilta?

"Katoa. Se on se mitä haluat."

Ahdistus on kamalaa. Ikävä on vielä pahempaa. Yksinäisyys on pahinta. Yhdessäkin voi olla yksin. Ajatukset eivät pysy kasassa kun sattuu ja tuntuu, ettei tulevaisuus ole yhtään selvempi. Pelkään olevani yhtä hukassa ikuisesti.

I want to scream till the words dry out

Seurasin draamasarjaa, jossa oli laiha nainen. Liian laiha. Aluksi se näytti pahalta, kaksi kuukautta sitten, nyt se näyttää juuri siltä miltä pitääkin. Juuri nyt olen unohtanut haluni näyttää terveeltä, on vain sairaalloinen halu olla mahdollisimman vähän. Eikä se ahdista, eikä sitä hävetä edes myöntää, silloin tiedän että ollaan jossain hämärän rajoilla. Siellä ei millään ole väliä, siellä haluan vain kadota pois. Haluan kuihtua pois. Haluan pois, hitaasti pois. Ja tänään olen taas vähemmän kuin eilen. Päässä tuntuu pyörryttävää tunnetta, joka pelastaa toivon siitä, että joskus niin vielä käy: Pääsen pois.

On ollut vaikeaa kirjoittaa, koska olin hetki sitten vielä liian järjissäni ja häpeissäni myöntääkseni sen kaiken. Ei sattunut tarpeeksi, ei ollut elämä tarpeeksi hukassa jotta olisin kehdannut myöntää haluni kadota. Nyt sattuu tarpeeksi, nyt sattuu niin paljon että haluan unohtaa sen kaiken muun. Unohdan sen kun voin niin pahoin, etten voi olla miettimättä sitä. Fyysisesti niin pahoin. Vaikka sekin tasaantuu, välillä kipu lakaa olemasta suunnatonta, liian suurta käsitettäväksi.

Meni pari kuukautta tajuta, mitä kesällä tapahtui. Että miten se suhde meni ja miten se päättyi. Päätin sen tajuamatta edes sillä hetkellä mistä lähdin. Pari kuukautta myöhemmin tuntui mahdottomalta edes käsittää niitä sanoja. Niitä niin kamalia tekoja ja sanoja, etten uskonut sellaisen olevan edes mahdollista. Yritän toivoa, ettei rakkautta oikeasti ollut, jotta voisin paremmin ymmärtää. Tai vaihtoehtoisesti että se oli minun aiheuttamaani, jollain tavalla. Kun alkaa masentua pahemmin, alkaa taas nähdä ympärillään salaliittoja, alkaa tuntea ettei itsensä kuulu kokea mitään hyvää, että tämä on vain minä jonka osana ei ole kokea hyviä asioita. Tiedän ettei se ole totta, tiedän että se on tunne jonka masennus ja vähällä energialla sinnittelevät aivot aiheuttavat. Tiedän ettei se ole niin, mutta en usko siltikään sitä. Du kan förstå men inte alltid fatta, fattar ni?

Ajatukset ovat sekaisin. Kaikki johtuu kaikesta ja siltikään mikään ei johdu suoraan mistään. Tuntuu ettei ole mitään. Tuntuu etten saa kiinni mistään tai kenestäkään. En jaksa olla muiden seurassakaan, en jaksa esittää kaiken olevan hyvin.

Tiedän miksi tartuin tähän, tähän kipuun joka peittää kaiken muun. En kestänyt tuntea sitä toista kipua. Se oli paljon pahempaa. Se oli paljon paljon pahempaa. Kaiken lisäksi, jossain kohtaa tämä kipu lakkaa tuntumasta eikä tunnu enää miltään. Sitä odotan, sitä kun en välitä mistään.

Istuin koko eilisen iltapäivän pianon ääressä soittamassa ja laulamassa. Teen sitä aina kun on liian kovaa kipua, päästän sen ulos laulamalla. Alun jälkeen ääni murtuu, se sortuu niin kuin minäkin.

Pitäisi lähteä lounaalle kohta ystävän kanssa. Syömään. Ahdistus. Ainakin voin pitää epäilyksiä kauempana jos jonkun nähden syön jotain. Huomenna vähemmän.

Milloin kaikki palasi entiseen?

Olo tuntuu turtuneelta. Aamulla istun parvekkeelle tupakalle. Kuuntelen musiikkia kuulokkeet korvilla. En jaksa keskittyä muuhun kuin tuulen ja sateen riepottelemien puiden heilumiseen. Laseista valuu pisaroita. Mietin omaa osaani. Mietin, kuinka voisin rakastua keneen vain maailman ihmiseen. Se kuulostaa niin itsesääliseltä, ettei minussa ole mitään sellaista mihin kenenkään tulisi rakastua. Ja oikeastaan onkin, mutta tuntuu etten enää ikinä halua satuttaa ketään. Kaadan lasiin valkkaria, vaikka kello olisikin vasta kymmenen aamulla. Hetken kuluttua se tasaantuu, olo siis. Ei tunnu kipua, tuntuu vain tyyneyttä. Tämä on se minun osani. Näin tästä ikuisuuteen? Ehkäpä niin. Hetken se ei edes satu, olen jo aikaa sitten jättänyt ajatuksen, että olisin täällä itseni takia. Vaikka olemassaolo olisikin vähemmän merkityksellistä, olemattomuus voi olla.

Entisen kollegani aviomies oli tehnyt itsemurhan. Ei viestiä, ei selityksiä, ei mitään viitteitä tulevasta. Ei mitään mahdollisuutta auttaa. Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei liian kovaa kipua saa kaataa ihmisen niskaan, joka sitä ei kestä, on silti ehkä epäreilua olla antamatta mahdollisuutta. On epäreilua jättää jälkeensä pelkkiä kysymyksiä.

Olenhan kirjoittanut kirjeitä, useampiakin. Koska tiedän että ehkä silloin joskus en tule niin tekemään. Tiedän sen tunteen, sen välinpitämättömyyden. Jos on riittävän välinpitämätön jättämään taakseen auringon, lumisateen, hymyilevät ystävät tai vaikkapa kahvin tuoksut, ei todennäköisesti ole riittävän välittävä selittämään.

Mietin sitä taas, päivittäin. En usko tekeväni mitään, koska pitäisi olla itselleen rehellinen, antaa itselleen mahdollisuus ja hakea apua, jos on siinä tilanteessa että on varmasti tekemässä itselleen jotain. Se voi olla kuka tahansa, ystävä, läheinen, viranomainen, kuka vain. Jos olet varma, ehdit pois myöhemminkin. Minä en ole varma, en riittävän varma kaatamaan kaikkea kipua kenenkään päälle. Pelkoa siitä, että josko huomenna, tai ensi viikolla, tai ensi kuussa? Pelko on pahinta. Ei vielä, ei vielä.

Tuntuu samalta kuin kaksi vuotta sitten. Kirjoituksia en vieläkään pysty lukemaan, en halua takaisin liian nopeasti, vaikka olo onkin jotenkin katkeransuloisella tavalla nostalginen. Omituisella tavalla tuntuu pahalta ja samaan aikaan hyvältä. Taidan olla aika marttyyri. Jään kiinni eiliseen, koska en edes halua ajatella tulevaa. Siitä tulee pimeä, kylmä, siitä tulee niitä kylmiä öitä ja kasvoille tippuvia kylmiä pisaroita. Kylmiä väreitä ja yksinäisiä iltoja. Talvi on pimeä ja kylmä. Pimeässä eksyy, pimeässä luovuttaa. Olen kuunnellut pitkästä aikaa kappaleita, joita kuuntelin talvella kaksi vuotta sitten. En ole pystynyt, on tullut liian paha tunne. Ei nyt, nyt tuntuu vain samalta.


Olen vähemmän, mutta en riittävästi vähemmän. Se tuntuu tällä hetkellä tutulta ja turvalliselta. Pahoinvointi jota yrittää unohtaa. Vihreä tee ja kylmiä väreitä. Valuvia kyyneleitä.

Pitäkää itsenne turvassa, se on teistä itsestänne kiinni.

Fit or skinny?

Koko kroppa on totaalisen jumissa viikon kaikista mahdollisista treeneistä. Olen käynyt kävelyllä, juoksemassa, treeneissä, salilla, pelaamassa sulkapalloa... Tälläkin hetkellä tekisi mieli päästä treenaamaan, mutta lihakset vaativat vapaapäivää...

Kävimme ystävieni kanssa tänään brunssilla, jossa söin aamulenkin ja väsymyksen johdosta ihan liikaa, ihan liian vapautuneesti miettimättä mitä suuhuni mätän. Leipää, lohta, salaattia ja jopa suklaakakkua. Vatsa on edelleen täynnä ja tunnen oloni sellaiseksi vyöryväksi makkaraksi. Ystäväni otti minusta kuvan kännykälläni, jolloin tajusin näyttäväni täysin samalta kuin miltä tuntuu. Mieli painui maahan ja halusinkin lopulta vain kotiin nukkumaan ja unohtamaan koko lihavuuteni. Miksi pitää olla vielä maksimaalinen menkkaturvotus, juuri nyt?? Nyt en jaksaisi sitä, yhtään. Ehkä pitäisi sittenkin mennä vielä kävelylle, pelkkä makaaminen ei ainakaan kuluta tätä rasvavuorta minnekään. Yhyy.

Joskus, kun en ole syönyt riittävästi ennen jotain urheilusuoritusta, ärsyynnyn itseeni ja koko syömishäiriöön kun teen kaiken treenaamisen ihan turhaksi lihaksia ajatellen. En jaksa tehdä kunnolla mitään ja tiedän mistä se johtuu. Toisaalta, haluanko sellaisen rasvalla vuoratun lihaksikkaan kropan, jossa on voimaa mutta ei tippaakaan solakkuutta? Olen tämän ongelman äärellä vähän joka välissä, eikä mistään tunnu tulevan oikeaa vastausta. Mietin urheilevia ja ei-urheilevia ystäviäni. Mieleeni tulee heti ystäväni, joka ei nosta painoja tai lenkkeile vähääkään mutta on tikkulaiha ihan pelkällä minimaalisella kasvisruokavaliolla. Olin ennen häntä laihempi. Ja sitten... En tiedä. Ei ole vastauksia, vain huonoja vaihtoehtoja. Tiesittekö, ettei ole pelkkiä mahdollisia tavoitteita, enkä haluaisi tavoitella jotain, mitä en tule ikinä saavuttamaan. 

En tiedä miksi on pitänyt päästää itsensä tähän. Tuntuukohan kaikista liikalihavista tältä? How did this happen ja niin edelleen? Joka toinen päivä päätän olla loppuelämäni syömättä, välillä taas sillä ei tunnu olevan niin paljon merkitystä. Tiedän vain, etten halua parantua syömishäiriöstä, jos se tarkoittaa tätä, tällaista superläskikasalihavuutta. Ahdistuneisuutta omasta vartalosta koko ajan. Tunnetta siitä, etten halua kenenkään koskevan itseeni, puhumattakaan poikaystävästäni. En en ennn, en vain kestä itseäni.

Voisipa herätä aamulla ja tajuta tämän kaiken ihran määrän olleen unta.

Sellainen pienoinen pikapäivitys!

Aamu alkoi lenkillä, kahvilla ja omenalla. Aamulenkillä juoksu kulki vähän takkuilevasti ja hitaasti, mutta lenkin jälkeen olin kuitenkin iloinen muutamista kulutetuista kaloreista juostuista kilometreistä, joilla kuntoa saisi vihdoin kohenemaan. Hiljaa hyvä tulee. Juujuu. (Mulle kaikki heti!!)

Muutama tunti osa-aikatyötä koneella ja suihkuun. Yritin selvitä vaatekriiseistä huolimatta kaupungille (Tiedättekö sen "joka vaatteessa näytän norsulta"-kriisin? Tai vaihtoehtoisesti sellaisen kriisin, jossa suurinosa vaatekaapin sisällöstä ei edes mahdu päälle). Tunnin jälkeen lopputuloksena oli ärtynyt, myöhässä oleva nuori nainen mustilla silmänalusilla ja vakaalla uskolla siitä, että on äärimmäisen huono päätös nähdä entisiä työkavereita, joita ei ole nähnyt puoleen vuoteen. Siis jotka eivät minua ole nähneet puoleen vuoteen.

Huomaavatko he pyöristyneen ulkomuodon heti? Parantaako muutama puolusteleva lause tilannetta?

Kyllä minä ainakin kiinnitän huomiota, jos joku tuttuni on santsannut muutaman lisäkilon. En tietenkään sano siitä, mutta koska huomioin sen, niin tekevät varmasti kaikki muutkin. Häpeä.

Olin niin vähällä perua koko kahvittelun, joka osoittautuikin erittäin onnistuneeksi. Sain kannustusta uusiin urahaaveisiin ja muiden syysinto ja pirteys tarttuivat itseenikin. Miten ajatuskin julkisista paikoista ja puolitutuista/enemmän tutuista voi tuntua lähtökohtaisesti niin karmealta? Kaksi vaihtoehtoa ongelman ratkaisemiseksi: A) kasvattaa itsetuntoa B) laihduttaa. Miksi jälkimmäinen tuntuu helpommalta ja paremmalta, vaikka vastauksen pitäisi itsestään selvästi olla toinen?

Sitten juoksujalkaa lajitreeneihin, toivottavasti energiaa riittää vielä huomisellekin. Haleja kaikille!

Viikonloppu yhteen epäsievään pakettiin

Kävin syömässä eilen ystäväni kanssa, kuten kerroin. Paikassa jossa käytiin, ei ollutkaan salaatteja, joten päädyin tomaattipastaan. Ystäväni tarjoutui lähes väkipakolla tarjoamaan. Neljäsosan mentyä mietin, että nyt voisi jo lopettaa, mutta en kehtaa olla epäkohtelias. Puolessa välissä en ollut yhtään nälkäinen, mutta kauhoin vielä pari haarukallista. Sotkin ruokaa pitkin lautasta, jotta jäljelle jäänyt määrä näyttäisi mahdollisimman pieneltä ja yritin mitä kohteliaimmin ilmaista, etten jaksa enempää. Omatunto kolkutteli siitä huolimatta.

Illalla päädyin sittenkin vanhempieni luokse, koska muutaman tunnin sosiaalisuus oli jo lähes liikaa vaadittu. Väsyneenä survoin äidin tekemää ruokaa naamaan liian vähäisellä laskelmallisuudella. Kyllä minä tiesin, että seuraavana päivänä harmittaa. Silti se meni taas väärin. Istuessani vanhempieni kanssa katsomassa uutisia kuvittelin hetkeksi itseni ulkopuolelle katsomaan elämääni. Se näytti ihan normaalilta, eli miksi tunnen koko ajan olevani niin hukassa?

Tänään kävin ystävieni kanssa brunssilla, joskin päädyin vain sämpylään ja kahviin. Jälkikäteen ajateltuna ärsytti suunnattomasti, että puolivahingossa olin taas lipsunut päätöksestäni luopua kokonaan leivästä ja pastasta. Ja kahtena päivänä peräkkäin! Viikonloput ovat selkeästi haaste kaikissa suunnitelmissa. Kahviloista ei saa tilattua raejuustoa tai muuta sopivaa. En saa omaa lautastani ja omaa lusikkaani, en omaa lasiani josta muistan juoda oikealla hetkellä. En istu oman ruokapöytäni äärellä muistamassa koko ajan, kuinka se pyhä toimitus tapahtuu. Ajatus syömisestä enää ikinä muualla kuin kotona tuntuu ahdistavalta.

Ei ole sellaista asiaa, kuin pienempi paha korvaamassa suurempaa pahaa. Pitäisi suunnitella tarkemmin, jotta ei ole kuin oikeita ratkaisuja.

Loppuillan olen yrittänyt piristyä suunnitellen sitä, miten paljon paremmin ensi viikolla muistan kaiken. Viikko alkaa taas alusta ja viikonlopun voi unohtaa. Olinkin hetken tässä jo positiivisempi. Kuitenkin televisiota yksin katsellessa alkoi taas tuntua tyhjältä. Luin poikaystäväni facebook-päivityksiä miettien, miten hänen viikonloppunsa meni. Kävinkö hänen mielessään kertaakaan, niin kuin hän minun mielessäni. En tiedä tunnenko edes ikävää, lähinnä ehkä haikeutta sitä aikaa kohtaan, kun kaikki tuntui olevan edes kohtalaisen ok. Kun en miettinyt koko ajan sitä, että olen syönyt eilen ja tänään _leipää ja pastaa_. Huomaan salaa toivovani, että laihdun mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman paljon, jotta hänkin muistaisi että olen olemassa. Kamalaa ajatella näin, ahdistaa olla näin lapsellinen.

Joskus olisi ihanaa nukkua muutama vuosi elämästään, ellei pelottaisi liikaa että se saattaisi kaduttaa. Mitä jos kaikki muuttuukin jo huomenna? Väsyttää välillä olla näin surullinen ja säälittävä tapaus.

PS. Vastaan mahdollisiin kommenteihin tästä lähin omaan blogiini (:

Happy weekend? Mission impossible?

Heräsin aamulla tappoväsyneenä huonosti nukutun yön jälkeen, mutta päätin silti pysyä suunnitelmissa ja raahautua salille ohjatulle tunnille heti aamusta. En pidä niin paljon ohjatuista tunneista, muta tietyllä alkuajankohdalla on vaikeampi venyttää salille lähtöä tunnista toiseen ja lopulta skipata kokonaan, siksi päädyin tähän vaihtoehtoon tänään.

Onneksi jatko-ohjelmaa päivälle on sovittuna heti aikaiseen iltapäivään, jolloin ei ole mahdollista lyssähtää salin jälkeen sänkyyn ja jäädä märehtimään saamattomuutta ja negatiivisia ajatuksia. Pelkoja siitä, ettei riitä itsenään. Olen tällainen, liikaa kenelle tahansa. Joskus myös liian vähän.

En tiedä miten kertoisin parisuhteeni kulusta lyhyesti ja ymmärrettävästi. Kesän aikana viikoittaiset riidat muuttuivat pahimmillaan päivittäisiksi. Lopulta en jaksanut enää edes riidellä, puhkesin kyyneliin lähes joka ikisestä asiasta ja lauseesta. Poikaystävälläni ei ole kovin hyvää tilannetajua. Ei käsitystä siitä, mitä naiselle voi sanoa, mitä tyttöystävälle voi sanoa tai mitä yksinkertaisesti kenellekään ei sanota. Eikä  pelkästään se lauseiden sisältö, myös ne tavat ilmaista asioita. Lopulta en enää jaksanut. Pariin viikkoon emme olleet juurikaan tekemisissä, sen jälkeen halusin pari viikkoa viiva kuukauden taukoa, jonka aikana hän voisi miettiä, olenko sitä mitä hän haluaa. Olenko se ihminen, jota hän rakastaa ja jonka kanssa hän haluaa olla. Rakastin poikaystävääni yli kaiken, mutta en tiedä enää. Puhumattakaan siitä, että rakastaako hän minua. Tai onko hän yleensäkään sitten kykeneväinen rakastamaan niin kuin haluaisin, minua tai ketään.

Onko?

Tiedän, että parasta olisi unohtaa koko ihminen. Osittain siksi, että kaikkien muiden mielestä olen idiootti, jos jatkan sitä suhdetta. He eivät ymmärrä riitojamme, mies on ystävieni mielestä ääliö joka ei ansaitse ketään ja juttumme on ollut käytännössä ohi aikaa sitten. Rakkautta on silti vaikea sammuttaa kokonaan/tunteitaan ymmärtää, eivätkä asiat ole niin yksinkertaisia. Tottakai suhteessa on ollut hirmuisesti hyvääkin. Ajatukset ovat mutkalla lähes tauotta, yritänkin olla miettimättä koko asiaa liikaa.

Mutta hei mikä parasta, piristyksekseni ollaan ystäväni kanssa menossa syömään kohta! Syömään. En uskaltanut suunnitella mitään päivän syömisiin liittyen valmiiksi, lähinnä olen kauhuissani ja odotan tulevaa. Yritän parhaani mukaan olla lukkiutumatta kotiini päiviksi/viikoiksi vain siksi, että pelkään syömistä. Tällä hetkellä pelkään paljon enemmän yksin jäämistä ja kaikkia ajatuksia, jotka alkavat pyöriä ja kertoa kuinka huono olen kaikessa. Kuitenkin hyvä kellonaika, ehkä. Olen siis juuri syönyt tukevan aamiaisen. Ja menossa vanhemmilleni syömään. Kootut selitykset ja kevyt salaatti. Eikä edes mietitä kastikkeita. Ehkä parempi skippaa selitykset, kuulostaa vaan typerältä. Fiksu aikuinen nainen ei omaa epäseksikästä huonoa itsetuntoa ja käyttäydy niin kuin teini. Niin.

Wish me luck!

-1,3kg in total

Hengitä syvään, laske kymmeneen, ajattele jotain muuta

Voisikohan otsikon lisäksi olla vielä lisää tällä hetkellä auttamattomia vinkkejä?

Viimeisen postauksen jälkeen meni hetken hyvin. Aika lensi kuin siivillä, mieli oli positiivisempi kuin aikoihin kaikkea suunnitellessa. Olen sellainen listojen tekijä. Ostoslista, ruokapäiväkirja, liikuntapäiväkirja, kaikki valmiiksi suunniteltuna ja sen jälkeen jotain sinne päin toteutettuna. Alkuun se menee aina hyvin, sitten se kaikki romahtaa kasaan ja mieliala laskee alemmas kuin ennen tätä hekumallista aikaa.

Syömishäiriön kuherruskuukausi. Tai viikot tai joskus kuukaudet. Joillain sairaat ajatukset johtavat pikaiseen alamäkeen todella pohjalle, siitä sitten hitaasti ylös. Itselläni se on vuodesta toiseen jatkuva kehä. Lopun jälkeen seuraa uusi alku. Ylämäen jälkeen uusi alamäki. Ja taas toistepäin.

Viikko vähällä, painoa alas ja pienen enemmän jälkeen täysin lähtöpisteessä. Voisin vaikka vannoa, että aiemmin koko viikon uurastus ei ole mennyt roskikseen kahdessa päivässä, jotka nekään eivät nyt ole olleet mitään ihan sikailua. Herää läski, kai se kaikki heti kertyy kun et liiku metriäkään! 

Ihan liian totta. Liikun tällä hetkellä ihan liian vähän. Alkukesästä kaikki alkoi mennä pieleen, sen jälkeen on ollut todella vaikea saada otetta mistään. Yhtään mistään.

Olen miettinyt kirjoittamista pitkään, olen vain ollut liian laiska näpytelläkseni edes muutamia lauseita. Nyt oli pakko tarttua läppäriin kun ahdistus ei anna periksi ja on vain pakko saada jotain ajateltavaa. Jos edes sitä, että mitä kirjoittaa seuraavaan lauseeseen. Olen sopinut tänään kahvittelutreffejä minkä kerennyt vaikka kenen kanssa, niiden läheisten ystävien kanssa ja jopa sellaisten, joita en ole tavannut vuosiin. Kalenteri täyttyi täyttymistään ja hetkeksi mieliala koheni. Muutaman minuutin kuluttua heräsin jostain mietinnöistäni ja tajusin, ettei ole mitään mihin keskittää ajatuksia juuri nyt. Katsoin hetken jotain ohjelmaa telkkarista, mutta en jaksanut keskittyä siihen. Tuntui ahdistusta, jota en edes oikein osaa selittää. Tunne siitä, että kaikesta puuttuu suunta, mutta mikään yrittäminen ei johda mihinkään. Se tunne tulee nykyään joka päivä, viimeistään illalla kun olen yksin. Otan yksittäisiä sanoja, katseita ja ilmeitä loukkauksina vaikka tiedän, että se on kaikki vain kuvitelmaa. Yritän lopettaa niiden miettimistä, mutta mitä jos?

Projekti sohvaperunasta takaisin himoliikkujaksi alkaa salikäynnillä ystävän kanssa tänään illalla. Olen jo tämän päivän osalta jäljessä ruokaohjelmasta, minkä vuoksi pitääkin jaksaa raahautua kauppaan pikapuoliin. Yritän olla viisaampi kuin ennen eli viime viikolla, siis syödä ennen kuin olen ihan liian nälkäinen, vaikka ei edes tekisi mieli. Totaalinen epäonnistuminen ei ole vaihtoehto.

Toivottavasti siellä ruudun toisella puolen ollaan virkeämpiä ja mietitään ihan muita asioita näinä kauniina alkusyksyn päivinä!

- 1kg in total

Miksi pitää olla aikuinen?

Ahdistaa. Väsyttää ja ahdistaa.

Kaikki tuntuu epäonnistuvan, minä epäonnistun kaikessa. Olen pilalla, laiska ja ruma ja tyhmä. Kalorilaskuri näyttää punaista, päivän kohdalla on iso punainen rasti päivän epäonnistumisen merkiksi. 522. Olen taas sortunut tähänkin. Tuntuu hyvältä olla lapsellinen ja tyhmä, en ole vielä valmis olemaan aikuinen.

"Idiootti! Jäljeenjäänyt! Makkara! Seonnut!".
Ei, nuo sanat eivät kuuluneet pääni sisällä. Pahoitan mieleni enkä voi olla näyttämättä kyyneleitä. Lupaan itselleni, etten enää ikinä näytä kuinka paljon se sattuu. Minä ryhdistäydyn ja vain lakkaan olemasta tuota kaikkea.

Yksinäisyys vie järjen

En oikeastaan ole yksin, tuntuu silti yksinäisemmältä kuin koskaan. Itseasiassa, en ole yksin juuri hetkeäkään. Olen ollut mökillä vanhempien kanssa kaiken sen ajan kun en ole ollut kiinni poikaystävässäni. Yksin oleminen on ahdistavaa, ajatukset alkavat olla ahdistavia ja koko ajan tuntuu vain siltä että on entistä hankalampi hengittää.

Kirjoittaminen on ollut vaikeaa. Tuntuu että on ollut liikaakin sanottavaa, liikaa ajatuksia jäsenneltäväksi. Hetkittäin on tuntunut, että olen oppinut itsestäni, poikaystävästäni ja muista lyhyessä ajassa todella paljon. Seuraavassa hetkessä taas tuntuu etten ymmärräkään oikeastaan yhtään mitään.

Olen lihonnut. Tai oikeastaan tasapaksu läski olen ollut jo laittoman pitkään. Joka päivä aloitan laihduttamisen, mutta jotenkin en saa siitä otetta. Se ei tunnu samalta kuin ennen. Tahto ja halu on jo vähän aikaa sitten syttynyt kovemmin, kun keväällä sitä ei ollut nimeksikään. Ei mene tuntiakaan, ettenkö miettisi kuinka vastenmieliseksi olen muuttunut. Sitä ei halua nähdä, ei tuntea, ei ajatella. Ehkä nämä ovatkin niitä ajatuksia, joita niin kovasti pakenen.

On ollut onnellisia hetkiä poikaystävän kanssa, ystävien kanssa, perheen kanssa. Myös niitä hetkiä kun on itketty ja riidelty, no pääasiassa minä olen itkenyt ja riidellyt kuin seinän kanssa, mitä nyt poikaystävääni tulee. Hänellä on aivan uskomaton taito olla ottamatta kantaa mihinkään. Hermostun entisestään, revin auki vanhoja haavoja vaikka häpeän sitä aina jälkikäteen, mutta reaktiot eivät muutu miksikään. Kiukun voi aistia, mutta mitään sanoja ei tule ulos. Riitoja ei sovita, ne vain unohdetaan. Tai hän unohtaa. Joka kerta kun puheluuni ei vastata, alan epäillä samoja asioita tapahtuvaksi joiden vuoksi tauotta riitelemme. Itken ja puren huulta ja puudutan ajatuksia viinillä. Ja niin, niillä pyöreillä ystävilläni, joita napsauttelen foliopaketeista.

Koko teksti on sekamelskaa. Sellaista samanlaista sekamelskaa jota pääni on täynnä. Sotkua ja solmuja. En tiedä olenko onneton vai onnellinen. Molempia, luulen. Joka ilta, tai oikeastaan joka ikisen takaiskun jälkeen hautaudun ajatukseen, että laihduttamalla olo olisi parempi. Laihana olo olisi parempi. Se on hullua, kuinka tiedän kaiken valheeksi ja silti uskon siihen. Pakkohan se on, kun muuta ei enää ole. Muuta toivoa ei ole.

Niin päätän taas, niin kuin joka ikinen ilta, että aloitan laihdutuksen huomenna. Pitäisi saada se kaikki hulluus takaisin, pitäisi saada se kaikki itseviha takaisin. En tiedä miksi haluan ne, mutta niin se on pakko. Minun on pakko saada entinen itseni takaisin, vaikka en aina siitä itsestäni pitänytkään. Se on vain jotain tuttua ja turvallista, se houraileva hullu joka ahdistuu leivästä ja juustosta.

Pitää vielä kiittää teitä lukijoita, jotka olette uskollisesti odottaneet siellä. Muutosten tuulet puhaltavat, lukeminen ei ole toivottavaa eikä suositeltavaa, ellette etsi varoittavaa esimerkkiä.

Lupausten rikkominen on rumaa

Torstainahan uhosin, että perjantaina unohdan ahneuden ja pysyn kaukana jääkaapista. Se menikin niin, sitä lupausta en rikkonut. Sen sijaan olin luvannut nähdä ystävääni päivällä kahvittelun merkeissä, toista ystävääni iltapäivällä kävelyllä ja illalla lähteä kolmannen kanssa elokuviin. Kolmesta tehtävästä suoritin .... nolla! Congrats you failior. Puolustuksen puheenvuoro: väsytti, ahdisti, väsytti, ahdisti... Eivät tunnu hyviltä tekosyiltä, mutta perjantaina itkulta oli vaikea välttyä ja kaikki tuntui olevan jos ei totaalisen surkeasti niin aika lähellä ainakin.

Poikaystäväni lähti mökille vanhempiensa kanssa viikonlopuksi. Hänen piti soittaa päivällä tai iltapäivällä viimeistään. Kaikessa turtuneisuudessani odotin puhelua kuin kuuta nousevaa, jotta saisin edes jotain muuta ajateltavaa. Että joku saisi olon paremmaksi edes hetkeksi. Puhelin pysyi hiljaa ja marttyyrimäisesti en tietenkään itse voinut soittaa. En edes tiedä miksi ahdisti niin paljon, mutta olin varma että poikaystävän ääni pelastaisi kaiken. Kellon lyödessä yli yhdentoista illalla, olinkin jo kaivellut kaappeja viinipulloja etsien, mutta mitään ei löytynyt. Lopulta kaadoin lasiin kirkasta ja sokeritonta mehutiivistettä. Lasin täyttö vissyllä ja muutama foliopaketin napsahdus seuraksi. Oksettavaa oloa ja huimausta. Näpyttelin viestin poikaystävälleni, "kiitos".

Marttyyrit. Sellaisen huomionhakuiset. Miksi pitää muuttua sellaiseksi aina kun tulee pienikin pettymys? Puhelimen soidessa puolenyön jälkeen itkua tuhertaen ja ääni väristen sanoin "olisin vain niin halunnut puhua kanssasi aiemmin, että kaikki olisi nyt paremmin". Mies pyyteli anteeksi ja tunsin piikittäväni nukkea neuloilla. Oloni muuttui pahemmaksi jokaisen suustani tulleen sanan myötä, joiden aikana mietin vain itseäni.

Puolen tunnin kovan yrittämisen jälkeen kaikki tuntui kuitenkin paremmalta. Lopetettuani puhelun ja pyyhittyäni näytön kuivuneista kyyneleistä laitoin herätyskellon päälle ja menin nukkumaan. "Huomenna kaikki olisi paremmin", lupasin itselleni.

Lauantaina heräsin päänsärkyyn, jota jatkui iltaan asti. Olin hereillä vain satunnaisia tunteja, kun nappailin kipulääkkeitä ja nukahtamislääkkeitä päästäkseni eroon kivusta. Ihan kaikenlaisesta. Peruin jälleen kerran kahvittelutreffini ystävän kanssa ja jäin kotiin. Sunnuntaina tuntuikin kuin lauantaita ei olisi koskaan ollutkaan, perjantaista puhumattakaan. Poikaystäväni soitti heti aamusta pirteänä ja kysyi voisiko tulla luokseni kun tulee mökiltä iltapäivällä. Hymyilin ja myönnyin helpottuneesti; tänään ei ehkä tarvitsisi nukahtaa toivoten ettei herää. Ehkä tänää olisi se hyvä päivä.

Niin olikin, tosin poikaystävä ei jaksanut tehdä mitään ihmeellistä (ei sillä etten minäkään) mutta sehän tarkoittaa miesten kielellä että tehdäänruokaa armeijalle ja istutaan iltapäivästä iltaan asti kotona levennyttämässä vyötäröä. Toin sinulle paljon jäätelöäkin, kaikkia lemppareitasi! Ajattelin että tarvitset piristystä.

Ja se kaikki maistui niin hyvältä. No mutta aloitan laihdutuksen huomenna. Huomenna on maanantaikin. Huomenna kaikki menee paremmin.

En saa edes laskettua kuinka monennen lupauksen rikkomiseen pääsin maanantaina, mutta ajatukset jatkoivat samaa kulkua kuin edellisen kappaleen lopussa. Sitä samaa kulkua ne ovat menneet viimeiset kuukaudet, viimeisen vuoden. Tänään olenkin vain katsonut itseäni, lihavia käsivarsiani ja vatsamakkaroitani peilistä ja kysynyt itseltäni, miksen ikinä opi? Ja kuinka pitkään tätä vihaa omaa vartaloaan kohtaan pitää vielä tuntea, kun missään ei voi onnistua? Kuinka pitkään voi laittaa ahneuden kaiken muun edelle? Kuinka joka ikinen päivä voi unohtaa kaikki lupaukset itselleen?

Tällä kertaa en lupaa mitään. Tällä kertaa toivon vain, että seuraavalla kertaa on jotain iloisempaa kerrottavaa.

...so I'm here again.

Pitkä tauko takana. Elämässä ei ole suuriakaan muutoksia ollut. Ketä minä huijaan?

Irtisanouduin töistä. Väsyin väsymistäni, kunnes lopulta totesin ettei se työpaikka ollut minua varten. Nyt pidän säästöjen turvin vähän vapaata kun vielä voin, odottelen voimien kertymistä ja palaamista työnteon pariin kesän lopulla.

Luulisi työttömyyden antavan aikaa keskittyä siihen olennaiseen, eli pienenemiseen. Palaamiseen entistäkin pienemmäksi ja sievemmäksi. Päinvastoin, en ole jaksanut mitään, en sitäkään. Vielä. Sen sijaan päivästä toiseen olen maannut päänsärkyisenä tunkkaisessa asunnossani, ihmetellen pölyn kerääntymistä jokaiseen nurkkaan. Poikaystävä pakottaa silloin tällöin ulos ovesta, mutta muutoin vain makaan ja tuijotan läppäriä aamusta iltaan. Jossain välissä jaksoin käydä lenkillä aktiivisestikin, mutta nyt vähän päälle viikkoon sekään ei ole huvittanut.

Jos nyt tarkemmin mietin, niin vaikka en ole paastonnut päivästä toiseen, niin aika vähällä olen pärjännyt. Siksi hivenen ihmettelenkin, miksi vaaka on näyttänyt samoja lukemia viikkotolkulla. Itseasiassa, edellisestä kirjoituksesta olen lihonnut kilon. Shit. Pitkään aikaan en jaksanut stressata, enkä oikeastaan stressaa riittävästi nytkään, en vain jaksa enkä halua enää olla lihava. Minulla ei tosin ole mitään suunnitelmaa, pitäisiköhän olla? Jos kuitenkin palaaminen kuulumisten kirjoitteluun auttaisi jotain, syntien myöntäminen ja enemmän yrittäminen. Olen hakannut itseäni sanoin, niin rumin kuin mahdollista, mutta en ole muuttanut käytöstäni. En ole lopettanut, vaikka on pitänyt niin monta kertaa. Taustalla, yhtenä päivänä olen halunnut olla laiha ja toisena terve. En ole läski, yritän ajatella, mutta vatsan kohdalla on nykyään pehmeää laittoman paljon. Joka ilta olen läski tunnustellessani sitä kaikkea pehmeää, vaikka juuri aamulla olen ollut ihan ok. Millä saisin itseni tekemään päätöksen ja pysymään siinä? Tänään alle tuhat, siinäkin tuhat liikaa. Huomenna vain nesteitä, olkoon se ensimmäinen haasteeni.

Olen sortunut taas moniin vääryyksiin, mutta ne eivät ole auttaneet. Sekoittanut päätäni salaa iltaisin, tuijottanut televisiota katse lasittuneena öisin. Olo on ollut parempi, puutuneempi, ehkä se on osasyy miksi en ole herännyt liikaisuuteeni aiemmin. Sen avulla olen silti jaksanut olla ja elää, nähdä edes joskus ihmisiä jotka vielä sentään välittävät.

Poikaystävä. Sekin on aika tuore juttu. Taas kerran joku sanoo minun olevan täydellinen, kauneinta ja ihaninta mitä maan päällä on ja kaikkea mitä mies voi toivoa. Jostain syystä epäröin enemmän kuin tavallista, lähinnä ehkä siksi, että takkiin on tullut niin lukemattoman monta kertaa. En sano etten usko, ehkä uskon vain pienen epäilyksen kanssa. Uskon välillä. Välillä uskon peiliä ja niitä ajatuksia, jotka kertovat että olen kuvottava, enkä mitään minkään välittämisen arvoista. Ihmissaastaa päästä varpaisiin, laiska ja saamaton. En pysty kieltämään mitään niiltä rakkautta täynnä olevilta silmiltä, en edes itseäni, joten yritän uskotella olevani ok, kunhan vähän muutan itseäni. Vähän pienemmäksi, vähän paremmaksi muutoinkin.

Sekavaa. Mitä teille kuuluu?

After you have closed your eyes for a long time, you may find yourself in an unexpected place

En ole mitenkään antautunut ajatukselle, ettei millään ole mitään väliä. Joka päivä viimeisten viikkojen aikana olen pitänyt mielessäni, ettei pitäisi. Että liikaakin on jo, eikä yhtään enää enempää. Silti joka päivä olen unohtanut asian lähtiessäni lounaalle, lähtiessäni iltapäivällä kaupan kautta salille ja syödessäni illalla treenien jälkeen. Joskus alan itsekin uskoa, että minä olen ainoa, joka ei voi syödä normaalisti lihomatta muodottomaksi.

Sitten sitä alistutaan kohtaloon. En minä pysty. En mitä vain jaksa. Onko sillä nyt mitään väliäkään.

En ole ikinä ollut tarpeeksi vähän ollakseni tarpeeksi paljon, mutta tässä tilanteessa taaksepäin katsoessa se melkein tarpeeksi, tai lähempänä tarpeeksi olemista oli paljon parempi kuin tämä nykyinen hetki. Valovuosien päässä siitä ihmisestä, joka olen ollut. Nykyään olen vain... Minä. Ei mitään liitteitä. Päähäni juolahti hassu ajatus, että ehkä normaalipainossa pelottavinta onkin, ettei ole millään tavalla erityinen.

Kieltäydyn tiukasti näkemättä asiaa niin, että sitä voisi tulkita huomionhakuisuutena tai epäitsevarmuutena. Jota se ei tietenkään ole. Ei tietenkään. Antakaa nyt naisen laihduttaa ja keskittää koko tarmonsa päivän ruoka-annosten ihmettelyyn, ei sitä nyt laillakaan kielletä!

Tämän eri suuntiin poukkoilevan uhon taustalla on ajatus uudesta alusta. Ajatus siitä, että ehkä mitään ei kirjoitettukaan vielä kiveen, ehkä minulla on edelleen se ihan sama omissa käsissäni oleva tahto, jolla saan itseni tekemään mitä haluan. Ehkä yritän haastaa itseäni uskomaan vahvemmin katsomalla asian muitakin puolia. Siitäkin huolimatta, kaikesta tiedosta siitä hukatusta elämästä huolimatta, olen parin päivän ajan muistanut kaiken niin kuin ennenkin. Aivan niin kuin ennenkin. Eikä se tuntunut yhtään pahalta, päin vastoin. Jotenkin tuntuu paremmalta, kuin pitkiin aikoihin. Tuntuu, kuin olisin taas elossa.

Be somewhere, mind somewhere else

Aamulla teen kaiken niin kuin aina ennenkin. Kävelen puoliunessa keittiöön, kaadan vettä kahvinkeittimeen kahden kahvikupin verran. Avaan työkoneen ja lysähdän huonossa ryhdissä sohvalle. Siitä se alkaa, se miten en minä yleensä päiviäni kuluta, puoli vuotta sitten siis. Luen ensimmäiset sähköpostit, henkeä alkaa ahdistaa ja kyyneleitä valuta. Jään kotiin, koska en jaksa mennä tällaisena työpaikalle. Väsyneenä, kaikki se näkyvillä. Kaikki se väsymys ja epäusko omaan osaamiseen. Otan kaiken itseeni, ne vitsitkin sähköposteissa. Taasko tein kaiken väärin? Ennen osasin sentään jotain, osasin sentään tehdä työni hyvin.

Puolen päivän aikaan nappaan jääkaapista rahkaa. Ei ole nälkä, tekeepähän vain mieli syödä. Laitan levitettä leivälle, miettimättä olisinko voinut kaapia siitä enemmän pois. Naisten lehdessä kirjoitetaan anorektikosta, tottuneesti aloitan heti siitä artikkelista. Minuutin jälkeen aihe kyllästyttää, ei kiinnosta oikeastaan yhtään.

No mutta minähän menen iltapäivällä salille. Minähän voin syödä leivän ja rahkaa. Kyllähän minä voin. Niin. Iltapäivän tullessa istun kuitenkin vielä samassa lysähtäneessä asennossa työkoneen äärellä. Selkään ja hartioihin sattuu, taustalla soi repeatilla kaikkea kaihoisaa. Tuntuu ahdistavalta, tuntuu vaikealta, vaikka en tiedä miksi. Alan miettiä, pitäisiköhän sittenkin jäädä kotiin. Pestä koneellinen pyykkiä, parikin, olla vain kotona.

Kun en mieti syömistä tauotta, on kuin jotain puuttuisi. Kun en välitä siitä, että yleensäkin minun kaapistani löytyy leipää, tiedän vain, ettei mikään ole niin kuin ennen. Kun päivästä toiseen annan itseni tehdä mitä vain ja olla tekemättä mitään mitä pitäisi, tunnen ikävää. Tunnen pakkoa palata menneeseen, vaikka en tosiaan tiedä osaanko enää. Osaanko enää olla niin sekaisin? Miksi oikeastaan edes pakko? Tiedän vain että on. Tiedän vain, etten tällaisena ole hyvä.

Töissä olen toistuvan monesti kuullut vitsailuja painostani. Miesten suusta. Siitä, miten nyt tuollainen tikku painaa miinuskiloja, miten tuollaista ei meinaa edes nähdä. Ja se tuntuu kamalalta. Koska ensimmäistä kertaa aikoihin totuus on ihan oikeasti jotain muuta. Ja vieläpä kun seurassa on monena kertana ollut paljon itseäni pienempiä, niin olisivat hiljaa. Pitääkö minut nolata kerta toisensa jälkeen niiden silmissä, jotka todellakin näkevät totuuden. Niiden toisten naisten kohdalla, jotka ovat hiljaa ja katsovat minua päästä varpaisiin. Ja kuinka kuvottava olenkaan, ja kuinka tuo muistuttaa siitä ja vihastuttaa joka kerta. Kuinka kamalaa onkaan olla tällainen. Kuinka paljon vihaankaan sitä kaikkea vatsan kohdalle kertynyttä. Kuinka paljon vihaankaan itseäni.

Ja kuinka en tee sille mitään. Mikä minua vaivaa?

Voisiko se jokin tahdonvoima tulla takaisin?

No mutta huomenna. No mutta maanantaina. No mutta maanantaina taas huomenna. Huomenna huomenna huomenna. Tiedättekö ne liikalihavat, joiden sanoja kuunnellessa tuntee myötähäpeää? Tekosyitä tekosyiden perään, kaikki on jonkun muun syytä. Lapsena kiusattiin ja nyt sitä ja tätä. Olen ihan samanlainen, tuntuu vain niin kamalalta. En olisi ikinä uskonut, että minulle voi käydä näin. En vain voi uskoa.

52,6kg

It's a lonely place, this world you know

Niin pitkään poissa, etten edes tiedä mitä sanoa. Enkä tiedä mitä sanoa siitä ajasta, jonka olen ollut poissa. Olen ollut yksin, turta ihan kaikkeen, väsynyt ihan kaikkeen. Töitä aamusta iltaan, yritystä unohtaa koko olemassaolo. Enkä tiedä miten minun käy, kun pitäisi hypätä ulos oikeaan elämään ja tuntemaan taas oikeita asioita. Miksi, miksi pitää yleensäkään tuntea?

Ehkä siksi pitää tuntea, koska eihän tunnottomuudessa ole järkeä. Sehän vasta turhaa onkin.

Sana yksin, pitää tällä kertaa paljon enemmän paikkaansa kuin aiemmin. Erosin poikaystävästäni. Kuuntelin syytteleviä sanoja ja ehkä puolittaisia totuuksia siitä, etten mihinkään kelpaakaan. Ettei minusta ole ihmiseksi, ettei minusta ole mitään hyvää kenellekään. Hetken voi jotain saada irti, sitä mitä kenestä tahansa muustakin. Mutta olen vain laiha varjo ihmisestä, jonka puolesta kukaan tekisi mitään.

Ja tuohon minä hukkasin elämästäni kuukausia? Enää ei satu se lopullinen päätös, enää sattuvat vain ne lopulliset sanat.

No siitä syömisestähän sinä tykkäät! Miksi et tekisi sitä kun et muutakaan osaa tai muuhunkaan kelpaa?
Paino on noussut. Se on nyt 52,4kg. Vituttaisi, jos jaksaisin ajatella sillä olevan merkitystä. Miksi yritän olla jotain, ehkä sittenkin jonkun muunkin takia. Tai siis yritin. Nyt en enää tiedä. En tiedä, onko millään itseeni liittyvällä merkitystä.

Merkityksetön. On hassua olla sellainen, itselleen siis. Tai aika kamalaa oikeastaan.

Haluaisin niin kovasti haluta olla vielä jotain muuta kuin kasa turhaa roskaa.

Ärsyttää olla näin säälittävän itsesäälinen. Tsemppaan huomenna, ja olihan tämä kirjoituskin sentään alku uudelle olemassaololle. Uudenlaiselle sellaiselle? Toivottavasti.

Ei tarpeeksi vähän eikä tarpeeksi paljon

Tuskailin tänäkin aamuna vaa'an äärellä. Alkuun mietin pitäisikö varpaita kylmettää sen lasisella pinnalla ollenkaan, pahoittaa mieltään ja aloittaa tämäkin aamu huonosti. Lopulta riisuin villapaidan ja kylmästä hytisten astuin katsomaan digitaalinäytön viliseviä lukemia. Ja liian paljon. Huulet puristuvat viivaksi ja lähden kylpyhuoneeseen valuttamaan kylmää vettä kasvoille.

Joskus mietin, olisiko se hauskaa jos se olisi sellainen hitaasti oikeaan kohtaan pysähtyvä, eikä kolmessa sekunnissa näytölle iskeytyvä. Kolme sekunttia on liian lyhyt aika valmistautua tulevaan.

Eilen kävin taas salilla, vaikkakaan en tehnyt tarpeeksi. Jotenkin en jaksanut ruoskia itseäni tarpeeksi. Sen kaiken pitäisi poltella ja kirvellä, sattua ja vihloa, mutta ei. Neljänkymmenen minuutin juoksemisen jälkeen en jaksanut juosta enempää ja mieli painui alas alhaisesta kulutuksesta jaksamisesta johtuen. Olisi pitänyt jaksaa enemmän. Muuten tein niin kuin tavallisesti, yritin mahdollisimman järkevää järjestystä käyttäen suoriutua eri liikkeistä. Välillä siellä tuntuu, että kaikki tuijottavat vain minua. Miehet, naiset, nuoret, hoikat, lihavat.. Yritän katsoa muualle, yritän olla huomaamaton. En tiedä miksi kaikkien treenivuosienkin jälkeen joskus se tuijotus ahdistaa. En voi edes kuvitella kuinka ihanaa olisi joskus olla ihan yksin, ilman niitä punnitsevia ja arvostelevia katseita.

Olen lihava. Lihava. Lihavalihava.
Vatsa ja reidet ärsyttävät nyt eniten. Vatsa on pehmeä vaikka teen mitä. Reidet liian isot, vaikka teen mitä. Syömättömyys se tuohonkin ihran lähtemiseen auttaa, usko pois!
Ei pitäisi kuunnella tuota, ei se kokonaan mene niin. Vai meneekö?

Silti aloin miettiä, pitäisikö pitkästä aikaa olla hetki ilman mitään. Vaikka huominen? Tai tai tämä päivä. Jotenkin nyt tuntuu siltä, ettei mikään muu oikein auta. Olenkohan nyt virallisesti vanha, kun paino ei putoa parhaalla yrittämiselläkään? Teininä ei tarvinnut kituuttaa kuin pari päivää ja kilot karisivat hetkessä. Kakka elimistö, päästä nyt irti niistä ihroista! Täysin sama tilanne kuin ennen joulua: tunnollisesti yksi salaatti ja jotain pientä päivässä, maksimissaan 500. Eikä mitään vaikutusta. Miinus sata, plus kaksisataa, miinus sata, miinus sata, plus sata. Voisin vaikka vannoa, ettei vaaka toimi oikein, ellei minulla olisi toinenkin vaaka, joka näyttää tismalleen samoja lukemia. Millä tähän yrittämiseen saisi vähän ekstra potkua? Tai mitä tahansa, mikä saisi vaa'an lukemia liikahtamaan alaspäin. Masennus.

Tiedän, ettei kaikkia kiinnosta treeniohjelmien lukeminen, mutta kirjoitanpas tähän omani silti!

Maanantai:
Aamulla: kevyt juoksulenkki 30min
Iltapäivällä: Salitreeni 30min aerobinen + pitkä lihaskunto-ohjelma (juu tyhmää olla kaikki lihakset kerralla mutta minkäs teet...)
Illalla: Lajitreenit 1,5h

Tiistai:
Illalla: Juoksutreenit 1h + lyhyt lihaskunto-ohjelma

Keskiviikko:
Samat kuin maanantaina

Torstai:
iltapäivällä: kevyt juoksu 30min + intervallitreeni 30min

Perjantai:
Aamulla: juoksulenkki 30min
iltapäivällä tai illalla: Salitreeni 30-60min aerobinen + pitkä lihaskunto-ohjelma

Lauantai:
Aamulla: Lajitreenit 1,5h
Iltapäivällä: Salitreeni 30min aerobinen + lyhyt lihaskunto-ohjelma

Sunnuntai:
Johonkin aikaan: Kevyt juoksutreeni 50min + 10min tehointervalli

Ai miksi poikaystäväni aina valittaa ettei minulla ole tarpeeksi aikaa hänelle..? Tärkein aina ensin, sori babe. Lisäksi käyn välillä uimassa ja pelaamassa sulkapalloa poikaystävän tai ystävien kanssa, joskin aika harkitusti koska olen aina ihan paniikissa jos viikko-ohjelmani sotkeutuu tai jokin jää tekemättä....! Ystävienkin kanssa lenkkeilyä yleensä välttelen, koska pelkään aina jo etukäteen että se toinen osapuoli laiskottelee ja oma treenini jää liian kevyeksi tai lyhyeksi (Olen kamala, I know... Pitäisi ehkä välillä vähän höllätä) Olen kuitenkin nyt oikein tyytyväinen tilanteeseen, jossa kaikki on suunniteltua ja on oma ohjelma kaikkeen, niin ei tule niin helposti luovutettua jos ei vaan huvita. Pidän aina mielessäni sen, että koko viikko-ohjelma menee sekaisin jos jostain yhtäkkiä lintsaankin.

Hei olisi huippukivaa lukea muidenkin liikuntaohjelmia! Omassani ei nyt eritelty lihaskunto-ohjelmien sisältöä, mutta nekin voisin avata joku kerta. Kertokaahan toki mitä teette, varsinkin varsinaisten saliohjelmien lukeminen on salainen intohimoni. Joten avautukaahan!

Hyvä fiilis = odotettua vaihtelua

Päivä on mennyt vauhdilla kaikkia työjuttuja panikoiden. Ahdistuspaniikkiahdistus, onneksi tässä stressissä en selvinnyt edes lounaalle. Itsehän en pysty itseäni kieltämään, pitää olla jokin todella vinksahtanut juttu päässä etten mene. Hyvä silti, ehkä.

Pikainen päivitys vain, koska kohta pitääkin jo kiiruhtaa kaupunkiin, on nimittäin ystävän kanssa salitreffit! Ihan mahtavaa kerrankin käydä jossain muualla kuin kahvilassa ahtamassa suklaakakkua kitusiin. Tuntemassa sitä kiusallista painostusta, kun toinen haluaa ja sitten "on sunkin pakko kun minäkin". Juujuu, jostain syystä välttelen kahvilatapaamisia tätä nykyä. Toinen kompastuskivi tällaisissa saattaa olla, että "eikös nyt tämän puurtamisen kunniaksi haeta pullo viiniä ja tehdä jotain hyvää ruokaa?" Inhoan keksiä pikapikaa selityksiä miksi en voi, mitä tekemistä kaikkea nyt onkaan, kun oikeasti ei ole syytä. En halua sanoa etten halua, enkä halua loukata ystävää tai antaa ymmärtää, ettei seura kelpaa. Mietin ehkä aina vähän liikaa? Kuitenkin, tuota vaaraa ei tänään ole, sillä sen jälkeen on ihan aikuisten oikeasti muuta tekemistä!

What the h... Onko minulla melkein elämä!? Töitä ja kaksi aktiviteettia vuorokaudessa! Salin jälkeen joudun siis kiiruhtamaan taas seuraavaan paikkaa, toiset treenit luvassa. Monet harrastukseni ovat varsinainen henkireikä, pakolla ulos tunkkaisesta kotikolosta kun ei kehtaa olla ilmaantumatta paikalle. Ja mikä parasta, tämä harrastus vieläpä kuluttaa..! Jossain kieroutuneessa haavemaailmassani en syö mitään muuta kuin yhden omenan koko päivän aikana, mutta punastun jo ajatellessani sitä etten jaksakaan treeneissä. Sitä valmentajan ilmettä, kun en kehtaa myöntää kuntoni olevan paska enkä ainakaan olleeni syömättä koko päivää. Idioottihan vain niin tekee.

Siispä, jotain pientä ennen salia, jotain sen jälkeen ja vielä jotain vimosten treenien jälkeen. Miten nyt jo tuntuu, että kaikki tämä jää vain suunnitelmaksi? Jotenkin piloille kaiken on mentävä, enhän minä yleensä missään onnistu. Enkä oikeastaan haluaisi syödä enempää kuin sen jo uponneen omenan...

Toivottavasti viikko on alkanut virkeästi muillakin!

Fuck normality

Näen ympärilläni niitä pieniä, laihtuneita tyttösiä. Niitä, jotka vuosi sitten olivat isompia kuin minä, nyt osat ovat vaihtuneet. En tiedä osaanko olla huolissani, koska jotenkin ystävistään ei yleensä odota sitä pahinta. Kyllähän ne muiden ystävät sairastuvat, minun ovat liian fiksuja ja kauniita siihen. Niin haluaisin uskoa, vaikka ehkä pitäisi olla läsnä ja tukea enemmän. Ehkä aika monillakin on samoja epävarmuuksia, itseasiassa aika varmastikin.

Ja minä olen tässä, samassa lihavassa kunnossa kuin aiemmin. Ihan liian terve ja ihan liian lihava. Tunnen oloni entistä lihavammaksi ja epäonnistuneemmaksi, aina kun näen tai luen jonkun muun laihtumisesta. Oli se sitten joku julkkis, toinen bloggari tai ihan oikean elämän läheiseni/tuttuni/ystäväni, se on aina muistutus siitä, että joku muu pystyy ja minä en. Minä olen epäonnistuja.

Vaikka joskus ajattelen, että olen tietoisesti päättänyt yrittää olla terveempi, unohdan sen aina tuolloin. Minä olen tietoisesti vain päättänyt luovuttaa, sitä se on. Se on tekosyy koska jaksa yrittää tarpeeksi. Se on se sama inhottava tekosyy aina, kun mietin että kyllähän minä nyt vähän voin syödä. Kyllähän minun pitää syödä. Kyllähän syöminen on oikein?

Heti vuodenvaihteen jälkeen naistenlehdet huutavat eri dieettejä, laihdutuskeinoja ja onnistumistarinoita. "Kesäkuntoon tällä dieetillä", "jätä höttöhiilarit ja hoikistu", "farkkupeppu tällä treenillä". Kaikki laihduttavat. Heti vuodenvaihteen jälkeen, kaikki suklaat ja herkut muuttuvat naisten silmissä vihollisiksi. Kuitenkin tarjoamani läkerolit kelpaavat.

"Ei tee nyt mieli kiitos"
"Nämä ovat sokerittomia"
"No sitten! ...vai onkos niissä paljon rasvaa?"

Paska itsekuriton minä. Pitäisi lopettaa ihan kaikki, sanoa ei aina kaikkeen, muistaa ne kaikki suunnitelmat. Miksi yhtäkkiä minä olen se ainoa lihava, joka syö?

Eilen en syönyt, pari lasia viiniä tosin harmitti. Katselen laatikoistani löytyvää pillerivalikoimaa, tekisi mieli puuduttaa oloa millä tahansa tavalla. Nukkua kaikki se aika, jolloin on vaikeaa olla syömättä. Miksi pitää olla joku niin kutsuttu "elämä", kun voi yhtä hyvin olla olemassa vain haihtuakseen pois.

No mutta luovuttaja! Mitäpä jos unohtaisit itsesäälin ja lähtisit salille sulattamaan sitä läskiä pois?
Hyvä idea.

Sinähän se olet, joka ne valinnat tekee

Avasin silmät pimeyden keskellä. Alkuun en miettinyt oikein mitään, oli pimeää ja ihmettelin heränneeni yöllä tuntematta pahemman luokan väsymystä. Katson puhelinta, jonka näytöllä näkyy neljä vastaamatonta puhelua ja muutama viesti. Kello, se onkin kolme iltapäivällä. Hetken säikähdän, olenko unohtanut jonkun tapaamisen? Puheluita ja viestejä selatessa muistan, ettei olekaan ollut mitään sovittuna. Joku, jotkut ovat kaivanneet muuten vain. Mieliala vähän kohenee, en olekaan ihan yksin.

Kävellessäni peilin eteen katsomaan turvonneita silmiä ja poskia muistan päivän kulunkin jo paremmin. En siis suinkaan ollut nukkunut aamusta iltaan, olinhan hereillä jo aamulla kahdeksalta. Olinhan monta tuntiakin hereillä. Vuodattanut kyyneleitä tunteja, tuntenut oloni pohjattoman väsyneeksi, loputtoman luovuttaneeksi. Olin miettinyt, että pitäisikö vihdoin varata aika sinne psykologille. Ihan vain siksi, etten tiedä enää miten selviän. En ehkä selviä. Ehkä, en vain jaksa.

Yhtäkkiä ovikello soi. Ystäväni on oventakana, tullut yllätysvisiitille. Sen sijaan, että olisin jaksanut hermostua siitä, ettei etukäteen oltu ilmoitettu, olin niin hämmästynyt ettei paremmasta väliä. Yllättynyt iloisesti ystäväni näkemisestä. Tajusin näyttäväni aika kamalalta, mutta parasta hyvissä ystävissä on, ettei heidän edessään tarvitse hävetä oikeastaan mitään. "Mitä ihmettä olet tehnyt eilen kun näytät tuolta? Muutama juoppokin saattaisi tuosta lookista olla kateellinen, heillä siihen on mennyt vuosia!". Hymyilen ja vitsailen, että näytänkö jotenkin tavalliselta poikkeavalta. Ohjaan ystäväni keittiöön keittämään teevettä kun itse yritän saada itsestäni edes ihmisen näköisen.

Rupattelemme niitä ja näitä teen ääressä. En ole nähnyt tätä ystävää aikoihin, olikin kiva puhua ihan kaikesta mahdollisesta. Merkityksettömistä asioista pääasiassa, mutta oli ihanaa unohtaa hetkeksi kaikki vaikeudet ja väsymys. Juttelemme televisio-ohjelmista, harrastuksista, muista ystävistämme ja luonnollisestikin kiroamme Suomea ja kylmyyttä. Kuinkas muutenkaan, siitä on aina hyvä valittaa vaikkei se valittamalla muutukaan.

Ystäväni lähtiessä olo onkin jo parempi. Maha on tyhjä mutta ei tunnu pahalta, vaikka en olekaan tänään syönyt vielä mitään. Mietin, että näin saa mennä loppupäivä. Jos ei ole nälkä, ei syyttä suotta voi mahaan ahtaa ruokaa. Kaiken kaikkiaan piristyneenä päätän myös tarttua toisen ystäväni aiemmin esittämään leffapyyntöön. Muitakin on tulossa mukaan, ei niin läheisiä ystäviä mutta toisaalta on ihan kiva välillä nähdä yleensäkin ihmisiä. Joku puhuu siitä, mitä kaupasta haetaan ruoanlaittoa varten, jonka jälkeen alan epäröidä ja miettiä pitäisikö sittenkin jäädä kotiin. 

Hitto vie eihän se nyt näin taas saa mennä. En voi taas palata siihen kotiin lukittautumiseen, koska pelkään ruokaa. Pari tuntia vielä aikaa, päätän suorittaa pikaisen tehotreenin kotona siltä varalta, etten pysty kohteliaasti ja muita loukkaamatta olemaan syömättä. Voit aina syödä vain vähän, tiesithän? Niin ehkä. Ehkä tänään olen parempi ihminen.

Taas on venynyt ja vanunut aika..

Heiheihei! Taas on päiviä kiirinyt vaikka juuri alkuviikosta suunnittelin, että nyt ryhdistäydyn tässä. Ja kuinka kävikään? Samoin kuin muiden suunnitelmieni: huonosti.

Haluaisin kovasti pysyä joissain aikatauluissa. Ajatella ja uskoa, että siinä syömisessäkin on jokin järki. Kyllähän sitä pitää syödä, juu, ja syönyt olenkin sen suurin piirtein 500-700/päivä. Mutta miksi pitääkin olla niin, että se kaikki ahtautuu napaan kerralla? Olen ahne, ahne ahne pieni porsas, joka ei kykene hillitsemään itseään. Vatsa täyteen turvoksiin, viis niistä lihaksista ja jaksamisesta. En vain osaa hillitä itseäni.

Toisin sanoen tämä tarkoittaa sitä, että treenatessa viimeksi tänäänkin, puhti meinasi loppua ja oli aika vetämätön olo. Juoda olin sentään kerrankin muistanut. Treenin jälkeen muistin taas, että olen syönyt jo, olen syönyt jo liikaa. Ei siinä auta ajatella mitä se elimistö tarvitsee, kun täynnä se on jo, se raja. Veteen piirretty viiva, se on päässä vaikka ei olisikaan todellista. Muut sitä eivät näe, mutta minulle se on siinä koko ajan.

Heikko, tyhmä! Tekisit joskus sinäkin oikein.

Huomenna, huomenna. Aina huomenna sinä lihava tyhmä porsas!
Niimpä niin.

PS. Vastaan kommentteihin ihanihanihan vähän myöhemmin! Kiitos kun muistatte, kuitenkin♥

PPS. 49,5. Itku.

Ylös, ulos ja elämään

Ennen kirjoitin yleensä eilisestä, nyt kirjoitan jo eilisistä. Mutta tiivistetysti: olen selvinnyt uuden vuoden juhlinnoista yllättävän selväjärkisesti, käynyt treenaamassa, töissä, ystävän kanssa kahvilla, toisten kanssa leffassa ja syömässä, tänään olen lähdössä vanhemmilleni syömään. Listaa katsoessa näyttää lähes siltä, että elämässäni on sisältöä. Todellisuudessa joukkoon on mahtunut kasapäin tunteja, joiden aikana olen vain kylmästä väristen polttanut tupakkaa kuulokkeet korvilla. Valuttanut kyyneleitäkin välissä, ihan vähän vain. Miettinyt elämää, kuten yleensä. Siitäkin huolimatta, olo on ollut ihan ok. Ei loistava, mutta ei huonokaan. Toisaalta ihan hyvä, sillä usein näiden "loistavaa, ihanaa, mahtavaa, mieletöntä" -kausien jälkeen romahdus on ollut tavallista jyrkempi ja syvempi.

Tiedän että teitä on muitakin siellä, joilla on ihan samoja tapoja. On jokin "raja" päivälle, jota ei saa ylittää. Kun sen hetki tulee, ei se tunnukaan yhtäkkiä niin vaaralliselta jos on ystäviä mukana tai olo on huono. Sen jälkeen, ei millään ole mitään merkitystäkään. Pahimmillaan en syönyt vuosi sitten oikein yhtään mitään, koska pelkäsin, että nimenomaan tuo kierre alkaa. Kaikki muuttuu hallitsemattomaksi. Koska en ikinä oksenna, kaikkein pahinta muuttuisin juuri sellaiseksi ....... tiedätte kyllä. Ja tämä oli siis alustusta sille, kuinka voin ilolla kerrankin sanoa, että söin kohtuullisesti ja hyvin kokonaisen yhden päivän! Eilen oli ystävien kanssa leffailta ja kävimme salaateilla ja sen jälkeen yksillä. Noh, ehkä vähän turhan vähän jonkun mielestä, mutta sentään jotain nollan ja viiden tuhannen välistä. Salaatti oli aika tavallinen, ei mitään ihmeellisiä lisukkeita. En oikeastaan pidä salaateista ihan ilman mitään kastikkeita, mutta eilen närpin kuivaa salaattia yli puoli tuntia. Siitä en ehkä ole niin iloinen, en tosin tiedä miksi. Aina en osaa sanoa, tulisiko jostain asiasta olla iloinen vai ei. Tekikö oikein vai väärin.

Lisää perinteistä itkuahdistusvalitusta: Ystävälläni on syntymäpäivät ensiviikon lauantaina. Ihan oikeasti, oikeille ystävilleni voin näyttäytyä millaisena tahansa, mutta niistä muista en sitten tiedäkään. Hirmuinen stressi ja laihdutusahdistus, vaikka tiedän ettei alle viikossa enää ihmeitä tapahdu. Olen ollut tuskaisuuteen asti liian välinpitämätön joulukiloja kohtaan. Paino on vaikka mitä (50,4kg), josta Onneksi osa on kuukautisista johtuvaa tavanomaista turvotusta. Ehkä, ehkä jouluna tuli kaksi kiloa ylimääräistä. Eikä se ole maailmanloppu, tosin ehkä sen olisi pitänyt olla. Sen sijaan kaikkein aktiivisin täysi syömättömyys on ollut hakusessa. Se on niin vaikeaa vaikka jokin koko ajan sanoo ettei saa, ettei saa yhtään mitään syödä, samalla kuitenkin tiedän ettei se mene ihan niinkään. Ei tee mieli olla sellainen lihakseton totaalilöysä kasa, mutta lihakset eivät pysy edes samana jos ei ole minkäänlaisia energianlähteitä. Tai nimenomaan proteiininlähteitä. Ehkä nyt viikossa pyrinkin saamaan turvotusta alas, pelastaa se ainakin pahimmalta, toivon. Miksi juhlia edeltävän "laihdutuksen" aloittaa aina liian myöhään? Siinäpä se läski, älä lihota itseäsi siinä välissä!

Olen taas kerran kyllästymiseen saakka selaillut erinnäköisiä suosituksia tarvittavista ravintoaineista ennen ja jälkeen treenien. Päätin yrittää vähän paremmin noudattaa varsinkin treenien jälkeistä ravintosuositusta. Itselläni ei ainakaan treenien jälkeen lähes ikinä ole nälkä, paitsi jos olen ollut treenaamassa erittäin myöhään (hellou missä logiikka taas kerran). Kaupassa myydään nykyään sellaisia kylmänä ihan hyvänmakuisia profeel proteiinipirtelöitä (vai mitä ne nyt ovat), joissa on kuitenkin parikymmentä grammaa proteiinia mikä on ihan hyvin, kaloreita sentään vain 183. Okei, loput energiasta tuleekin lähes täysin hiilareista mutta ehkä niitäkin tarvitaan... ehkä. Tiedän, en ole vielä vakuuttanut itseäni, mutta ehkä silti yritän enemmän. Purkillinen raejuustoa olisi omalle mielenterveydelleni parempi, mutta yleensä en vain jaksa syödä sitäkään.

Miten te suhteutatte treenaamisen syömiseen? Vähän, reilusti, laihdutuksen vai lihasten ehdoilla? Aamupalaa vai ei?